A B C, Kuntsis kävelee, ihan vitun äkkiä taivaaseen (eli pois)

Moikka, Kuntola tässä.

It’s been a while. Ja viimeeks kun kirjotin tänne, taisin sanoa jotain siihen suuntaan, että hyvästi jääkää. No, kaikkihan me tiedetään, että Estradilta ei ihan noin vaan irrota, ja niin minäkin, nykyään ihan muita juttuja elämässäni tekevä ihmislapsi, hengailin vielä vuoden verran mukana Hamletin maailmassa. Ja kaikkihan me tiedetään, että ei se oo ollu kivaa jos siitä ei tuu blogipostausta. Sen takia tää tulee näin myöhässä. Halusin olla varma että mulla oli kuin olikin kivaa. (Kyllä mä tiesin sen koko ajan, oon vaan laiska.)

Kun tää teksti ilmestyy blogiin, karonkka on ohi. Oon kirjotellu tätä Saksanreissusta lähtien, mutta viivytelly julkasua, koska oon kuullu, että tarpeeksi kun viivyttelee, voi oikeasti saada jotain parempaa aikaan. Saatoin myös keksiä tuon lennosta saadakseni hyväksyttävän syyn  aivan jäätävästi liian kauan kestäneelle prokrastinaatiolleni. Ei voi tietää, sanois Leevi. Kuitenkin, tässä tää nyt on, ihan oikeesti (toivottavasti) viimeinen blogipostaus. Ei ehkä maailman paras tai eeppisin blogipostaus, mutta viimenen. Tän nimi on aakkoset ”apua, saatanasta” ”öisiin seikkailuihin” ja tää on enemmän tai vähemmän kronologinen kuvaus kuluneesta kahdesta vuodesta ja ehkä vähän muustakin.

*

Apua, saatana. No sehän se oli, nimittäin reaktio siihen kun meille tyrkättiin käteen Hamletin käsikirjoitus n. miljoona vuotta sitten. Tai siis haloo, me oltiin tehty omia käsikirjotuksia ainaki tuplasti se miljoona vuotta, ja yhtäkkiä meillä on viiden näytöksen nivaska käsissä. Ääneen lukeminen oli toki ehdottoman hupaisaa, kun puolet sisällöstä meni täydellisesti ohi ja yksittäisiä sanoja tavattiin useita minuutteja.

Bissellä ohjaajan kanssa. On olemassa jonkun verran juttuja, joita en oikeestaan ikinä aatellu tekeväni Heidin seurassa (mikä on mun mielestä aika paljon sanottu, ollaan kuitenkin tehty hyvin paljon hyvin epämääräisiä juttuja Heidin seurassa ja takia.) Yks niistä on alkoholin ryystäminen, ja sitähän tässä nyt tuli sitten harjoitettua upealla Saksanmaalla. Ei kai siitä sen enempää, pitää vaan muistaa varoa humalapäätä. Ja Bacardia, joka muuten myöskin alkaa B- kirjaimella.

Claudius? Joo, se on hyvä. On vähän hankalia nää hankalat kirjaimet, mutta sanotaan nyt sitte vaikka Claudius tähän väliin. Sulo on ollut hauska Claudius, koko ajan enenevissä määrin. Rakastavaisemme katseemme huomassa Claudiuksesta on tullut hupiukko, joka kuitenkin lopulta pudottaa teatterilliseen maljaaseen helmen.

Danger danger. Me kaikki ollaan kuultu sanapari stranger danger, mut koska me kaikki oikeestaan tunnettiin toisemme jo etukäteen, tää oli vaan danger danger. Ihan just siitä syystä, että tunnettiin toisemme ja oli aika älyttömän helppoa vaan unohtaa Shakespeare ja tehä kaikkea muuta. Kuten esim. olla pallolämppää yli puolet treeneistä, vääntää paskaa, vittumaista läppää kaikesta, mitä ohjaaja sanoo, slärväillä menemään niin että järki lähtee, ja muuta yhtä upean aikuismaista toimintaa. Mut huolimatta danger dangerista ja sen seurauksista, saatiin kuitenki näytelmä kasaan kolmesti, joten jotain taidettiin tehä oikeinkin. Ehkä me joskus kuunneltii mitä meille sanottiin?

