Minä olen kiireinen mies, Saaran kameralla oli ongelmia ja videoiden siirtely vie tuhottomasti aikaa. Tämä on siis viime keskiviikon postaus, johon ei juurikaan tekstiä tule. Kerron tärkeimmät pääkohdat ja annan kuvan sekä videon. Olen pahoillani, mutta olen edelleen järkyttynyt Lahden Kansanopiston Vapauttakaa kuningas Oidipuksesta joka järkytti mun sielua ja sai mut itkemään ja nauramaan ja ahdistumaan ja innostumaan. Lisäksi oon nukkunu viikonlopun aikana yhteensä sellasen kymmenen tuntia ja oon ollu lasten kidutettavana joten turha odottaa että muistan viime viikolta mitään.
Heidi on oman elämänsä lohi. Heidi on myös sitä mieltä, että teatterilla nenä on ainoa intiimialue, johon ei missään nimessä saa koskea. Ja että joku asia on kuin suoraan elokuvasta Harjuva huoju, mitä se sitten ikinä onkaan. Miro veti kofeiiniöverit ja lensi puolet harkoista. Toisen puolen se istu koomassa eikä ollu kykeneväinen yhtän mihinkään. Meille annettiin tehtäviä ja tehtiin ne ylpeydellä. Saara itki koska sen silmät pasko jotain ja allergia iski ja Mauno tiputti Saaran silmiin ammoniumkloridia (=silmätippoja). Siinä tärkeimmät. Nähdään huomenna. Minä soitan sulle illalla.
"Menen katsomaan Paniikin, koska siinä on pippeli!"
(lisätään konteksti; Lappeenrannan kaupunginteatterilla esitetään Paniikki- nimistä näytelmää jossa yksi henkilöistä juoksee täysin alasti lavalla, ja se tuntuu kiinnostavan Heidiä suuresti. Näin. Nyt on kerrankin konteksti, oletko tyytyväinen Heidi rakas? :*)
Hyvää iltaa herrasväki, ja tervetuloa arkiseen elämään. Olemme selvinneet hengissä koeviikosta ja Kuusankosken tunnelmoimisesta, ja nyt on aika palata normaaliin epänormaaliin menoon.
Saatiin tehdä kerrankin chillisti. Ei rikottu raajoja vaan sieluja. Ja sekin tehtiin yllättävän hellästi, mä luulen että Heidillä on nyt joku tyyntä myrskyn edellä- vaihe kun se ei kiduta meitä tavalliseen tapaansa. Saa nähdä milloin myrsky sitten vyöryy niskaan.
Aluksi käytiin lattialle makaamaan musiikin soidessa. Ei tarvinnut tehdä mitään. Sai vaan olla silmät kiinni ja olla ajattelematta. No, okei, en mä oikein pystynyt olemaan ajattelematta. Mä ajattelin ensin, että mun pitäis tehdä joku juttu töitä varten, mutten tiedä mikä, koska ohjeet oli epäselvät. Sit pohdin, et miten voin oikeesti olla kahdessa paikassa samaan aikaan viikon päästä lauantaina. Ja miten kerkeen Kehruuhuoneelta Iso-Kristiinaan minuutissa.
Ja yhtäkkiä ajattelin olemassaoloa. Sitä, miten tiukasti oon kiinni siinä lattiassa. En oo pitkään aikaan tuntenu olevani niin kiinni missään henkisellä tai fyysisellä tasolla. Tarkotan, että kun kävelen, mun ajatukset on aina seuraavassa askeleessa. Kun istun, pidän ajatukset kotrollissa koska pitää keskittyä, ettei unohda mihin pitää seuraavaksi mennä. Välillä tuntuu kuin leijuisin, että milloin vaan vois narut katketa ja mä lentäisin holtittomasti johonkin kauas.
