Le(r)ssi

Hei hyvää iltaa minulla ei ole motivaatiota elämään joten kirjoitan nyt nopeasti ja menen sitten nukkumaan koska nukkuminen on melkein ku kuolemista mut siin ei vaa oikeesti kuole, et se on vähä ku tekis sellasen väliaikasen sopimuksen kuoleman kanssa tai jotain en tiie. Kuulostan kovin vakavalta. Väsyttää.

Harkkojen alussa nähtiin vanhojen rouvien ja herrojen (aka täysi-ikäisten) tekemä pätkä, jonka ne meinaa esittää baarissa tossa joku viikonloppu (oon oikeesti aika väsyny ku en muista nyt et millo) ja otettiin parit mainoskuvat satupiknikkejä varten, joita siis jatketaan keikkailutyylillä täs syksyn ja talven mittaan. (Nii siis talvi, kaikille joilla ei oo ikkunoita, ni iha vaa et jos ette tienny, ni tuol ulkon on niiku lunta, mikä on sillee niiku aika harvinaista tääl pohjoses ja näi, ni mä vaa sitä et jos ette viel tienny ni nyt tiiette.)

Jälleen kerran teimme pallolämpän. Oli aika intensiivistä pt. 666. Mauno ei taaskaan kestänyt kasassa. Heidi munas kaikkien meidän puolesta useampaan otteeseen. Yks minuutin mittanen smooth pallon poukkoilu oli eeppisintä mitä oon nähny. (Kertoo jotain mun elämän yleisestä eeppisyydestä.) Myös Elsan psyyke romahti muutamia kertoja.

Heidi yritti puhua meille vakavia, mutta sai Jessen nimen kohdalla suustaan ulos vain; "Lessi", joka on melkein kuin lerssi, mikä oli ihan hitsin hauska juttu näin kypsille ja omanarvontuntoisille nuorille. Lisäks Miro ei taaskaan osannu hillitä itteään, ja JalkaTerä hajoili vuorotellen millon millekkin, mut enimmäkseen syytän Miroa ja sen paskaa huumoria. Mut eihän sille minkään voi kun puberteetti iskee ja alatyyliset jutut suorastaan ryöppyävät ulos ehtymättömästä perversion lähteestä; hormoneista ja aktiivisuutta aiheuttavista välittäjäaineista.

Käytiin myös läpi tulevia aikatauluja noin kahdeksan ja puoli ikuisuutta, koska Heidi ei osaa vastata yksinkertaisiin kysmyksiin facebookissa. Facebookissa saattaa olla kysymys;

"Onko meillä tällä viikolla harkat normaalisti?" johon on vaikee kuvitella ees mitenkään epäselvää vastausta. Heidi kuitenki keksii aina keinon hämmentää meitä, ja vastaus oli tyyliä;

"On, mutta paikasta ei ole tietoa. Alunperin sovittiin, että harkkoja ei ole maanantaina." Tästä herää kysymys; miTä aKtUAaliSTa vIttUA!!! Saatiin kuitenkin kuulla hauska tarina Heidin ja Konstan seikkailuista, mikä auttoi vähän.

Tämän jälkeen Heidi tarjosi meille keksiä. Syötiin keksit pimeydessä ja sit syötiin toiset keksit, mut ne oli pakko kuvitella, koska kaupungilla ei oo varaa tarjota meille toisia kauralastuja (nylkykauraa, huom.) Tehtiin paljon havaintoja, ja mun aivot pohti et mitä osaa itestään ne millonki käyttää eniten, koska siis tänään oli neuropsykologian tunnilla aiheena havainnot, havaitseminen ja aistimukset, ja juuri näitä teimme pimeässä mielikuvituskeksien kanssa. Koulunkäynti sekottaa mun teatterinkäyntiä. Nyyh. (Ei se mitää mä kirjotan psykan ihan vittu kohta auttakaa saatana täst on alle viis kuukautta.)

Heidi kerto meille sadun jonka se oli löytäny prisman alehyllystä. Ehkä hienoin teos ikinä. Jotain karhusta joka ei löydä sen hattua ja sit se älyy et jänis on pölliny sen ja sit se syö jäniksen ja rakastaa hattuaan. Kuten arvata saattaa, meidän vastuuaikuinen järkytty tästä tarinasta, ja siinä kohtaa kun takavarikoin kirjan siltä ettei se menis koko loppuillaks johoki tiloihi, se vaikutti vähä siltä ku se ois yrittäny lukee kirjan takaperin alkuun takas nii et jänis ois yhä elossa? En tiedä. Joskus mä mietin et teatterilaiset on ihan tosi hämäriä. Mäki vajosin sadun ajaks minuutissa takas seittemänvuotiaan tasolle. 