Estradil eka Estradil vika. Ja lisäks Estradil ikuisesti. Ei paljoo jääny kyllä arvaamisen varaan yhellekään mun kolmesta (3) joensuulaisesta kaverista, että missä oon jos en pääse johonki kivaan tapahtumaan. Junaliput on kalliita mut kokemukset vieläkin kallisarvoisempia, joten oli worth. On muutenki ollu ihan hauskaa tulla välillä Lappeenrantaan just siitä syystä et siellä mulla on sellane 20 kaveria ja kourallinen ystäviä, kun taas sitte Joensuussa tosiaan mieslapsen lisäks jyrsijäotukset ja kolme ihmisystävää.  Kelatkaa sitä läppää et voin oikeesti kävellä pari tuntia kaupungin ytimessä eikä kukaan tunnista! Lappeenrannassa ku astun Iso-Kristiinaan ja pyörin siellä esim. tunnin, ni vähintää kolme puolituttua/tuttua/kaveria/ystävää on joko moikannu tai kiskonu mukanaan Tang Capitaliin. En koe olevani suosittu tai "käpykylän julkkis" mut oon kyllä huomannu et Lappeenrannassa riittää tuttuja.

Fortinbras. Kuka?

Gertrude. Yllättäen. Mulla oli Gertruden kanssa rankkaa :D Tai siis ei oikeestaa ollu, Getrtudella oli rankkaa keskenää ja mä kävin välillä lavalla rankkailemassa sen kanssa. Mulla oli ihan hauskaa Getruden kanssa, ja hyvin vahvasti koko ajan enemmän hauskaa, mitä hauskempaa Claudiuksella oli. Beibistä en pääse yli ikinä, mutta tuttipullotissit voin ehkä sulloa johonkin mielen perukoille josta ne ei ikinä löydä tietään päivänvaloon.

Hyvästi. Vai oiskohan pitäny sanoa "hei hei, Polonius- setä!" Tosin Polonius- sedän lisäks taivahan laitumille on kiitäny puolet meiän ryhmästä: siinä kohtaa kun tää teksti vihdoin julkaistaan, on porukka saanu opiskelupaikat selville, lähteny armeijaan tai siirtyny toiseen ryhmään. Sääli sinänsä, me oltiin loppujen lopuks kaikesta perseilystä huolimatta tosi hyvä ja rakas, joskus jopa toimiva, tiimi. Ikävähän tässä kaikkia tulee, tuli jo välillä viime vuonnakin ku en käyny tavallisissa harkoissa sattuneista syistä. Mut nyt saa mun lisäks menneitä aikoja ikävöidä kaikki muutkin. Voitte nyt hetken ajatella, että ei enää ikinä tehä tällä porukalla prokkiksia, ei enää ikinä olla lavalla yhtä aikaa, ei enää ikinä oo reissuja eikä karonkkoja joissa me ihan kaikki oltais paikalla. Ei Teatriksia eikä ainakaan Nuorta Näyttämöä. Harmin paikka. Tai sitten uuden alku. Riippuen siitä haluutteko itkeä ja kieriskellä itsesäälissä vai tuulettaa ilosta.

Itkemisestä puheen ollen, ihan hirveen monet iloiset, huvikseen harrastettavat jutut ei aiheuta täydellisiä romahteluja, itkemistä, uupumusta, vitutusta, halua repiä ihmisiä kappaleiks, kyllästymistä iänikuisiin kuppinuudeleihin, hyperventilaatioita, kiukkua ja aikomusta marssia ulos eikä enää ikinä tulla takas. Mut toisaalta, mitäpä ois elämä jos se olis vaan pelkkää kivaa? On ollu ihan hyödyllistä saada syitä ja kohteita kiukuttelulle, vitutukselle ja uupumukselle, ja vielä hyödyllisempää on ollu saada purkaa ne rauhallisesti tai vähemmän rauhallisesti, koska mikä tapahtuu teatterisalissa, jää teatterisaliin. Jos se kuitenkin tapahtuu portaissa pukuhuoneesta yläkertaan päin, siitä saa tietää kaikki ja siitä seuraa esityksen peruuntuminen sekä sairaalareissu. 2014 oli mun vuos. 

Jotain kaunista, jotain kamalaa. Palataan takas Hamletiin kun näköjään eksyin mokomasta aiheesta aika pitkäks aikaa :D Piti tosiaan käydä läpi näitä kahta vuotta, ei koko elämäntarinaa Estradin näkökulmasta. Mutta joo, Hamlet. Sen piti olla jotain kaunista ja jotain kamalaa, mut ajoittain tuntu kyllä lähinnä pelkästään kamalalta. Onnistuttiin me joskus muistaakseni tekemään liian kaunistakin, jollon piti äkkiä vetää takas kohti kamalaa, koska Hamletin tarina ei varsinaisesti oo kauneimmasta päästä proosan historiaa. Lopputuloshan oli niin nättii, et se oli kaameeta, ja toisin päin, eli onnistuttiin jossain! Taas! Vihdoin! 