Sen jälkeen mä ajattelin aamunkoittoa. Sitä hetkeä, kun yö vaihtuu aamuksi ja ensimmäiset auringonsäteet hipaisee puista keinua. Ensimmäistä linnunlaulua, sitä vähän varovaista titityytä aamuhämärässä. Mä ajattelin, että mun senhetkinen olotila oli lintuperspektiivin vastakohta, mutta että oon silti vähän titityy.
Tän harjoituksen jälkeen kosketeltiin toisiamme kolmen hengen ryhmissä (koska kolmen kimppa on aina kivempaa kun tavalliset pariaktiviteetit) niin, että yks makas maassa täysin rentona ja toiset liikutteli sen käsiä ja jalkoja. Luulen että jos en nyt saa ebolaa niin en saa sitä ikinä, koska kaks puolkuntosta ihmistä oli mun ryhmässä ja kuten arvata saattaa, olimme tiiviissä kontaktissa toistemme kanssa.
Sitten, viimeinen puol tuntia, tehtiin taas ihan sitä meidän näytelmää. Muuteltiin loppukohtauksia, testailtiin ja säädettiin. On jotenkin hirveen levollinen olo, kun ollaan jo kerran vedetty se läpi ja huomattu, että pystytään. Että tavallaan meillä on jo kokonaisuus, ja että millon ikinä meiät heitettäis lavalle, voitais tehä hyvä veto. Nyt meillä on kuitenki harkkakertoja, joiden aikana voidaan hifistellä rauhassa, ilman kiirettä, ja se tuntuu hyvältä. Loistavaa.
(Sori, unohdin jo kaikki muut hyvät läpät joita eilen syntyi... Ainii, paitsi sen että "Tinjan pää näyttää marketissa myytävän lehmän päältä" t Heidi, mutta muuta en muista)
Elikkäs oikein hyvää päivää, torstaita, koska eilen illalla väsytti ja tänään piti käydä kuuntelemassa parin tunnin verran kapulakielistä itsearvioinnin itsearviointia rehtoreiden, opettajien ja johtajien kanssa. Selvisin kuitenkin hengissä ja annoin opiskelijan näkökulmaa vastatessani kysymyksiin, joita en todellakaan ymmärtänyt.
Eilen oli siis ekat harkat Kuusankosken jälkeen, ja Heidi oli keittäny kahvia ja tehny pullaa. Sannilla oli muffineita. Meillä oli tunnin ja vartin mittaiset bileet teatterin yläkerrassa, ja mässäiltiin sekä ruualla että onnistumisellamme. Koska oltiin niin hyviä. Oih. En oo vieläkään ihan selvinny siitä faktasta että me ihan oikeesti lähetään esiintymään johonkin helvetillisen isolle lavalle yhessä.
No, siinä kahvitellessa käytiin pohtimaan puheiden kautta Suloa ja sitä, pitäiskö meidän naittaa Iris Sulolle. Jotenkin Heidi sitte onnistu kuulemaan, että puhuttiin siitä, ja tästä johtuu otsikko. Ei me oikeesti Suloa tuomittais sellaseen kohtaloon, poikaparkaa. Ei siitä selviäis hengissä.
Kahvin jälkeen me ruvettiin observoimaan toisiamme teatterisalissa (parin vauhdikkaan Kaarnakohtauksen jälkeen) ja matkimaan toistemme kävelytyylejä, mikä oli kerta kaikkiaan hulvatonta. Oon kamalan huono tekemään mitään hienovaraisesti, joten liioittelen ja teen oikein kunnolla päin seiniä, niin että oon tietoinen siitä. Paljon hauskempaa. Matkittiin siinä sitte vuorotellen kaikkien kävelytyylejä. Omalla vuorollani (olin viimenen, ja olin jo ihan varma et Heidi unohtaa mut taas, ei ois ollu eka kerta :D) en sitte tiie mitä tapahtu, mutta en pystyny kattomaan ku kymmene ihmistä teki liioitellen mun kävelyä ja sit ku katoin, tipahin ihan totaalisesti ja sit en oikei tiie mitä tapahtu mutta valitsin pakopaikka 2;n ja menin sinne kasaamaan itteni (tää siks että pakopaikat 1a, b, ja c oli liian ilmiselvät ja hapettomat, 3a on liian kaukana ja 3b on liian tuskallinen pelkissä sukissa.)