Lopuks tehtiin vähän kirjailijoita ja saatii randomisti iha hienoja keskusteluja aikaseks. Öö. Mä varmaa meen nyt. En sittenkää nukkumaa vaa no jotai emt ehkä kirjottaa vastaustekstiä tai jotaiiiin ja sit mietin et mitä tarkottaa filosofiaolympialaiset ja miks ees oon mukana sellasessa ja miks en tienny et se on huomenna ja et mun pitää kirjottaa filosofinen essee englanniks ja mä kuolen voiko joku auttaa mua, kirjotin mun psykan esitelmääki stressin syyks "yleinen elämän kakkaisuus" ja huomen pitäs pitää se luokan eessä ja miks ahistaa ja no anyways nähdään ensi viikollaaaa hyvästi muruset ♥

Pinja

tästä mestariteoksesta krediitit sulolle

Kuolemaa, kipua ja nylkykauraa

Ehtoota nuorukaiset ja muut. Tänä viikonloppuna meitä on kidutettu julmasti; meillä on luututtu lattioita, meidän sieluttomuudestamme on vuodatettu tulenpunaisia veripisaroita ja meidän tuskanhuudoistamme on sävelletty elämän mittaisia sinfonioita. Kiitos tästä kuuluu kaikkien tuntemalle Topias "Tupsu" Myllyselle, Tampereen Nätyn ihastuttavalle Juho Rantoselle, ei enää Estradin nurkissa pyörivälle Joonas Savolaiselle, tangon salat kahdellekymmenelle teinille tunnissa opettaneelle Milla Susijoelle ja Lappeenrannan kaupunginteatterin eeppiselle ammattilaisaarteelle Sanna Kemppaiselle.

Aloiteltiin lauantaiaamuna yhdeksältä pirteinä ja hyvissä voimissa ja lopetettiin muutama tunti sitten (toki meidät päästettiin välillä yöksi kotiin näkemään painajaisia seuraavasta päivästä.) Paikalla oli meidän porukka plus po6- porukka, ja lisäks lauantaina kanssamme oli ihana, rakas Nuppu, ja paikalla pyörähti myös aivan yhtä ihana ja rakas Emma, joita oli aivan mahtavaa nähdä ♥ Ruokatauoilla pohdittiin elämän suuria kysymyksiä, kuten; "Miten nyhtökauraa... Nyhdetään?" terveisin Jesse ja; "Eiks se sit voi olla nylkykaura?" terveisin Emma samassa keskustelussa.

Topiaksen kanssa tehtiin samoja juttuja ku kaks vuotta sittenki; kärsittiin ja tajuttiin miten paskoja ollaan ja miten helpoilta liikkeet näyttää ku joku joka on tanssinu pienen kurjan elämänsä läpi, tekee ne. Ilmaistiin iloa ja vihaa, ja harjotukset oli toimivia ja hyviä. Tuli oivalluksia ja asiat onnistu, vaikka osa tanssimaisista liikkeistä oliki vähän sinne päin kun ei vaan ihan kroppa suostunu tekemää niiku käskettii.

Juhon kanssa keskityttiin parikontaktiin, työntämiseen ja vetämiseen, sekä liikkumiseen yhtenä vaikka liikkujia oli kaks. Tämäkin oli haastavaa, mutta tykkäsin yllättävän paljon ottaen huomioon, että en osaa liikkua ees yksinäni. Tähän kaksoispiste ja iso D- kirjain (because you need to have the D hahahah.) Hyvin vartalopainotteista ja fyysistä siis ensimmäisenä päivänä. Me mentiin kotiin itkemään koska...

...seuraavana aamuna, tänään siis, meidän aamun aloitti kaikkien ikävöimä Joonas. Joonas, joka oli suurimman osan muistikuvissa se joka pisti ylimääräisestä yskähdyksestä punnertamaan koko ryhmän eessä, Joonas joka kaks vuotta sitten pisti ihmiset juoksemaan kunnosta riippumatta, Joonas. No, Joonaksen satsi koostuki aika lailla pelkästään fyysisestä tekemisestä, mut huolimatta siitä et treenattiin ulkoisten vatsalihasten ja sisäisten vatsalihasten lisäks, hmm, hämäriä vatsalihaksia (ei mulla ennen oo ollu näitä lihaksia mihin nyt koskee), treeni oli hyvää ja itseasiassa hauskaakin. Eipä ois uskonu. Tervetuloa vetämään kuntopiiriä lukion liikuntatunneille, Joonas.

