Miron kolmas nänni ja kuivat läpät

"Ja niin pikkukarhu sanoi-"
"MITÄ VITTUA?"

Mä en tiedä mistään mitään ja mun aivot on kaoottisessa tilassa. Tervetuloa koeviikolle. Eiku wait hei mä tiien yhen tosi tärkeen jutun; mitokondrio on solun energiatehdas!!!!!! Jes!!!!! Mun elämän tärkein fakta!!!! Hahahahahhaha kaikki on sittenki ihan helvetin hyvin!!!! Tulevaisuus turvattu!!!! Faktoja faktoja!!!!! Paino tavulla fak.

"Isäkarhu avasi oven ja sanoi-"

"Perkele."

Elikkäs tänään koottiin satupiknikkiä ja sen myötä synty ihan saakelisti hysteerisen hauskoja läppiä, läppöjä ja läpäkkeitä, joita mun ehdottoman väsyneet ja kuolemanhimoiset aivot ei rekisteröiny joten nyt en muista sit oikei mitää. Profaasi, prometafaasi, metafaasi ja anafaasi. 

"Voi vittu!"

"Ai vittu hehe oliks se liukas?"

"Ei, vaa kuivempi ku sun jutut."

"Onks mikää muka kuivempaa ku mun jutut?"

"Kuka tahansa nainen joka sua kattoo."

Tultii siihe tuloksee että "Ville auttaa" on oikeestaan ihan sopiva aikuisten pikkujouluesitykseks kaikkine mielenkiintoisine munaviittauksineen. Sitte pohdittiin että onko seksististä että isokarhulla on kaikista isoin... Tuoli. Ja muuta mukavaa lapsiystävällistä. Jesse teki aivan todella intensiivisen Punahilkan roolin ja jopa mun kuoleman kielissä makaavaa aivotoimintaa vähän kikatutti se kaikki.

"Annapa se sun kolmas käsi mulle."

"Se on mun kolmas nänni!!"

Mä haluan kotiin, terveisin aivot tässä omassa huoneessani oman tietokoneeni ääressä. Aivoni ovat väsyneessä tilassa. Teatteri on kivaa. Tänään oli vähän kaaos. Paljon kaaos. Ihan kiva kaaos, mut ei vaan ihan lähteny mulla. Ei napannu vaikka oliki iha hauskaa. Miksi? Koska... Aivot.

"Tunnen oloni niin seksikkääksi tässä parrassa!"

Juttelin tänää mun yläasteen enkunopettajan kaa siitä et mikä musta tulee tulevaisuudessa ja ku sanoin etten tiie yhtää mistää mitää ni se oli hetken hiljaa ja sano et "ei susta ainakaa mitää huonoa voi tulla" ja se oli mun päivän kohokohta ja se piti vaa kertoo tähä et joku asia kuulostais ees vähä positiiviselta vaiks se ei liittyiskää teatterii. Eli anteeksi syvästi tylsä käytökseni, päänsärkyni ja se että en ihan jaksanu riehuu samal tavalla ku muut, ja anteeks Miro et sä ollu yhtää tavallista ärsyttävämpi tänää mä olin vaa vittuuntuneempi in general ja koska oot tyhmä ni et hillitse paskahuumorias yhtää ja sit saat kärsiä.

"Ei miulle saa tehä noi... mie oon kiva!"

aka tarina siitä kuinka selvitä elämäsi kaikista ongelmista (tää tosin oikeesti toimii vain Superkivan Ilonan kohdalla, onnee vaa sille)

Joten hyvää yötä ja nukkukaa jos teillä on siihen mahdollisuus. Mä menen pukemaan ahistushatun päähäni ja kääriydyn vilttiin teemukin kanssa koska on kamalan kylmä henkisesti ja sit mä luen biologiaa ja tunnen oloni typeräks ku en älyy mistää mitää. Kirjotin muute runon;

Adeniini, guasiini, tymiini, sytosiini, 

Miro on paska jätkä, imbesilli

aivoton tyhmeliini.