En vieläkään tiie mitä siinä sitte tapahtu, mun aivot todennäkösesti päätti että nyt on hyvä hetki kelata ihan kaikkea mahdollista yhtä aikaa ja saada pikkuriikkinen prototyyppi mental breakdownista, samaan aikaan kun ne myös ilmotti että mikään ei oo hassumman näköistä kun ihmiset matkimassa mun kävelyä josta sitten päästiin hämmentävään, itkunsekaiseen nauruun. Jag är very sorry.
Tänään on maanantai, mutta tänään ei ole harkkoja.
Nyt ei ole aika harkoille, nyt on aika kirjoittaa ensimmäistä kertaa pitkään
aikaan kunnolla. Nyt on aika olla oikeasti onnellinen tekstin välityksellä. Nyt
on fiilis.
Me oltiin lauantaina Kuusankoskella. Oltiin oltiin,
vaikka tuntuukin vielä vähän epätodelliselta. Koko päivä oli henkisesti niin
hullunmyllyä, että jälkeenpäin se tuntuu seitinohuelta unelta. Kyllä mä aion
kertoa, ja sen lisäksi että mä kerron, mä myös näytän vähän. Ja sen lisäksi
että mä kerron mitä tapahtui, mä kerron mitä tapahtui silleen henkilökohtasella tasolla.
Okei, alotetaan. Kello on 8.07 aamulla, on
lauantai, ja me ollaan saatu ittemme pakattua bussiin äärimmäisen ahtaasti.
Bussimatka menee tosi nopeesti, mä istun Emman vieressä bussin etuosassa ja
kuuntelen puoliksi musiikkia, puoliksi omituisia keskusteluja mun ympäriltä.
”Mennään Veturiin ostamaan imuroiva penis”, sanoi
kypsä ja vastuullinen ohjaajamme Heidi Parkkinen, joka ihastui suuresti
ajatukseen miehestä, jonka sukuelimiä voisi käyttää siivoamiseen.
(Aurinko nousee, mä hymyilen joka kerta kun biisi
vaihtuu pirteämpään. Ei mua väsytä, eikä vielä pelotakaan. Tuntuu seikkailulta
ja siltä, että kuulun taas johonkin. Miksi mä en hymyilisi, kun mulla on viltti
pitämässä mut lämpimänä ja ympärillä ihmiset, joita rakastan?)
Kello on 9.30 ja me juostaan hullujen lailla roudaamassa
meidän kamoja lastauslaitureille ja sisälle Kuusankoskitaloon. Meiän pukkari on
isompi ku teatterisali, tai siltä se ainakin tuntuu. Helvetti, meillähän on
oikeesti tilaa vaihtaa vaatteet! Ja joku on tuonu ruokaakin. Tää alko lupaavasti.
(Jännittääkö? Ei vielä. Tapahtuman aloituksessa me
nauretaan, heitetään läppää siitä miten pahasti mokailtiin edeltävänä päivänä. Mua
pelottais, jos mulla ei ois näitä ihmisiä. Nyt ei pelota. Ikkunasta näkyy
estetiikkaa ja mä haluan mennä katolle istumaan ja ottamaan aurinkoa.)
Kello 10.30 me juostaan ulos isosta salista, ollaan
just nähty päivän eka esitys, jota analysoidaan samalla kun rynnätään
laittamaan meidän lavasteita valmiiks. Muut menee kattomaan Hypertuhkimoa, ja
me vaan yritetään tsempata toisemme mahollisimman valmiiks ja meikata kunnolla.
(Vähän tärisee kädet jo, mutta jos pitää itsensä
kiireessä, ei oo mitään hätää. Tuoli tuonne, meikkiä naamaan. Kyllä tää tästä.
En oikein tiedä miten olla.)