Katkeransuloinen karonkka. Öh. Ei se kyllä oikeestaan ollu katkera. Eikä erityisen suloinenkaan, vaikka Sulo paikalla olikin (kattokaa mihi mun huumorintaju on menny...) Karonkka oli itseasiassa aika hyvä kulminoituma siitä, miks mä oon teatteria harrastanu nyt kaheksan vuotta. Siitä, että miks palataan kiduttamaan iteemme viikosta ja vuodesta toiseen. Siitä, mikä teatterin tekemisessä on hauskaa. Siitä, miks ne vittumaiset, ärsyttävät ihmisenperkeleet on niin rakkaita ja tärkeitä. Karonkka oli kaikkee sitä hyvää ja kaunista, mitä kaikki nää vuodet on ollu. Ne osat, jotka ei ollu hyvää ja kaunista, jäi tän karonkan ulkopuolelle. Hyvä niin.

Linkkejä. Kätevästi koottuna tähän postaukseen, koska kaikki nämä upeat taideteokset on kyllä nähty, mutta ne joutuu kaivamaan muuten blogin syvyyksistä. Tätä voi klikata. Näin tää siis toimii. Nöyryyttävää paskea. Miron vlogiajat. Höpöä mainoskuvien ottamista kaukaiselta ajalta. Höpöä trailerin kuvausta kaukaiselta ajalta. Ehkä kaukaisin aika ikinä? Remake of kaukaisin aika ikinä. Tämmönen. Ja viimeisenä tämä. Nää on valitettavasti aika vanhoja juttuja, uudempia voi sitte löytää Niken tubekanavalta :D

Me-henki. Väitän, et vaikka aina kaikissa prokkiksissa missä oon ollu, on löytyny hyvä yhteishenki ja yhteenkuuluvuuden tunne, on silti näinä kahtena vuotena syntyny jotai ihan eritasosta me-henkeä. Siis meinaan nyt sitä, et oltiin jo lähtökohtasesti suurin osa tuttuja toisillemme, kavereita ja ystäviä, mut näiden kahen vuoden aikana synty vähän sama ilmiö kun jollai työpaikoilla syntyy: käännyt ympäri valittaakses jollekin, ja ihan sama kuka se on, sille voi valittaa koska se ymmärtää. Mä ainakin oon työpaikalla just se saatanan valivali, joka vaan nappaa lähimmän ihmisen ja rupee jauhamaan paskaa asiakkaista, ja siten bondaan hyvin kollegoiden kanssa. Hamletin porukassa sama toimi, ihan sama onko kyseessä se ryhmän uusin jäsen, se paras kaveri, vai se jolle ei oo ikinä puhunu. Aina pysty märisemään yhessä siitä, miten joku asia ei toimi niinku pitäis. Ja se on parasta.

Nokkahuilusoolo. Ja muut asiat, jotka ei päätyny yhteenkään versioon lavalle, ja ihan hyvä niin. Meillä kun oli näitä suuria suunnitelmia vaikka kuinka maan perkeleesti, ehdottomina suosikkeinani se peilisalijuttu mikä piti rakentaa käytävälle, ne pienet kehykset missä piti roikottaa nukketeatterityylisesti esineitä ja tietenkin kertojahahmo Emersson Spänks jolla on lemmikkikaktus Dänks. Unohtamatta tietenkään höyheniä. Jotka vaihtuu erivärisiin höyheniin kun esitys etenee eri suuntiin. Aivan huikean loistavia ideoita kaikki.

Outous. Tai ehkä lähinnä se, miten outous on muuttunut vuosien varrella. Se, mikä ihan alkuun oli alleviivattua "huudetaan outoja juttuja oudoissa meikeissä kaduilla jotta ihmiset näkee miten helvetin outoja me ollaan ja sit kun ne kysyy ni kerrotaan et joo ollaan teatterilaisia koska se on cool lol"- outoutta, on vuosien varrella hioutunu hyvin hienovaraseks timantiks. Sellaseks, et aina ku joku ulkopuolinen tulee kattomaan treenejä, se yllättyy siitä miten kaikki uskaltaa koskea toisiinsa. Tai siitä et kaikki jotenki sulavasti antaa toisilleen tilaa. Ja kans siitä et miten vitun outoja juttuja ihmiset päästää suustaan, mut se nyt ei ehkä oo niin hienovarasta. Pointti oli siis se et... En tiie? Eiköhä mennä seuraavaan kohtaan.

