lauantai 1. syyskuuta 2018

Update ja hyvästi jääkää

Moikku!

Asustelen nykyään Joensuussa ja tää blogi jäänee nyt sitte ikuiseen katveeseen. Ei haittaa, tykkään lukea vanhoja tekstejä! Historia on hirveen hyvä, mut sitä mä en lähteny opiskelemaan, vaan suomen kieltä ja kirjallisuutta (tsekatkaa taas kun meikä palaa maailman surkeimpiin aasinsiltoihin...)

Enkä ees kirjottanu viime vuodesta mitään.

Ei se haittaa. 

Mä en ees enää asu Lappeenrannassa eikä kukaan todennäkösesti tuu lukemaan tätä. 

Ikävöin Estradia mut vaan vähän, koska samaan aikaan oon pirun ilonen että vihdoin sain ryömittyä ulos siitä stressin ja vapaa-ajattomuuden sikiämispesästä. Kattoo nyt mihi työnnän itteni täällä, ehkä teatterijuttuihin tai musajuttuihin, jos mut kelpuutetaan. 

Hyvästi siis jääkää, Estradin Lapset. Näkemisiin ja kuulemisiin. Tietotaitoihin ja luulemisiin.

Teiän aina ja ikuisesti,
Kuntsis ♥

tiistai 10. lokakuuta 2017

Hyvänen aika.

Sunnuntaina tapasimme vanhalla porukalla herättääksemme henkiin Perkeleen, tuon ihastuttavan kirjailijakokoonpanon, jossa yhdistyy huumori ja kuolema juuri oikealla tavalla. Maanantaina kävimme keikalla Joutsenon kirjastossa, ja kuten arvata saattaa, ei yltiöpäiseltä hasardiudelta taaskaan vältytty tällä porukalla.

Aloitetaan siitä, että koska sunnuntaina haitari ei ollut saatavilla, Leevi joutui tekemään kaikki haitariäänet ilman haitaria. Tämä hiukan haittasi keskittymistä, koska noh, miettikää nyt; mekkoon pukeutunut mies istumassa mustassa teatterisalissa ja päästämässä vuorotellen kimeitä ja matalia haitarimaisia ääniä suustaan vakavalla naamalla. Myös Emman sekä Miron artikulaatio oli huipussaan, ja näin syntyi esimerkiksi uudissana "lastmuja." Heidi tietenkin sekoili enemmän kuin kukaan muu, vaikka jaksoikin pannukakkujen tekemisen ja asiattomien kommenttien ("tehkää se ilman vaatteita!") välissä muistuttaa, että pitäisi keskittyä.

Olavi Paavolaisesta tehtiin siistittyä versiota, ja tämän seurauksena Emman takapuolessa oli hyvin selkeät ääriviivat Sulon kämmenestä. Tämän takia seuraavana päivänä sitten koko ryhmällä oli viaton, anteeksipyytelevä uteliaisuus Emman pyllyä kohtaan, sillä Sulon jättämän polttomerkin tapainen jälki ei ollut silloinkaan täysin haihtunut. Emma olikin sitä mieltä, että voisi kutsua Suloa "daddyksi" tästä lähtien, mutta Sulo ilmoitti, että jos Emma tekee niin, hänen on pakko hakata tuo jo kerran vahingoitettu nuori nainen. Että näin. Miro löysi ruoskan, jolla hän läpsi ihmisiä pyytäen kuitenkin ensin lupaa. Daddy & Dominatrix Oy on jo niinku aika hyvällä mallilla, antakaa mennä, pojat!

Maanantaina kyydit lähtivät huristelemaan lyseon pihasta. Omaan kyytiini kuuluivat Nella, Samuli ja Ilona, ja olin luottavaisin mielin pyytänyt heitä saapumaan paikalle puoli kaksi tai viimeistään 25 vaille kaksi. Nella oli paikalla mallikkaasti erittäin ajoissa, ja kun Samulia ei näkynyt (joku kyllä mainitsi nähneensä hänet juoksemassa lyseon päärakennusta ympäri, ei ilmeisesti löytänyt siis etuovea) ja Ilona tapansa mukaan ilmoitti saapuvansa myöhässä, Nella ryhtyi aggressiivisesti hyödyntämään saamaansa koulutusta ja viittomaan lastenlauluja painokkaasti.