Kun kello on 11.30 ja Hypertuhkimo loppuu,
uskolliset syventävät ilmestyy Luolan ovelle. Jonottamaan. Me luolassaolijat
säädetään ja juoksennellaan. Viimeset lavastukset, Heidi antaa ohjeita ääni- ja
valomiehille. Mä juoksen eestakasin, pakko juoda jotain, pakko pysyä liikkeessä
etten pyörry.
(Minä? Me? Helvetti. Miksi ihmeessä nuo ihanat,
rakkaat ihmiset näyttävät noin odottavaisilta? Mitä tältä voi odottaa eilisen
jälkeen? Älä ajattele eilistä, ajattele hattaraa ja auringonlaskuja. Ajattele mehujäätä, teletappeja ja sitä että saukot nukkuu käsi kädessä. Ajattele,
että se on kohta ohi.)
11.50. Esitys alkaa. Ensimmäisen minuutin jälkeen
ensimmäinen naurunremakka yleisöstä. Kaikki. Menee. Niin kuin. Elokuvissa.
Jokaisen kohtauksen jälkeen me vikistään sermien takana;
”Miten se voi mennä näin hyvin, ei tää oo ikinä
menny näin hyvin, mitä ihmettäää..?!”
(Ai. Ai niin, tämä oli se syy miksi rakastan
teatteria. Miten saatoin unohtaa? Minulla on valta, minä voin kohdata yleisön
katseen, minä voin sormenpäälläni tyrkkiä muita ympäriinsä. Minä en ole ihan minä juuri nyt, ja se tuntuu hyvältä. Häpeilemättömyys on
helvetin hyvä sana.)
Yhden aikoihin me mennään kritiikkiin. Koko porukka
on ihan ekstaaseissa, koska kaikki meni niin hyvin. Meitä ei oikeasti edes
harmittaisi, vaikka saataisiin paskaa niskaan; me tiedetään, että se meni
meidän mittapuulla paremmin kuin ikinä. Eikä me sit mitään paskaa saatukaan,
vaan loistavia kehuja ja hyviä huomioita. Kiitos ihana raati ♥
(Poskiin sattuu kun hymyilee koko ajan. Miten se
lopetetaan? Ensin en osannut hymyillä koko päivänä, nyt en osaa enää lopettaa.
Hymyileminen tuntuu hyvältä. On kivaa kun on syy hymyillä.)
Kello 14 mä, Ella ja Sanni hiivitään ison näyttämön
puolelle. Syventävät säätää. Miten ihmeessä ne saikin puol Lappeenrantaa
materiana mukanaan? Me istutaan hiljaa yleisössä kolmestaan peukut pystyssä.
Kaiken on parasta mennä hyvin, koska meilläkin meni. Me halutaan että ne
onnistuu.
(Vieläkin hymyilyttää. Hymyilyttää vaan niin
paljon.)
Klo 14.30 ne alottaa, ja kaikki näyttää päällisin
puolin tosi hyvältä. Jossain vaiheessa mä aattelin, et joku juttu täs meni ehkä
vikaan, mut en osannu yhtään sanoa, että mikä, joten aattelin että oon varmaan väärässä. Jälkeenpäin kuultiin, että kulissien
takana oli ollu riipivää epätoivoa, kun kohtaukset oli vaihtanu paikkaa ja koko
juttu oli ollu täys kaaos. Sanon rehellisesti; se ei näyttäny kaaokselta. Ei
ollenkaan.
(Rauhoittavaa nähdä tuttuja ihmisiä lavalla.
Ihmisiä, joiden puolesta voi jännittää, mutta ei tarvitse pelätä, koska tietää,
että ne hoitaa homman. Rakastan tuota musiikkia.)
15.40. Pessin ja Illusian väki kuuntelee
kritiikkiä, ja me muut nähdään Jotain seittemän väärin. Ekan minuutin jälkeen
olin jo ihan kikseissä; ei helvetti, tää on hyvä. Pidin suuresti. Siinä oli
just sellasta filosofiaa ja moraalista pohdintaa mistä tykkään, sit siinä oli
musiikkia, rytminvaihdoksia ja taitavat näyttelijät. I like.