Milla opetti meidät kävelemään ryhdikkäästi, ottamaan askeleita musiikin tahdissa ja lopulta ihan oikeesti tanssimaan tangon perusaskelia. Tehtiin harjotuksia ilmapallon kanssa ja edettiin yläkoulusta tutulla "kaikki tanssii kaikkien kanssa"- tyylillä, kunnes oltiin siinä mallissa että pystyttiin ottamaan pikku minitanssiaiset. Musta tuntuu et loppujen lopuks kaikki oppi sen perusaskelen jollain tasolla, ja kuten Joonas demonstroi, lantion asento vaikuttaa myös äänenkäyttöön lavalla.

Sannahan on tunnettu siitä että se ei kiduta fyysisesti, ja tänäänkin tuhouduttiin enemmän tai vähemmän nimenomaan henkisesti. Tehtiin mielikuvaharjoituksia, jotka toimi muuten mun kohdalla paremmin kuin ikinä ennen, ihan älyttömän makeeta, ja mielikuvitusmatkoja jotka hajotti ihmisiä itseni mukaanlukien, ja lopulta sitä saamarin tunneneliötä johon mun on aina pakko työntää itteni mut joka päättyy aina niin että tärisen ja ahistaa koska tunteita ewww. Olemme raunioina.

Okei. Tähän voin lopettaa asioiden liioittelun ja kuolemasta valittamisen. Mun näkökulma asiaan on; oh, we didn't die! Mä oon elossa! Topiaksen rääkkäys ei ollu yhtä tarkkaa vääntelehtimistä ku viimeeks ku se oli meiän kaa, toki sain traumat vihan tunteen löytämisestä (mä en ikinä vihastu mä en osaa olla huutava enkä vihainen, jos ikinä oon ni damn mahdan olla pahasti hajalla) ja pelästyin miten vaikeeta on löytää ilon tunne. Juhon harjotuksissa yllätyin tosi paljon siitä miten vahvat Kaarnanostalgiat tuli kun tehtiin improkoreografiaa Miron kanssa. 

Joonaksen treeneissä oli itseasiassa ihan helvetin hauskaa. Mä en oikei tiie miten se menikää niin et ku makasin lattialla joka ikinen lihas tulessa, löysin silti voimaa laulaa Sataa salamaa mukana ja tehä vielä puol minuuttia lihasliikkeitä. Sannan mielikuvaharjotukset oli eka ihan hiton siistejä, sit ihan hiton siistejä ja ahistavia. Tein oivalluksia; en omista tunteita enkä osaa ilmaista niitä. Piti muistella eri tunteita, ja ainoastaan suru löyty suht nopeesti. Viha tuli ehkä seuraavaks nopeesti mut seki tosi hankalasti koska se piti rakentaa niin et muistelin asioita joita oon ite tehny mitkä ärsyttää mua. Ilo ja onnellisuus oli niiku ????? ku en joteki vaa saanu yhtää kiinni mistää. Kauneuden temppeli pisti mut ihan palasiks. Oon edelleen. Thanks, imagination. 

(mä kirjotan sen kokemuksen toho alas, mun on nimittäi pakko kirjottaa se voidakseni analysoida itseäni, ni miksen sit suoraa jakais sitä tänne skipatkaa ihmeessä tulee varsin pitkä selostus)

Tässä vaiheessa meikä kiittää kaikkia. Opettajia, koska joka ikisellä opettajalla oli hyödyllisiä, hyviä ja kivoja harjotuksia, jokasen kanssa sai viedä itteään äärirajoille ja pikkusen niiden ylikin, ja kaikilla oli monipuolisia juttuja joista oli helppo napata kiinni. Lisäks kiitos myöskin kaikille jotka oli mukana, koska ootte ihania ja teidän kaa on helppo tehdä ja teihin on helppo luottaa. Kiitos tosi paljon ♥

Pinja

Kauneuden temppeli

Ovi on valkoinen, tutun näköinen. Varmaan se sama, joka oli viime vuonna lavalla meidän esityksissä. En oikein tiedä. Avaan oven varovasti, sisältä tulee omituista, mustaa valoa. Miten valo voi olla mustaa? Mielenkiintoista. Astun sisään. Kauneuden temppeli rakentuu hiljalleen ympärilleni.

Metsä. Ei ihan tavallinen metsä, vaan paljon tiheämpi, vähän sademetsän kaltainen, mutta ei kuitenkaan. Paljon värejä, mutta enimmäkseen tummanvihreän eri sävyjä. Ja mikä tärkeintä, ei yhtäkään heijastavaa pintaa, josta näkisin itseni. Minä en ole olemassa, en oikeasti, en täällä, koska jos näkisin itseni, tämä ei olisi enää kauneuden temppeli. Ylhäällä on vuorotellen vain minut sisäänsä sulkevaa metsää ja auringon juuri sopivasti lämmittävää kultaa.