Poistumiset. Tää sana mainittiin joka kerta, kun vietiin esitys joko toiseen saliin, eri kaupunkiin tai jopa eri maahan. "TSEKATKAA POISTUMISET", sanoi Heidi ja poistui paikalta hakemaan kahvia tai elämäniloa. Hakureissulla saatto mennä viis minuuttia tai puol tuntia, mut jumalauta jos ne poistumiset ei ollu tsekattu sen jälkeen ni kaikki sai toivoo ettei ois koskaan syntynytkään.

Q – kuume. Tropiikissa naudoilla esiintyvä loistauti, joka voi tarttua ihmisiin.

Rosencrynstxc, Gyldestreeeen, Frotinbros ja muuta mukavaa tekstistä. Voi meitä suomalaisia juntteja ja Suloa, kun luettiin ekaa kertaa (ja oikeestaan tyyliin vielä kymmenennelläkin kerralla) Hamletin alkuperäistä käsikirjoitusta. Kielihän ei ihan ollut tätä nykysuomea, ja vaikka kieli lopulta hallittiinkin, niin hahmojen nimet aiheutti huvituksen lisäks myös huomattavaa kärsimystä. Ensinnäkin, Rosencrantz ja Gyldenstern. Kuka näitä erotti toisistaan? Niinpä. Ja vaikka roolit oli jo jaettu, oli epäselvää, kumpi näyttelee kumpaa. Ja et miten ne nimet lausutaan ja kirjoitetaan. Hyvä homma, Shakeaspeare, ansaitset sen että sun nimeä ei kirjotettu Teatriksessa oikein.

Sulon peli. Vähän tuoreempaa Hamletmuistelua. Ei siitä sinänsä mitään sanottavaa oo, mutta se saa kunnian olla tän postauksen ainoo valokuva.

"U niinku... Ui juma, sul on hattu!" -Sulo miettiessään U- kirjaimella alkavia juttuja, joita voisi piirtää ukkelille.

Tuskallisia treenejä. Ei lisättävää.

Upeita lausahduksia ohjaajan suusta. Minäkö jättäisin viimesestä blogipostauksesta Heidin kootut lausahdukset pois? Hah. Tässä muutamia Saksanreissulla ja ehkä mahdollisesti myös Teatriksessa kuultuja lentäviä lauseita (näistä siks, et näissä älysin ottaa näitä ylös.) Mut arvatkaa mitä? Tällä kertaa liitän mukaan kontekstin.

"Persvakokannabista!" (puhuimme housuihin työnnetyistä asioista)

"Tuoksu ihan jointille, sitäkin vetäsin nenään... Mä olen ihan lopussa." (tais olla teekaupasta puhe)

"Tänään osasin varoa, en kuollut imppaamalla." (samaisesta teekaupasta puhumme yhä)

"Pitää saada tää sokeriSAATANA sulamaan!" (tätä huutaessaan Heidi hakkasi mojitoaan harvinaisen aggressiivisesti)

"Se helpottaa sielun ahdistusta kun hakkaa itseään." (valitettavasti en muista kontekstia, mutta tää toimii ilmankin)

*Heidi sanoo jotain tyhmää, Miro facepalmaa*

"Miro haluu tappaa sut." -Meikä

"Eiiii ku se haluu tappaa ittensä!" -Heidi iloisen pilkallisesti

Vika esitys. Hauskaahan tässä on se että vikan esityksen jälkeen meillä oli vielä vuoden ajan esityksiä, mutta hauskaa oli kyllä myös ihan vaan se vika esitys. Hasardia, joo ehkä, mutta myös hauskaa. Millään muulla ku vaapukkamehulla ei ollu osuutta asiaan, ja kaikki lavalla heitetty läppä oli hillittyä, hyvin naamioitua ja sellasta et yleisö ei mitenkään olis voinu saada selville, mikä kuuluu ja mikä ei kuulu esitykseen.

Witun wierasperäiset wkirjaimet. Luulin että tää ois helppoo ja kivaa mut oikeesti tää oli vaikeeta ja kamalaa. En enää ikinä koskaan ikinä enää. Tee tätä. Piste. Lisäks jätän X- kirjaimen välistä koska se on turhake. Ja ruotsalaisen å:n, koska eihän me mitään homoja olla. Ainakin joku 2% meistä on ihan heteroja.

Yskä. On muuten juuri tätä kohtaa kirjoittaessani mennyt ohi. Saksalaisen tuberkuloosin kesto oli n. 7 viikkoa, joista ensimmäinen ja viimeinen olivat enää satunnaisia köhäisyjä. Nuha sen sijaan jatkuu edelleen, enkä oo vielä ihan päättäny että mille asialle oon allerginen ku missään, sisällä tai ulkona, ei oo hyvä.