Pinja

Herra Kianto, ajattelin hetken, että olette elämäni vaikein ihminen, mutta sitten tajusin olevani se itse.

Taidekoulu Estradin teatterilinjan syventävien opintojen Erittäin Vahvasti Lapsille Suunnattu Satupiknik nähtävillä Iso-Kristiinassa sunnuntaina. Tässä sadun "Punahilkka" intensiivisen lopetuksen huumaa.

Heidi tarkastelee intensiivistä huumaa (kuin se olisi jotain hyvin epäilyttävää; ja kuumaa)

KKK- kerho ja vittu mikä jätkä

Näin koeviikon epävirallisesti jo lähdettyä käyntiin voin sanoa vain että olisipa kuolema ja mukillinen teetä. Voin myös suruvalittelujen kera todeta, että kumpaakaan ei tällä mainitulla hetkellä ole saatavilla, mutta kuitenkin minä tätä blogitekstiä tulin kirjoittamaan. Lisäksi täytyy huomauttaa, että jos tekstissä on vivahteita epätoivoon tai masokismiin, se johtuu 30- prosenttisesti tänään reippaasti kusemastani ruotsinkokeesta, 10- prosenttisesti siitä että olen lukenut aivan helvetisti liian vähän vielä edessäoleviin kokeisiin, mutta kuitenkin niin paljon etten ole nukkunut tarpeeksi, ja 60- prosenttisesti elämästä in general.

Asiaan. Tänään aloiteltiin tavalliseen tapaan palloleikillä, jossa "tapahtuu aina kaikki eeppisimmät jutut" ja jossa Miro taas kerran oli avainpelaaja ja Elsa kosti henkilökohtaisista syistä koko ryhmälle jotain joka oli tarkoitettu yhdelle ihmiselle (??? en kuullu koko juttua mut ok) ja jossa kaikki pahimmat syytökset kohdistuu aina Heidiin jos se epäonnistuu.

Palloleikin jälkeen liikuskeltiin tanssillisesti ensin tilassa (koska tilassa liikkumistahan me harjoitetaan hurjan harvoin) ja sitte sillee ryhmäkkeenä että keskellä oli tilaa koreografioida porukalla ja reunoilla seiso yleisö, joka millon tahansa saatto pompata keskelle koreografiaa. Yritys numero 1 oli sekava möykky ja yritys numero 2 astetta toimivampi möykky.

Sit muodostettiin ryhmiä ja tehtiin ryhmäkoreografia, jossa sai tehdä periaatteessa mitä vaan. Mulla, Emmalla ja Mirolla koreografia koostu Miron sirkustaustasta ja mun ja Emman totaalisesta tanssitaidottomuudesta (Emma, sanoit mitä tahansa, se et mä tanssin kaks vuotta showtanssia vuosina kivi ja keppi, ei näy millään lailla mun kömpelössä elehdinnässä jota ei voi ees hyvällä tahdolla kutsua tanssiksi, vähä niiku se et oon joskus samoina vuosina laulanu kaks kertaa yleisön eessä ei tarkota että osaisin laulaa sekuntiakaan nuotilleen jos mun vieressä ei oo joku toinen ihminen joka tietää mitä tekee :D)

Tän jälkeen tehtiin uudet ryhmät ja heitettii sekaa kirjailijat ja kohtaamiset niiden kanssa. Riina ja Olavi Paavolainen kohtas natsi-Saksan ja Neuvostoliiton merkeissä astetta väkivaltaisemmin ku mitä muut on ehkä kohdannu kirjailijoitaan ("Vittu mikä jätkä!"), Miro taas kävi Juhani A-hon kanssa treffeillä ja ilmotti että Papin tytär on paskaa. Jotain rakoilee meidän ja kirjailijoiden välillä, mikä on älyttömän siistiä.