En tiedä, mitä tulen näkemään, kun siirrän sivuun karhean pusikon. Hätkähdän, sillä huomaan että en ole yksin. Eräs ihminen istuu kivisellä, pitkällä penkillä raottamani puskan takana. Yksin? Ehkä hän pitää yksinäisyydestä tällä hetkellä enemmän kuin muiden ihmisten seurasta. Ei epäilystäkään, hän kuuluu tänne. Hän ei näe minua, tai ei vain huomaa, että olen tässä. Hän ei ehkä halua nähdä. Mutta ei se mitään, mikään ei eroa todellisuudesta. Lasken puskasta irti. Paras mennä, etten häiritse.

Lähden kävelemään eteenpäin. Omituisten, luonnollisten, keltaisten lamppujen valossa, tasaisin väliajoin, polun molemmin puolin, on ihmisiä. Osa heistä on yksin, osa yhdessä. Tuttuja, tuntemattomia. Minä ymmärrän, että tässä temppelissä ovat kaikki muut maailman ihmiset. Joka ikinen maailman ihminen... Lukuunottamatta minua itseäni. Hetkeksi sydän pysähtyy reaktiona ymmärrykseen, ja jatkaa sitten. Kai minä tiesin tämän jo ennestään.

Polulle juoksee kettu. Sama kettu juoksenteli kesäteatterilla koko viime kesän. Kettu, joka tuli usein lähelle, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi lähelle. Nyt se tulee, se on ensimmäinen täällä, joka minut huomaa. Ensimmäinen, jolle olen tarpeeksi olemassa myös kauneuden temppelissä. Kosketan sen turkkia. Silkkinen kuonon yläpuolelta, karhea selästä. Se katsoo minua suoraan, näkee varmaan kaiken. Sitten se lähtee, mutta sen läsnäolo toi omituista lohtua joka jäi, vaikka en tajunnut sitä tarvitsevani.

Kauempana polulla on pieni tyttö. Tytöllä on polkkapituiset hiukset, ja ne ovat ranskanleteillä. Hiuksien päällä keikkuu vähän nuhjuinen, sininen hellehattu, ja tyttö on kyykyssä niin, että hänen siniruudullinen kesämekkonsa laahaa maata. Äiti aina sanoi, että puihin ei saa kiivetä tuossa mekossa, muistan äkkiä. Tuo tyttö olen minä. Minä viiden vanhana, suunnilleen, ja se minä on kauneuden temppelissä. Viisivuotias Pinja on osa kauneuden temppeliä, vaikka seitsemäntoistavuotias Pinja ei olekaan, ja sekin on lohdullinen ajatus.

Autan pienen itseni kiipeämään puuhun. You go, girl, ajattelen, kun hyvästelen hänet. Tee mitä tahdot, mekko se vain on. Koko ajan näen enemmän ihmisiä, kunnes tulee pyyntö kääntyä takaisin. Palaan samaa polkua taaksepäin, viisivuotias versio minusta on jatkanut matkaansa ja ketusta ei näy hännänpäätäkään, mutta samat ihmiset istuvat samoilla paikoilla. Kukaan ei näe minua, ja katson käsiäni. Minäkään en näe minua. Hyvä.

Hyppään ovesta ulos ja mätkähdän todellisuuden kovaan maahan makuulleni. Minä en kuulu tuonne. 

Jöpötystä ja dinosaurusjumppaa

ANTEEKSI en eilen henkiseltä hyvinvoinniltani kyennyt hipaisemaankaan blogia kun pohdin Roolipeli- nimisen prokkiksen aikatauluja yötä myöten niin että olen nukkunut nelisen tuntia ja heräillyt jatkuvasti ja näin. Väsyttää ja ahistaakin ihan törkeesti, mutta ainaki koulussa oli tänään kivaa, oikeesti, en muista millon olisin ollut noin liekeissä opiskelusta (oon vahingossa suunnitellu mun lukujärjestyksen tiistaipäiville ihan helvetin hyvin.)

Mutta siis eilen. Merkkailtiin ympäristöämme syöksyilemällä salin päästä päähän ja nimeämällä esineitä ja asioita. Heidi johdatteli meitä kehittämään tästä dramaturgiaa, ja lopulta kun oltiin liian tyhmiä tajuumaan mistään mitään, se laitto Sulon demonstroimaan. Sulo laukkasi gasellimaisesti teatterisalin savannilla, ja Heidi kysyi;

"Mitä tuo gaselli tarvitsee?" johon Sulo heitti täysin randomisti;

"LEIJONAN!" joka oli sattumoisin oikea vastaus, ja näin syntyi hulvaton tarina, jossa leijonat Morgan ja Ripa jahtasivat Puppe-Adolf- nimistä gasellia ympäri savannia ja yrittivät estää tätä nuorta lihaa pääsemästä merkkaamaan paikkoja.