Zyx. Tuo jumalten luoma pelastus varmaan ainakin 50% ensimmäisistä esityksistä, kun mulla ei meinannu lauluääntä lähteä. Kiitos zyx, kiitos jumalat. Lavalla laulaminen on pelottavaa, vastedes teen sitä enää vain karaokessa. Enkä oikeestaan sielläkään. Laulan ainoastaan jos pääsen Neues Globeen siihen yhteen tiettyyn kohtaan. Se on hyvä kohta.

"Äkkiä nyt et päästään joskus kotiinki täältä!" T. Jokainen meistä jossain vaiheessa maratonharkkoja, kun mikään ei sujunut keneltäkään. Tai sit aina joltain ois sujunu mut muilta ei. Tai muilta suju mut yheltä ei. Parasta paskaa ikinä. Päästiin kuitenki aina kotiin, saatiin tuhat euroa Teatriksesta, päästiin Saksaan ja ollaan vieläkin kaikki elossa, joten ihan hyvin kaikki lopulta meni.

Öiset seikkailut. Klassiset öiset seikkailut millon missäkin. Yöteatterit, etenkin sillon kun oli ite niin lapsi ettei tarvinnu olla vastuussa mistään. Teatrisreissujen yöhiipimiset (ja -möykkäämiset, jos Mane oli matkassa), rap-battlet ja hyttysten kanssa taistelemiset. Saksassa baareista majoitukseen saapuminen kun kaikki muut jo suurinpiirtein nukku. KLC- tapaamiset vuonna kivi ja keppi, kun oli vielä olemassa Whatsapp- ryhmä nimeltä Yksinäiset harppufagotit, joka oli omituinen yhdistelmä eri ryhmiä ja niiden ulkopuolisia jäseniä, ja jossa syntyi ehkä parhaita meemejä ikinä. Esimerkkinä tästä "Sulo, senkin fagotti" ja kaikki sen johdannaiset. Yöbussit Prideilta kotiin, kun Tupsu availi tyttöjen rintsikoita yhdellä kädellä vaan todistaakseen että osaa. Ja kaikki muu. Näitähän oli. Vaan ei oo enää, ainakaan ihan samalla tavalla.

*

Tän postauksen tekemiseen meni pari kuukautta. Mä tiien et se ei oo kovin uskottavaa, kun tätä lukee, mut hei, mä olen ja tuun aina olemaan laiska. Ja estradilainen. Ja hyvin yksinkertanen mieleltäni (kumpi on oikee ja kumpi on vasen- Kuntola, jos selvennystä tarvitaan.) Ja kiintynyt teihin kaikkiin. Ja tähän blogiin. Ja... No, oikeestaa siinäpä se onkin. Mitään muuta en voi sanoo olevani aina, koska johan mä oon muuttunut ainaki kaks kertaa radikaalisti näiden kaheksan vuoden aikana. Kaikki loppuu aikanaan. Ja tää loppuu nyt.

Hyvää elämämatkaa kaikille ja halataan (tai nyökätään kiusallisesti ohimennen, up to you) kun tavataan ♥

-Pinja

Update ja hyvästi jääkää

Moikku!

Asustelen nykyään Joensuussa ja tää blogi jäänee nyt sitte ikuiseen katveeseen. Ei haittaa, tykkään lukea vanhoja tekstejä! Historia on hirveen hyvä, mut sitä mä en lähteny opiskelemaan, vaan suomen kieltä ja kirjallisuutta (tsekatkaa taas kun meikä palaa maailman surkeimpiin aasinsiltoihin...)

Enkä ees kirjottanu viime vuodesta mitään.

Ei se haittaa. 

Mä en ees enää asu Lappeenrannassa eikä kukaan todennäkösesti tuu lukemaan tätä. 

Ikävöin Estradia mut vaan vähän, koska samaan aikaan oon pirun ilonen että vihdoin sain ryömittyä ulos siitä stressin ja vapaa-ajattomuuden sikiämispesästä. Kattoo nyt mihi työnnän itteni täällä, ehkä teatterijuttuihin tai musajuttuihin, jos mut kelpuutetaan. 

Hyvästi siis jääkää, Estradin Lapset. Näkemisiin ja kuulemisiin. Tietotaitoihin ja luulemisiin.

Teiän aina ja ikuisesti,

Kuntsis ♥

Hyvänen aika.