(Okei, täytyy myöntää että mulla ei rakoile Kiannon kanssa. Mä en vieläkään saa tosta miehestä selvää, mutta mä pidän siitä, miten kauniisti se puhuu ihmisistä sen ympärillä aina välillä. Sillä on sama tapa löytää hyviä asioita kaikista ihmisistä ku mulla, se huomaa pieniä asioita ja saa ne viel kuulostamaan paljon suuremmilta. Se kirjottaa päiväkirjaa vähän samaan tapaan ku minä - palaa kommentoimaan myöhemmin omia tekstejään, ei malta jättää rauhaan. Sillä on erittäin nokkelia lauseita joita on nautinto lukea. Joo, se on viallinen ihminen joka tekee virheitä, mut me ollaan kaikki.)

Lopuksi kokeiltiin alkua. Klikkailtiin kyniä, mikä on a) raivostuttavaa ja b) älyttömän siistiä, mikä puolestaan on lähes yhtä eeppinen paradoksi kun mun koko kurja elämä, mut anyways, eka kokeilu missä mä olin mukana, oli hölöm hasus testi joka oli vähän kömpelö ja kusi vahvasti, mut toka yritys hyväksyttiin ilomielin, koska KKK; kuolleiden kirjailijoiden kerho ja terapia-istunnot joissa yritetään saada luovuus kukoistamaan. Tartteisin itekki tollasta terapiaa, oonha mä kuiteki henkisesti kuollu wannabe-kirjoittaja.

Tätä tänään, keskiviikkona jatkoa tälle plus satupiknikin treenausta. Minä menen nyt koeviikkoutumaan ja ulvomaan kehnolle suoritukselleni ruotsihelvetissä aiemmin tänään.

Pinja

Herra Kianto, te häiritsette minua, minä yritän opiskella.

Maybe "badstuga" will be our always

”Käviköhän Hellalla usein… NUOHOOJA!” terveisin Heidi Parkkinen ja asiattomat paskaläpät :D

Tänään taas hyvää harkkaa, hysteeristä pallolämppää ja Heidin totaalisen järkkyjä kommentteja asioihin. Mä taas en nyt oikein. En tiie. Oon tuntenut oloni tosi möykyksi koko päivän, vähän jo eilen illalla, koska elämä. Sellaseks möykyks et ei oikein tunnu olemassaolevalta, tai siltä et jaksais olla olemassa, mut toisaalta taas meh, mitäpä muutakaan mä tekisin, no enhän mä tee mitään, niinpä. Siis ihan ääripassiivinen fiilis, semmonen ”mikään ei merkitse mitään ja itkisin jos osaisin mutta toisaalta miksi kun tuntuu vaan möykyltä, no niinpä älä ahdistu mitä edes on ahdistus no se on toi tunne mikä sulla nyt on ja se tuntuu puristuksena päässä ja mahassa ja keuhkoissa kyllä sä tiedät mitä on ahdistus, joo joo mut turpa kiinni kun oon vaan möykky”- fiilis. Että. Vaikee kirjottaa. Vähän. Mut nyt loppuu taas tää mun höpöhöpö blaa blaa mun omasta hupsusta elämästäni, tänään mennään jälleen vähän deepimmällä otteella koska en valitettavasti muuhun nyt pysty. Anteeksi että annan henkilökohtaisen elämäni vaikuttaa postauksiini, mutta sisimmässäni olen kuitenkin vain pieni ihminen joka rikkoo itsensä lisäksi muita ihmisiä ja se varmaan johtuu siitä että mulla on niin rosoiset reunat että niihin on helppo satuttaa näppinsä, anteeksi Ella että hajosit, anteeksi maailmaaaaaa.

(Tästä seuraavasta selostuksesta se verran et täs on toivottavasti kaikki mut mä en kerro et mikä kohta on kenenkin, kyllä te varmaan ittenne tunnistatte, ja todennäkösesti kaikki muutkin. Ei mulla muuta. Hyvää yötä niille jotka tän tän illan aikana lukee, ja ihanaa päivää kaikille niille, jotka tän lukee huomenna tai millon tahansa tulevaisuudessa. Mjnä poistun kuuntelemaan aivan huikean kaunista elokuvaversiota Apulannan Armosta, ja yritän sen voimin olla olemassa vielä pari tuntia ennen ku pääsen nukkumaan.)