Kun kaksi harhailijaa suvaitsivat saapua paikalle, pääsimme lähtemään. Matka sujui oikein kivan rauhallisesti, en ajanut yhdenkään elävän olennon yli ja huristelin kutostiellä hyvin rauhallisesti ja rajoitusten mukaisesti. Ilona sitten antoi hiukan navigaattorista poikkeavia ohjeita, "voit mennä siitä seuraavasta liittymästä vasta", ja päädyimme sitten ajamaan Joutsenon ohi ja jatkamaan kohti Imatraa. Se oli Vaasa all over again ja en enää ikinä ikinä koskaan ikinä luota Ilonan navigointiin.

Tällä välin Jessen autossa Miron paidan sisään meni ampiainen tai jotain vastaavaa. Miro haukkui ampiaista autistiksi, ja tämä kuulemma päättyi keskusteluun siitä, että Autistiampiainen olisi hyvä lastenohjelman nimi. Tähän Jesse kuitenkin totesi, että se olisi varmaan aika paska lastenohjelma. Miro päätteli ravoissaan, että Jesse on ahdasmielinen idiootti, joka on sitä mieltä, että autismi pitää piilottaa lapsilta. Sellaista sitten siinä autossa.

Kirjastolla sitten täytyi tehdä hätäisiä ratkaisuja, ja Nobel-mitali tehtiin puusta. Lisäksi Jesse joutui ottamaan Miran mukaansa lähtiessään ostamaan sukkahousuja minimanista, koska ei itse osannut. Tulimme myös siihen tulokseen, että Jessen pitäisi osallistua drag raceen, mutta Jesse ei kuulemma halua olla tahallaan bitch, ja tässä ohjelmaformaatissa se olisi tärkeää. Anni ilmoitti, että mun ja Emman suhde vastaa sen ja Mallan suhdetta; mä ja Malla ollaan aina valmiina kritisoimaan toista puoliskoa, nauretaan niiden paskoille elämille ja sille et ne on mitä on (ihania siis, mut älkää kertoko niille.)

Lämpässä oli havaittavissa erittäin syvää keskittymistä, kun laskettiin yhdessä numeroita eteenpäin, ja Sulo oli niin keskittynyt että kun edellinen sanoi "kymmenen" Sulo sanoi yhdentoista sijasta "kahdeksan" ja se oli ilmeisesti tosi hauskaa (en ollut paikalla, olin liimaamassa partaani kiinni puuliimalla, joka ei ollut tarpeeksi pitävää.)

Esitys itsessään meni ihan kivasti, vaikka kirjasto kaikkine asiakkaineen olikin hämmentävä ympäristö. Etenkin pikkupojat paljastuivat hassuiksi, yrittivät osallistua esitykseen kovin kaukaa. Mane oli huikea Eino Leino Heidin mielestä, koska näytti humalaiselta/krapulaiselta tai muuten päihtyneeltä (mutta oliko hän, sitä ei tämä tarina kerro...) Itse jouduin improamaan puolet repliikeistäni, mutta muten kaikki meni sulavasti ja mukavasti.

Paluukyydissäni porukka oli hiukan eri, ja voin sanoa, etten ikinä aiemmin ole joutunut kääntämään musiikkia hiljemmalle ja käskemään ihmisiä puhumaan hiljempaa. Miron musiikki huusi autossa, ja jotenkin kummasti Ilona ja Emma onnistuivat huutamaan/puhumaan vielä kovempaa takapenkillä. Samuli käyttäytyi asiallisesti. Rekkaa ohittaessa kutostiellä sateessa pimeällä olin varma, että kuolema koitti, koska näkyvyys oli miinus nolla ja rekka yritti imeä minut alleen (tää ei nyt oo mikää et oisin halunnu kuolla ja siks veti puoleensa kuten yleensä, vaan siis ilmavirta tms veti autoa kohti rekan kylkeä) ja olin jo hetken surullinen, etten ehtinyt koskaan tehdä testamenttia. Selvittiin kuitenkin hengissä!

Seuraava keikka on Lauritsalan kirjastolla joskus, ja siellä näemme. En yhtään nyt lupaile tän blogin pitämisestä mitään, mut Emma mua painostaa kirjottamaan (ja assistaa mua aika mallikkaasti juttujen muistamisessa, kiitos ♥) ni ehkä mä välillä tänne jotain kertoilen.