Sunnuntaina tapasimme vanhalla porukalla herättääksemme henkiin Perkeleen, tuon ihastuttavan kirjailijakokoonpanon, jossa yhdistyy huumori ja kuolema juuri oikealla tavalla. Maanantaina kävimme keikalla Joutsenon kirjastossa, ja kuten arvata saattaa, ei yltiöpäiseltä hasardiudelta taaskaan vältytty tällä porukalla.

Aloitetaan siitä, että koska sunnuntaina haitari ei ollut saatavilla, Leevi joutui tekemään kaikki haitariäänet ilman haitaria. Tämä hiukan haittasi keskittymistä, koska noh, miettikää nyt; mekkoon pukeutunut mies istumassa mustassa teatterisalissa ja päästämässä vuorotellen kimeitä ja matalia haitarimaisia ääniä suustaan vakavalla naamalla. Myös Emman sekä Miron artikulaatio oli huipussaan, ja näin syntyi esimerkiksi uudissana "lastmuja." Heidi tietenkin sekoili enemmän kuin kukaan muu, vaikka jaksoikin pannukakkujen tekemisen ja asiattomien kommenttien ("tehkää se ilman vaatteita!") välissä muistuttaa, että pitäisi keskittyä.

Olavi Paavolaisesta tehtiin siistittyä versiota, ja tämän seurauksena Emman takapuolessa oli hyvin selkeät ääriviivat Sulon kämmenestä. Tämän takia seuraavana päivänä sitten koko ryhmällä oli viaton, anteeksipyytelevä uteliaisuus Emman pyllyä kohtaan, sillä Sulon jättämän polttomerkin tapainen jälki ei ollut silloinkaan täysin haihtunut. Emma olikin sitä mieltä, että voisi kutsua Suloa "daddyksi" tästä lähtien, mutta Sulo ilmoitti, että jos Emma tekee niin, hänen on pakko hakata tuo jo kerran vahingoitettu nuori nainen. Että näin. Miro löysi ruoskan, jolla hän läpsi ihmisiä pyytäen kuitenkin ensin lupaa. Daddy & Dominatrix Oy on jo niinku aika hyvällä mallilla, antakaa mennä, pojat!

Maanantaina kyydit lähtivät huristelemaan lyseon pihasta. Omaan kyytiini kuuluivat Nella, Samuli ja Ilona, ja olin luottavaisin mielin pyytänyt heitä saapumaan paikalle puoli kaksi tai viimeistään 25 vaille kaksi. Nella oli paikalla mallikkaasti erittäin ajoissa, ja kun Samulia ei näkynyt (joku kyllä mainitsi nähneensä hänet juoksemassa lyseon päärakennusta ympäri, ei ilmeisesti löytänyt siis etuovea) ja Ilona tapansa mukaan ilmoitti saapuvansa myöhässä, Nella ryhtyi aggressiivisesti hyödyntämään saamaansa koulutusta ja viittomaan lastenlauluja painokkaasti.

Kun kaksi harhailijaa suvaitsivat saapua paikalle, pääsimme lähtemään. Matka sujui oikein kivan rauhallisesti, en ajanut yhdenkään elävän olennon yli ja huristelin kutostiellä hyvin rauhallisesti ja rajoitusten mukaisesti. Ilona sitten antoi hiukan navigaattorista poikkeavia ohjeita, "voit mennä siitä seuraavasta liittymästä vasta", ja päädyimme sitten ajamaan Joutsenon ohi ja jatkamaan kohti Imatraa. Se oli Vaasa all over again ja en enää ikinä ikinä koskaan ikinä luota Ilonan navigointiin.

Tällä välin Jessen autossa Miron paidan sisään meni ampiainen tai jotain vastaavaa. Miro haukkui ampiaista autistiksi, ja tämä kuulemma päättyi keskusteluun siitä, että Autistiampiainen olisi hyvä lastenohjelman nimi. Tähän Jesse kuitenkin totesi, että se olisi varmaan aika paska lastenohjelma. Miro päätteli ravoissaan, että Jesse on ahdasmielinen idiootti, joka on sitä mieltä, että autismi pitää piilottaa lapsilta. Sellaista sitten siinä autossa.

Kirjastolla sitten täytyi tehdä hätäisiä ratkaisuja, ja Nobel-mitali tehtiin puusta. Lisäksi Jesse joutui ottamaan Miran mukaansa lähtiessään ostamaan sukkahousuja minimanista, koska ei itse osannut. Tulimme myös siihen tulokseen, että Jessen pitäisi osallistua drag raceen, mutta Jesse ei kuulemma halua olla tahallaan bitch, ja tässä ohjelmaformaatissa se olisi tärkeää. Anni ilmoitti, että mun ja Emman suhde vastaa sen ja Mallan suhdetta; mä ja Malla ollaan aina valmiina kritisoimaan toista puoliskoa, nauretaan niiden paskoille elämille ja sille et ne on mitä on (ihania siis, mut älkää kertoko niille.)