Tarvitsimme plot twistin. Ripalla oli skitsofrenia, ja Ripa puolusti Puppe-Adolfia. Paikalle ilmestyi kaksi passiivis-aggressiivista dinosaurusta varaosineen pitämään jumppatuntia (jälleen kerran äärimmäisen hämmentävää ylästatuksen poimimista), josta Ripa, Morgan ja Puppe-Adolf eivät innostuneet. Dinosaurukset poistuivat paikalta. Puppe-Adolf taisi synnyttää jossain vaiheessa. Savannilla suhisee.

Sitte tehtii sellasta BDSM harjoitusta jossa toinen parista sai käskeä toista tekemään mitä vaan ja toisen piti totella neutraalisti. Emma on nationalistinen lapsi jonka käsitys neutraalista laulamisesta on Maamme- laulun hoilaaminen. Mun on hankala käskeä ihmisiä, mutta käskyjen vastaanottaminen tuntuu helpolta (tarkottaako tää että jos mut heitettäis johonki psykologiseen testiin kuten se kamala Milgram tai vähä vähemmän kamala mutta suht ahdistava Kolmas aalto, ni oisin sittenki osa tätä kamalaa pahaa puoliskoa ihmiskunnasta???) ja on helppoa olla dominoitavana (oreoitavana tsih.)

Sit käveltiin tilassa spiraalin muodossa sisäänpäinkääntyneinä. Kun ei saanu reagoida ympäristöön, tuli jotenki tosi sellanen olo et pitää myös ite olla mahdollisimman näkymätön, ettei häiritse muita. Sen takia mä vetäydyin kasaan, laskin katseen maahan, kyllä mä tiedän miten ollaan näkymättömissä vaikka ei oikeesti oltaiskaan. En mä aina oo sellane huomiohuora mikä välillä puolivahingossa puskee esiin, joten mä vaan otin sen roolin minkä otan aina sellasilla oppitunneilla, joissa en halua avata suutani mistään hinnasta; katse alas, mahdollisimman vähän liikettä, alastatus, ei katseen kohdistamista mihinkään, kumara asento.

Heidi sit toki pyys meitä tekemään saman niin, että observoidaan ympäristöä, mikä muistuttaa aika lailla mun tavallista kävelemistä missä tahansa. Piti tehdä havaintoja, ja se vielä enemmän vahvisti mun normaalitilan aktivointia. Mä kattelen muutenki tosi paljon, kiinnitän huomiota ihmisiin ja niiden kauneuteen ja siihen, miten paljon asioita oikeesti on olemassa. Tästä siis tykkäsin.

Viimeisenä Heidi laitto musiikin soimaan ja käski tunnistaa omassa kropassa ne kohdat, jotka jöpöttää.

Pakko mennä tekemää kahen psykankurssin tehtäviä, byes, nähdään Kuoleman Viikonloppuna johon kolmasosa syventävistä raahautuu vajavaisten yöunien jälkeen. Thanks lyseon vapsu.

Pinja

Herra Kianto, auttakaa minua. Minä tarvitsen apua. En minä osaa.

Ollaan liekeissä ja Miro on mun lempipoika

All hail Miro Mänttäri, mies joka lähti ilman mitään syytä hakemaan mulle kaupasta suklaata kun pyysin nätisti. Anteeksi noin kolme ja puoli sekuntia kestänyt ankaruuteni Sulo Rahman, minun ei ollut tarkoitus olla natsinainen mutta kun en oikein osaa ajaa elämääni :D

Tänäänkään siis Heidi ei ollut paikalla, mutta Ilona oli (mutta se ei vaikuttanut asiaan millään tavalla koska siitä huolimatta me muut tehtiin ohjausjuttuja koska Heidi halusi niin.) Mähän olen tänään tosiaan saattanut koeviikon kunniakkaasti päätökseen tekemällä filosofian kokeen (josta mun ainoot fiilikset on että mitähän vittua mutta eiköhän se läpi mene) ja ollut about kello seitsemään asti äärimmäisen hyperaktiivisen iloinen ja suorastaan en ees tiie, omituisen euforinen. En tiie johtuks toi vaan siitä et katoin Pysäkin ekaa kertaa kuvattuna ja itketti ja tuli iloinen ikävä musiikkiteatteria ja niitä biisejä ja sit yhtäkkiä tuli sellane toiveikkuus ja näin poispäin mutta tuntui hyvältä (kello 19 jälkeenki tuntu tavallaa melkei hyvältä mut euforia katos asteittain mikä oli vähän sääli.) 