Nyt hyviä öitä :*
Pinja

Tässä Emman tekemää taidetta aiheesta

torstai 5. lokakuuta 2017

Lohjan lauantai ja silkkinauhoja

Guess who's back... Minäminäminääää! Mä en oikei osaa sanoo mitään tästä reilu puolesta vuodesta mikä on menny ilman että oon kirjottanu mitään. Onpahan vaan ollu elämäni sekopäisin, parhain, kamalin, ihanin, ikävin puol vuotta tähän mennessä. Oon kiljunu emotionaalisen vuoristoradan kyydissä niin kovaa etten oo ees ehtiny aatella tänne kirjottamista, mut nyt mulla ei oikeestaan oo ku kaks suuntaa elämällä (kirjotukset on vihdoin ohi syksyltä); 1. Luova kaaos ja 2. Ikävöinti. Sanotaan nyt vaikka et elämään on sisältynyt huomattava määrä Miron kotia ja isoveljeä ;) *wink wink* sekä mielenterveyden heilahtelua, jonkun verran päihteitä, ajokortti ja ylioppilaskirjoituksia. Oon nyt Oikee Aikuinen, osaan kaiken ja tiien kaikesta kaiken ja joudun varmaa lapsenvahdiks entistä useemmin Estradin ekskursioreissuilla. Jea.

Ei siitä sen enempää. Uus syventävien ryhmä tekee hyvää duunia jo toista kuukautta tässä, meillä on hyvin sekalainen sakki uutta ja vanhaa porukkaa. Ollaan tässä parin viikon päästä menossa lavalle Carpe Diem- kuoron kanssa ja tänään tehtiin iskuja biiseihin. Ois niin paljon kaikkee tärkeetä mitä pitäis kertoa, mut koska oon tapani mukaan hyvin höntti abituri-öntti ni alotin tän vasta täs puol yhen aikaan yöllä ja mua väsyttää. Kerron siis vain tärkeimmät.

Anni on tänään jälleen osoittanut huomattavan älykkyytensä. Kappale nimeltä Louhen lauantai on vahvoista naisista kertova biisi, jossa kuoron ja syventävien naiset ovat pääosassa. Anni (joka on jo kasiluokkalainen, herranjestas miten aika kiitää) kutsui kappaletta nimellä Lohjan lauantai ja sai aikaan hyvin hersyvän naurunpuuskan kaikilta kanssaeläjiltään. Tämä hupsu tyttönen myös paransi tilannettaan kysymällä kuka on Louhi. Ihana Anni, laajentaa sanavarastoaan Estradilla since fetus season (2011.)

Heidi myös osoitti jälleen olevansa äärimmäisen asiallinen tapaus. Aikuinen. Vastuullinen ohjaaja. Pedagoginen.
"Suloa ei voi höylätä, koska se ei oo tarpeeks valkoinen", sanoi tämä huikaisevan ihastuttava ohjaajamme (keskustelua käytiin siis siitä, miten saataisiin valkoisia silkkinauhoja juustohöyläämällä vieressä seisovaa kanssanäyttelijää, ja Heidi toi aikuismaisen, tasa-arvoisen ja kohteliaan mielipiteensä jälleen erittäin selväksi.) Parastahan tässä on se, että Sulo ei edes ollut paikalla, vaan kaikki tämä rasistinen kamaluus tapahtui Sulo-raukan ollessa Italiassa.

Ääää! Tulee hyvä vuosi! Hamlet! Elämä! Kuolema! Kaikkeuuuuuuuus! (jayliopistoihinhakusekäkirjoituksethehehehehhehehehehehheheheheheheheheehh)

Rakkaudella just siun,
Pinja

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Vähän kuin olisi kohdussa taas

Näin luonnehti Sulo erästä harjoitusta, jossa toinen yksi nostetaan kaikkien muiden avulla ilmaan, jonka jälkeen nostettu saa vapaasti kääntyillä ja säätää miten haluaa. Valitsin ton lauseen blogiotsikoks, koska oikeestaa koko viikonloppu on ollu paluuta teatteriharrastuksen kohtuun; Wällyn hellään huomaan. Kuulitte oikein, legendaarinen Tomi Välimaa palas Estradille vuosien tauon jälkeen ja piti meidän kanssa kivaa koko viikonlopun! 

Mun talvi on ollu iha kunnon koomailua, mut eilen ja tänään kevätaurinko valtas katujen lisäks myös mielen ja naaman, olin taas henkisesti kakstoista ja teatterin lumoissa, eikä kolmen päivän päässä häämöttävät kirjotuksetkaa onnistunu rikkomaa mun hypeä siitä, et mulla on oikeesti, vilpittömästi hauskaa. Me jopa tehtii tismallee samat harjotukset ku mitä sillo ihan ekana teatterikertana, ja Emma itseasiassa meni merirosvo- stillkuvassa täysin samaan asentoon (muistamatta sitä ite.) Palattiin juurillemme ja pidettiin hauskaa.