Lämpässä oli havaittavissa erittäin syvää keskittymistä, kun laskettiin yhdessä numeroita eteenpäin, ja Sulo oli niin keskittynyt että kun edellinen sanoi "kymmenen" Sulo sanoi yhdentoista sijasta "kahdeksan" ja se oli ilmeisesti tosi hauskaa (en ollut paikalla, olin liimaamassa partaani kiinni puuliimalla, joka ei ollut tarpeeksi pitävää.)

Esitys itsessään meni ihan kivasti, vaikka kirjasto kaikkine asiakkaineen olikin hämmentävä ympäristö. Etenkin pikkupojat paljastuivat hassuiksi, yrittivät osallistua esitykseen kovin kaukaa. Mane oli huikea Eino Leino Heidin mielestä, koska näytti humalaiselta/krapulaiselta tai muuten päihtyneeltä (mutta oliko hän, sitä ei tämä tarina kerro...) Itse jouduin improamaan puolet repliikeistäni, mutta muten kaikki meni sulavasti ja mukavasti.

Paluukyydissäni porukka oli hiukan eri, ja voin sanoa, etten ikinä aiemmin ole joutunut kääntämään musiikkia hiljemmalle ja käskemään ihmisiä puhumaan hiljempaa. Miron musiikki huusi autossa, ja jotenkin kummasti Ilona ja Emma onnistuivat huutamaan/puhumaan vielä kovempaa takapenkillä. Samuli käyttäytyi asiallisesti. Rekkaa ohittaessa kutostiellä sateessa pimeällä olin varma, että kuolema koitti, koska näkyvyys oli miinus nolla ja rekka yritti imeä minut alleen (tää ei nyt oo mikää et oisin halunnu kuolla ja siks veti puoleensa kuten yleensä, vaan siis ilmavirta tms veti autoa kohti rekan kylkeä) ja olin jo hetken surullinen, etten ehtinyt koskaan tehdä testamenttia. Selvittiin kuitenkin hengissä!

Seuraava keikka on Lauritsalan kirjastolla joskus, ja siellä näemme. En yhtään nyt lupaile tän blogin pitämisestä mitään, mut Emma mua painostaa kirjottamaan (ja assistaa mua aika mallikkaasti juttujen muistamisessa, kiitos ♥) ni ehkä mä välillä tänne jotain kertoilen.

Nyt hyviä öitä :*

Pinja

Tässä Emman tekemää taidetta aiheesta

Lohjan lauantai ja silkkinauhoja

Guess who's back... Minäminäminääää! Mä en oikei osaa sanoo mitään tästä reilu puolesta vuodesta mikä on menny ilman että oon kirjottanu mitään. Onpahan vaan ollu elämäni sekopäisin, parhain, kamalin, ihanin, ikävin puol vuotta tähän mennessä. Oon kiljunu emotionaalisen vuoristoradan kyydissä niin kovaa etten oo ees ehtiny aatella tänne kirjottamista, mut nyt mulla ei oikeestaan oo ku kaks suuntaa elämällä (kirjotukset on vihdoin ohi syksyltä); 1. Luova kaaos ja 2. Ikävöinti. Sanotaan nyt vaikka et elämään on sisältynyt huomattava määrä Miron kotia ja isoveljeä ;) *wink wink* sekä mielenterveyden heilahtelua, jonkun verran päihteitä, ajokortti ja ylioppilaskirjoituksia. Oon nyt Oikee Aikuinen, osaan kaiken ja tiien kaikesta kaiken ja joudun varmaa lapsenvahdiks entistä useemmin Estradin ekskursioreissuilla. Jea.

Ei siitä sen enempää. Uus syventävien ryhmä tekee hyvää duunia jo toista kuukautta tässä, meillä on hyvin sekalainen sakki uutta ja vanhaa porukkaa. Ollaan tässä parin viikon päästä menossa lavalle Carpe Diem- kuoron kanssa ja tänään tehtiin iskuja biiseihin. Ois niin paljon kaikkee tärkeetä mitä pitäis kertoa, mut koska oon tapani mukaan hyvin höntti abituri-öntti ni alotin tän vasta täs puol yhen aikaan yöllä ja mua väsyttää. Kerron siis vain tärkeimmät.