Kun Heidi ei ole paikalla, pistetään Estradi maan tasalle. Saattaa olla että yksi keitto leimahti liekkeihin mikrossa, jonka jälkeen myös roskis osoitti palamiskykyään tasokkaasti, kun liekkejä yritettiin sammuttaa. Tämä episodi sattui viiden maissa aulassa, kun paikalla oli tasan Carita ja minä ja keitto, joka oli Caritan. Hyvin hyvää liekkiä ja savun hajua. Carita oli niinsanotusti liekeissä ja keittokin kävi aika kuumana.

Harkoissa sitte alotettiin samoilla lämppäjuttusilla ku viimeeksi, pallolämppä ja eeppinen kivi-paperi-sakset jossa Elsa oli alkuun pihalla kuin, no, Elsa, minkä ansiosta voitin ennätyksellisen helposti. Ilona taas tuli pohjattoman surulliseksi siitä että ei saanutkaan enää leikkiä sen jälkeen kun oli voittanut (toki me ilmotettiin välittömästi tälle tunteelliselle ihmisraukalle että se saa ihan ehdottomasti leikkiä jos se haluaa.)

Sitte tehtiin uusia sääntöjä swishbangboingiin. Klassinen bang vaihtui "fyttaniin", jossa kirjailija rypistää tekstinsä ja paiskaa sen toista päin huudahtaen samalla "vittu" ruotsiksi, ja siitä leikki jatkuu eteenpäin. Toinen uusi sääntö oli "alkoholinkieltolaki" tai vaihtoehtoisesti "ryyppy" eli kun yksi päättää ottaa ryypyn ja sammua, vuoro hyppää kahden henkilön yli. Kolmas uusi sääntö oli "Kiveksis ali!" jossa yksi huutaa "Aleksis Kivi" ja huitoo käsillään ottaen kontaktia johonkuhun toiseen, joka vastaa "Kiveksis ali" ja nämä kaksi vaihtavat paikkaa niin että jälkimmäinen henkilö sujauttaa itsensä ensimmäisen henkilön kiveksien ali.

Lämppäämisen jälkeen siirryttiin tekemään peiliharjoitusta (mun kirjotustaidot kukoistaa taas, saatanan piliharjoitus :D) jossa keskittyminen toimi ja oli herkkää ja mukavaa. Kirjailijana oli jotenki vakavampaa ja tiedosti enemmän mitä teki, tää tais olla aika yleinen mielipide. Itehän rupesin vahingossa tekemään miimisesti Kiannon elämäkertaa mutta no siis. Seuraava harjoitus oli kaunis nonsense-tekstin synnyttäminen josta syntyki sitte ihan todellisia helmiä, joista noin 70% pystyisin allekirjottamaan omaan elämääni peilaten (kertoo vissii jotai mun ajatusmaailmasta.) Viimesin harjotus mikä kerettiin tekemään, tapahtu mun natsiohjauksen alla (mä oon niin huono puhumaan kovaa ja kun puhun kovaa ja annan ohjeita, tuntuu pahalta), ja siinä näitä tekstejä luettiin ääneen eri tunnetiloissa.

Huomasin siinä sitte ku olin sanonu kaikki tunnetilat ja miettiny ne oikei tarkkaa et mitkä ei ois ihan perus ja mitä ois haastavaa tehä, että perhana mähän valitsin vaan ne tunteet mitkä mun elämässä on kaikista vahvoilla. Tänks, alitajunta. Sit kans katottiin statuksilla puheenvuoron vaihtamista, ja kaikki muut hankki sen suunnilleen huutamalla mutta aivan helvetin suureksi yllätykseksi yks Ilona vaan jotenki otti statuksensa halailemalla ja puhumalla kauniisti (yllätyittekö taaskaan, koska minä en..) ja näin eiköhän tämä pikkuhiljaa ollut tässä.

Emma on sitä mieltä että mä oon vähä ku meri; syvä, ehkä tyyni pinnalta mut kun se myrsky kerran puhkee ni sillon kuolee ihmisiä, ja osittain saastunut (johon hän vielä lisäs että se johtuu siitä ku ihmiset ei oo osannu käsitellä mua mut se ei oo totta mä en ite osaa käsitellä itteäni, ihmiset on ihania mä oon vaan typerä möykky.) Musta tuntu päivällä niin hyvältä et nyt on vaa vähä.. No. Sellane. Tyhjiö, tyhmä tyylitön tyhjiö. Toi oli omituinen tollane stressinvapautumisreaktio varmaanki näin koeviikon jälkeen toi euforia :D

Hyveksiä kiveksiä ja öitä (mä meen nyt tutkimaan siirappisia kuvia Manesta)

Pinja

Herra Kianto... Enhän minä ole mikään johtaja. Ei minusta ikinä tule olemaan sellaiseen. Mutta mihin minusta muka on, herra Kianto? Ei yhtään mihinkään.