Viikonloppuun sisälty klassista ehdollistumista ("Kyllähä te kaikki tiiette, miten delfiinejä koulutetaan" t Wälly joka olettaa et kaikki on kouluttanu delfiinejä), pelottavan synkassa olevaa sana-assosiointia (piti huutaa yhtä aikaa joku sana parin kanssa ja sit seuraava sana, joka niistä kahesta sanasta tulee mieleen, esimerkkinä mun ja Ellan puu + elämä = KAARNA tai koulu + seinä = nörttinurkkaus + lyseo = ARTTU), kirjailijoiden vaihtelua (mikä oli ihan älyttömän hauskaa, luoja oikeesti, parasta), sana kerrallaan- tarinointia (in which mä ja Elsa syötiin keijukaisia ja banaaneja pensaasta ja "heittäämeitäkävyllä" on nykyään sana), laajaa eläintuntemusta (miljoonia eläinlajeja maailmassa ja ainoo, minkä Lessi keksii on "Mau."), dominointia, joota ja mitä seuraavaksi- leikkiä (johon pöllin pohjat suoraan eräästä roolipelistä, mikä teki kaikesta tuplasti hassumpaa.)

Viikonloppu oli mahtava. Tosi eri tavalla mahtava ku viime viikonloppu, joka muistutti enemmänki nörttien ryhmäorgioita. Mä pidän viikonlopuista. Mä pidän myös teatterista, Wällystä, improsta ja nauramisesta. Ja kevätauringosta, siitä et tiet on sulat ja et mulla on jäätelöä. Ja kaikesta ainaki vähän. Just nyt on hyvä, vaik kortisolitasot huiteleeki yhtä pahasti pilvissä ku mun pää sillo ku olin kakstoista. Tänään oli hyvä olla.

Pinja

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Heidiltä lähti implantti Miron takia

Perkele.

Mun ei pitäny tänää ehtiä kirjottaa postausta, mut avasin läppärin mennäkseni ettimään psykan tärppilistaa (kirjotuksiin yheksän päivää, voisin vain jättää menemättä) ja blogger sattu olemaan auki, kun eilen kävin julkaisemassa upean postauksen Nahkatakkisen tytön blogiin. Koska oon kaikkien tossun alla, including elottomat asiat kuten tää blogi (joka on tosiaankin ollu lähempänä kuollutta ku elävää viime aikoina) ni oli sit pakko tulla höpöttämää tänne.

Tulin harkkoihi vähä myöhässä, koska kuten aina maanantaisin, oon tehny yhestä eteenpäin teatteria; ensin koululla, sitte Tasihinin pihassa ja lopulta vähän ennen seittemää Estradilla. Pallolämppä oli vielä kesken, ja koin etten oo liikaa myöhässä, ja menin istuskelemaa yleisöö ja kuuntelemaa intensiivistä huutamista sekä lukemaan psykaa (selittelen itelleni et jos luen joka välissä ni opin reilussa viikossa kuuen kurssin asiat.) Heidi syytti Miroa sen irronneesta implantista ja sano, et silllä on nyt uus implantti, jota ei saa tuhota.

Tän jälkeen saatiin käsikirjoituksien sikiöversiot, joissa oli suhteellisen valmiina kolme kohtausta. Ruvettiin testaamaan alkua ja saatiinki se kivasti kasaan. Kaatuva pitkä penkki aiheutti useita perkeleitä, pari sydänkohtausta ja yhden voimakkaasti mutistun vitun. En ollu mitenkää sataprosenttisesti vireessä tänään (ketä yritän huijata, näytin todennäkösesti siltä et oon joko noussu haudasta tai kovaa kyytiä matkalla sinne) mut oli silti kivaa saada tehtyy kohtauksia, ja tuntuu heti paremmalta ku on käsikirjotus kourassa, vaik siinä oiski vaan kohtausten otsikot.

"Ja mä ku luulin että Roolipeliä ruvettiin tekemään myöhään... Teillähä on jo julisteet kaikkialla eikä niin minkäänlaista käsikirjoitusta!" -Arttu

Mä siirryn nyt edmodon ihmeelliseen maailmaan, jotta voin opiskella iloisesti loppuyön. Kevääni on puhdasta eieieieieieieieieieieieieieiiiiitä tästä eteenpäin, menetin jo tänään hetkeksi hapenottokykyni Nahkatakkisen treeneissä kun juteltiin aikatauluista, mutta kasasin itseni, olen ylpeä ja haluan mitalin. Lisäks toi psyka, erään ääliön päättötyö, kesäteatteri, pari koulun kurssia jotka tulee kusemaan ihan sata nolla ja sit no, kaikki. Että näin. Tuota noin, hyviä öitä ja nähdään taaaaaas :)

Pinja