(Tietysti me autetaan roudaamaan syventävien tavaroita. Ulkoilma on oikeesti aika hieno asia. Tässä mä seison kaiteella, eikä mua vieläkään pelota. Tuuli tuntuu hiuksissa ja sydämessä.)
Viiden maissa viimeinen esitys alkoi. Mä luulen
että oltiin kaikki ihan ultimate poikki jo siinä kohtaa. Ei se sen esityksen
vika ollu, että nimeltä mainitsemattomat henkilöt oli kännykällä, tai nukku,
tai jutteli hiljaa keskenään. Kärpästen herrassa oli mun mielestä hyvät, vahvat roolityöt, ja siinä käytettiin tilaa kivasti. Se vaan että mä olin ihan
loppu henkisesti ja fyysisesti kaiken sen hypetyksen jälkeen.
(Silmät painuu kiinni. Mutta ei ne voi nyt painua.
Mä haluan katsoa ja nähdä. Kuulla ja kuunnella.)
Jumppatuokio? Onneksi vaan keinutaan. Friendship
goals saavutettu avaimenperäkaulanauhoilla (”meinaatteko oikeesti tanssia noin?”)
ja totta kai siinä tuli kuuma. Mikäs sen mukavampaa. Ja nyt julistetaan jatkoon
menijät.
(Ihan sama kuka, mutta jos ne yhdet ei mene, mä
suutun. Ja Estradin pitäis myös päästä edustamaan. Ihan sama kumpi, ihan- Me?
Ihan oikeasti, me? Puoli sekuntia tuntuu tyhjältä, ei tunnu yhtään miltään, ja
sitten mä nousen seisomaan, yleisö on räjähtäny huutamaan tai sit se on vaan
Estradi, ja mä juoksen juoksen juoksen, mä halaan kaikkia yhtä aikaa, valot
osuu silmiin ja en voi lopettaa nauramista, hihkumista, kiljumista, halaamista.
Me soitetaan Pinelle, huudetaan yhteen ääneen, me ollaan jatkossa, tajuutko, me mennään Vaasaan!)
Just ennen lähtöä mä käyn ilmottamassa Jotain
seittemän väärin- porukalle, että ne oli ihan mahtavia. Ja että Vaasassa
nähdään. Ja sit mä juoksin ostamaan jäätelöä.
(Mä tanssahtelen. Kaupan käytävällä.
Jäätelöhyllyllä. Mä tanssahtelen ja hyräilen. Oon hymyilly vartin putkeen, enkä
voi lopettaa. Kylmä betonilattia yhdistettynä korkokenkiin on kiva ääni, se
rytmittää tanssahtelua. Mitä mä haluan? Ehkä mä voin tuhlata nyt, mä oon
ansainnu sen.)
Kotimatka oli hysteerinen. Ja se ei ollu mun syytä.
Ihastuttava vieruskaverini Ilona päätti aina minuutin sisään vetää sellasen
emootioskaalan väsyneestä zombiesta hysteerisesti kikattavaan, hyperaktiiviseen
duracelpupuun. Oli ehkä virhe juottaa sille kaakaota, koska sokeri ei
varsinaisesti auta tollasessa tilanteessa. Mutta hauskaahan se oli. Lopulta jengi pääty pitämään ihania
puheita, joista pätkiä tossa allaolevalla videolla.
(Auringonlasku. Ja yhteislaulua. Naurua. Me ollaan
elossa, me mennään jatkoon. Me ollaan epämääräinen, ihanan epävireinen möykky rakkautta, huolenpitoa ja taitoa. Me lähdetään yhdessä Vaasaan. Kiitos.)
Kiitos. Kaikille.
Pinja
(Kannattaa varmaan avata tuo video ihan Youtubessa että se toimii kunnolla. Kiitos ihmisille, joilta vinguin materiaalia. Love ya ♥)