Emma on pehmeää panopuuroa

Otsikko vain siksi että oli niin eeppiset harkat etten osaa valita mitään muuta otsikoks ni otin sit Emman lausahduksen siitä, miltä tuntuu olla teatterilla ("oon ihan sellasta pehmeetä fucking puuroa") koska oon ilkeä kakka ja tykkään kiusia ystäviäni.

Tänään siis kävi niin että ohjaajamme Heidi ei ollut paikalla koska se on syömässä jäätelöä Helsingissä, ja varaohjaajamme Ilona ei myöskään ollut paikalla koska se on töissä, RIP Ilona, joten oltiin keskenämme. Heidi oli antanut meille melkein-selkeät ohjeet jotka löytyivät jostain gifien ja tarrojen keskeltä messengeristä. 

Ensiks leikittiin vanhaa kunnon kivi-paperi-sakset- leikkiä, joka ei oo muuttunu mikskään; ajoittain intensiivisempää ku palloleikki, ja kyse on aina elämästä ja kuolemasta. Miro etenkin oli taas hyvin lentävä tapaus, koska tämä fiksu poika oli juonut mäfää ja lisäksi keittänyt nuudeleita mäfässä (mikä on vaimomatskun vastakohta? aviomiesmatskuttomuuus? joka tapauksessa, se kuvaa mirppaa hyvin hyvin) ja sit juonu kupin kahvia. Tämä näkyi palloleikissä, levottomuudessa ja häiriintyneessä käytöksessä.

Elsa saapui paikalle myöhässä (omia perinteitään noudattaen tai ehkä yrittäen kompensoida sitä että meillä ei ollut Ilonaa myöhästymässä tapansa mukaan) koska on kuulemma saanut ajokortin ja on huono kuski. Asia selvä. Tehtiin ykköskohtausta, unohin oikeestaa jo kaiken mitä siinä tapahtu mut on meillä nyt ainaki jotain, ja on se kuvattu :D

Sit jakauduttiin ryhmiin ja tehtiin kolme erilaista kohtausta, toinen toistaan eeppisempiä. Lavalla oli nykyajan Eino Leino (Manella on vaikeuksia pysyä housuissaan, joten se laski ne alas ja leikki räppäriä), sit vähän pullaa uunissa ja äärimmäisen hupaisa kohtaus jossa Hella Wuolijoki ja Juhani Aho olivat puussa ja heittelivät toisiaan tuoleilla. Tähän sisältyi myös hassu vitsi;
"Mitä helvettiä, nainen, etkö sä tiedä että Hellan paikka on keittiössä!?" tai jotain vastaavaa en muista nyt ihan tarkalleen.

Meillä jäi ruhtinaalliset 25 minuuttia aikaa harkkojen lopusta. Meillä oli kolme vaihtoehtoa; slärväillään ja leikitään, kehitetään jotain fiksua ja syvällistä tai lähetään kotiin. Valittiin neljäs vaihtoehto; Saatananpalvonta. Teipit loppu melkein kesken mut sain tehtyy pentagrammin seinään. Nella maalas kaikille ylösalaisin olevat ristit otsaan ja viiltojäljet ranteisiin (tämä ei ole viittausta itsetuhoisuuteen, mut näihin rituaaleihin yleensä kuuluu verenvuodatusta) ja sit otettiin psykoottiset ilmeet. Nähtiin toisinsanoen vähän vaivaa et saatais meiän harkkakerta näyttämään hyvin hämmentävältä.

Saatananpalvontakin oli vähän hassua kun Saatana ei ollut paikalla.

Nyt biologian pariin voi jumalauta se koe on huomenna mä en helvetti selviä

Pinja

Maunon kädessä on keijukainen, ei kivespussit, ja mä en oo repimässä siltä hiuksia irti vaikka se pyys, vaan pidän vaan ihan nätisti kiinni

Seinille puhumista ja Miro ei osaa käsitellä munia

Eilen olimme Iso-Kristiinassa pitämässä eeppistä satupiknikkiä lapsille. Postaus tulee vasta tänään koska olen ollut eilen melkein polttamassa mökkiä maan tasalle cocktailpiirakoilla, leikkimässä kuninkaan kupin kanssa, harhailemassa astetta lortomman näköisenä sammonlahdessa keskellä yötä ja näin poispäin. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan.