Anni on tänään jälleen osoittanut huomattavan älykkyytensä. Kappale nimeltä Louhen lauantai on vahvoista naisista kertova biisi, jossa kuoron ja syventävien naiset ovat pääosassa. Anni (joka on jo kasiluokkalainen, herranjestas miten aika kiitää) kutsui kappaletta nimellä Lohjan lauantai ja sai aikaan hyvin hersyvän naurunpuuskan kaikilta kanssaeläjiltään. Tämä hupsu tyttönen myös paransi tilannettaan kysymällä kuka on Louhi. Ihana Anni, laajentaa sanavarastoaan Estradilla since fetus season (2011.)

Heidi myös osoitti jälleen olevansa äärimmäisen asiallinen tapaus. Aikuinen. Vastuullinen ohjaaja. Pedagoginen.

"Suloa ei voi höylätä, koska se ei oo tarpeeks valkoinen", sanoi tämä huikaisevan ihastuttava ohjaajamme (keskustelua käytiin siis siitä, miten saataisiin valkoisia silkkinauhoja juustohöyläämällä vieressä seisovaa kanssanäyttelijää, ja Heidi toi aikuismaisen, tasa-arvoisen ja kohteliaan mielipiteensä jälleen erittäin selväksi.) Parastahan tässä on se, että Sulo ei edes ollut paikalla, vaan kaikki tämä rasistinen kamaluus tapahtui Sulo-raukan ollessa Italiassa.

Ääää! Tulee hyvä vuosi! Hamlet! Elämä! Kuolema! Kaikkeuuuuuuuus! (jayliopistoihinhakusekäkirjoituksethehehehehhehehehehehheheheheheheheheehh)

Rakkaudella just siun,

Pinja

Vähän kuin olisi kohdussa taas

Näin luonnehti Sulo erästä harjoitusta, jossa toinen yksi nostetaan kaikkien muiden avulla ilmaan, jonka jälkeen nostettu saa vapaasti kääntyillä ja säätää miten haluaa. Valitsin ton lauseen blogiotsikoks, koska oikeestaa koko viikonloppu on ollu paluuta teatteriharrastuksen kohtuun; Wällyn hellään huomaan. Kuulitte oikein, legendaarinen Tomi Välimaa palas Estradille vuosien tauon jälkeen ja piti meidän kanssa kivaa koko viikonlopun! 

Mun talvi on ollu iha kunnon koomailua, mut eilen ja tänään kevätaurinko valtas katujen lisäks myös mielen ja naaman, olin taas henkisesti kakstoista ja teatterin lumoissa, eikä kolmen päivän päässä häämöttävät kirjotuksetkaa onnistunu rikkomaa mun hypeä siitä, et mulla on oikeesti, vilpittömästi hauskaa. Me jopa tehtii tismallee samat harjotukset ku mitä sillo ihan ekana teatterikertana, ja Emma itseasiassa meni merirosvo- stillkuvassa täysin samaan asentoon (muistamatta sitä ite.) Palattiin juurillemme ja pidettiin hauskaa.

Viikonloppuun sisälty klassista ehdollistumista ("Kyllähä te kaikki tiiette, miten delfiinejä koulutetaan" t Wälly joka olettaa et kaikki on kouluttanu delfiinejä), pelottavan synkassa olevaa sana-assosiointia (piti huutaa yhtä aikaa joku sana parin kanssa ja sit seuraava sana, joka niistä kahesta sanasta tulee mieleen, esimerkkinä mun ja Ellan puu + elämä = KAARNA tai koulu + seinä = nörttinurkkaus + lyseo = ARTTU), kirjailijoiden vaihtelua (mikä oli ihan älyttömän hauskaa, luoja oikeesti, parasta), sana kerrallaan- tarinointia (in which mä ja Elsa syötiin keijukaisia ja banaaneja pensaasta ja "heittäämeitäkävyllä" on nykyään sana), laajaa eläintuntemusta (miljoonia eläinlajeja maailmassa ja ainoo, minkä Lessi keksii on "Mau."), dominointia, joota ja mitä seuraavaksi- leikkiä (johon pöllin pohjat suoraan eräästä roolipelistä, mikä teki kaikesta tuplasti hassumpaa.)

Viikonloppu oli mahtava. Tosi eri tavalla mahtava ku viime viikonloppu, joka muistutti enemmänki nörttien ryhmäorgioita. Mä pidän viikonlopuista. Mä pidän myös teatterista, Wällystä, improsta ja nauramisesta. Ja kevätauringosta, siitä et tiet on sulat ja et mulla on jäätelöä. Ja kaikesta ainaki vähän. Just nyt on hyvä, vaik kortisolitasot huiteleeki yhtä pahasti pilvissä ku mun pää sillo ku olin kakstoista. Tänään oli hyvä olla.

Pinja