Ensinnäkin oman kappaleensa ansaitsee Elsa. Laitan sen tähän ensimmäisenä koska se kompensoi sitä miten Elsa saapui piknikpaikalle viimeisenä. Noin kello 12.30. Paikallahan piti siis olla kymmeneltä, ja ensimmäinen keikkavetokin oli jo yhdeltätoista. Tämä ei-niin-tyylikkäästi myöhästynyt olento oli kuitenkin "järkyttävän pahoillaan" asiasta, mitään vakavampaa vahinkoa ei tapahtunut koska keikka-aika oli niin lyhyt ettei kaikkia satuja ois ees ehtinyt vetää ekassa pätkässä ja koska auktoriteettihahmo ei tappanut häntä, me muutkin annoimme armeliaasti anteeksi (toki Elsa saa todennäkösesti kuulla tästä koko loppuikänsä.)

Auktoriteetista puheen ollen, ei varmaan yllätä taas että kuka meillä oli johtamassa hommaa kun Heidi hiihteli jossain muualla. Aivan oikein, ihastuttava Ilona, jonka mielestä on ihan okei purkaa tavarat muiden autojen tielle ja parkkeerata autonsa hetkellisesti keskelle parkkihallia niin että ohi mahtuu vaan just ja just. Ilona, joka himoitsi fetajuustokolmiota joka ilmeisesti oli sit kuitenki liian halpa hänen rikkaalle ylhäisyydelleen, ja päätyi ostamaan seitsemän euron salaatin. Ilona joka hoiti kaikki asialliset puhelut ja jonka niskaan itseasiassa sysättiin kaikki tärkeät tehtävät koska sähän sanoit et jos on jotain tärkeetä ni kertokaa ja siksi kukaan meistä ei halunnut ottaa kontaktia tärkeisiin ihmisiin; ei ollu meiän homma!!!

Okei, reiluuden nimissä, Ilona hoiti jälleen hommansa älyttömän hyvin. Organisaatio pelas paremmin ku lyseon järkkäämällä viikon reissulla Ranskaan, ja jostain syystä itseasiassa tuli mieleen joku mun ala-asteen sijaisopettaja joka oli vähän samantyylinen "voi, mä en yhtään halua pomotella ketään" - tyyppi joka silti sai a) kaikki kuuntelemaan ja tekemään jutut oikein ja b) kaiken menemään, ei vain sujuvasti, vaan myös nii että kaikilla oli kivaa. Kiitos siis Ilona että händläät meiät ja että oot just tollanen wannabe-auktoriteetti mikä oot, koska homma toimii.

Itse piknikhän meni oikein hyvin, johtui varmaan siitä että oltiin lämpätty niin antaumuksella. En oo ikinä nähny niin hysteerisen monotonista swishbangboingia mitä tehtiin siellä. Lisäks mm. hölkättiin ringissä ja hypittiin. Uskomattoman mukavaa oli meillä kaikilla. Sit Ilona häiriinty siitä ku seinä rupes puhumaan mikrofoniin ja hoiti homman asiallisella puhelulla ja juttelemalla seinälle mukavia (huom, jopa seinät kuuntelee ja tottelee Ilonaa.)

Mähän olin edeltävänä yönä nukkunut noin neljä tuntia koska yöllä on ihan okei mennä elokuviin ja on ihan okei myös jäätää mäkkärin autokaistalla koska ainoalla kyydillä kotiin on nälkä. Ja on ihan okei että kyyti ajaa väärään suuntaan sen viis kilometriä ihan vaa et sais mahollisimman pitkän suoran kutostiellä. On ihan okei ajaa 160km/h neljältä aamuyöllä kutostiellä ja olla kahdessa minuutissa ABC;ltä Uus-Lavolassa. Olin siis väsynyt enkä ollu saanu syötyä mitää koska u know kun väsyttää ni sit oksettaa ja sit mua yritettiin pakkoruokkia mut jälleen auktoriteettinainen pelasti mut jollain omituisilla voimillaan ja mun ei tarvinnu syödä. Koska olisin oksentanu trust me.

Miro ei muuten osaa käsitellä munia. Kun Villen piti auttaa, sen oli tarkotus rikkoa kananmunia kulhoon väkivaltasesti, joten se paiskas munan kulhoon. Muna pomppas kulhosta alas ja meni rikki maahan (ja jostain kaukaa kuului leppälinnun valitus "munani!!") ja toista sai hakata kulhon pohjaan kymmenen kertaa ennen ku se meni rikki. Lapsilla oli ainakin hauskaa. Mun parta meinas pudota ja olin varmaa psykoottisin ukki mitä on ikinä nähty. Mutta ihan hauskaa. Kyllä juu.

Nyt mä palaan filosofian ja biologian pariin, olkaa hyvin hyvät, hyvästi. 

Pinja

intensiivinen punahilkka

wild as fuck (wild ass-fuck) ville auttaa