*

Siitä välittyy jotain sellaista, mihin on helppo samastua. Jotain siitä, miten joskus omat ajatukset ovat niitä, jotka sen hiljaisuuden rikkoo, vaikka miten yrittäisi rauhoittua. Jotain siitä, miten on välillä vaan pakko täyttää elämänsä äänillä, ettei tarvis kuunnella omia mietteitään. Nehän ne usein on, ne pahimmat.

Turhautumista siihen, miten kaupungissa asiat ei näytä samalta kuin maaseudulla. Turhautumista siitä, miten sata vuotta sitten jokainen taivaankappale loisti kirkkaammin. Turhautumista nykyhetkeen, siihen paikkaan missä on ja siihen tunnetilaan, mikä on.

Juuri sitä ominta itseään. Omaa ajatusta, omaa tunnetta, omalta itseltään kuulostamista ja läsnäoloa. Rehellisyyttä itselleen ja koko maailmalle, ei mitään liikaa eikä liian vähän. Alussa se toinen puoli minästä, ja loppua kohden pikkuhiljaa se toinen. Laaja tunneskaala, laidasta laitaan kahdessa minuutissa. Niin se taitaa joskus mennä tosielämässäkin?

Joillain taas menee kuunvalossa tosi lujaa. Selvästikin. Välillä kuulosti siltä että joku muukin oli pilvessä kuin kuu, mutta toisaalta, tuoltahan ajatukset kuulostavat. Ainakin minulla. Selvästi muillakin. En minä tiedä, mutta nauratti ainakin ihan kamalasti.

Kirjoittaminen ei ole helppoa. Aivan järjetön luomisen tuska, miten ihmeessä nämä kirjailijat saavat kaiken kuulostamaan niin hyvältä? Niin, sitä monesti miettii kun vääntää itku kurkussa jotain typerää esseetä pikkutunneilla, ja tietää että herätyskello on vain muutaman tunnin päässä. Tunnetta siitä, miten samat sanat eivät kuulosta samoilta, kun eri ihminen sanoo ne.

Maailma tuomitsee, sinä et. Se taitaa olla vahvin ajatus tässä. Kyseessä on voimakas hetki, sellainen, jossa kaikki ympäriltä samaan aikaan katoaa ja muuttuu terävämmäksi, aistikkaammaksi. Hetki, jossa on kaksi ihmistä eri aikakausilta, molemmat tarkkaillen toisiaan, mutta ei koskaan tuomiten. Turvaa ja rauhaa samalla, kun muu ympärillä pimenee. Ahdistus, aistikkuus, epätoivo, ymmärrys.

Halu olla yhtä taitava. Melankolia muuttuu nopeasti turhautumiseksi. Mieleen tulee psykologian tunti, frustraatio-aggressioteoriat, kaikki turha, mitä ei pitänyt ajatella. Kun lavalla sanotaan, että teen tämänkin väärin, en voi muuta kuin ajatella, että tervetuloa kerhoon.

Sielunsisaruus kuuluu äänestä. Jotain on löytynyt, ja niin paljon on vielä löydettävää. Kaksi kukkasta kietoutuu toisiinsa ja opettelee tuntemaan toisen kaiken oman elämän keskellä. Kiinnostusta, yhteisymmärrystä ja loputonta läheisyyttä. Jotain kaunista, mitä ei voi hajottaa.

Kun nyt tässä ollaan, niin se nimi. Naurattaa. Naurettavaa. Jos pelkästään nimi on näin hankala, miten tässä voi keskittyä yhtään mihinkään? Leikkisyyttä, levottomuutta, tylsistymistä, mutta kuitenkin huvittuneisuutta siitä, mitä on tekemässä. Vahva kontakti yleisöön, koska siis, kuulostaapa typerältä!

Mikä on todellista? Vain tämä hetki. Vain se, että kuu hohtaa, ja että se hohtaa eri tavalla, kuin aurinko. Kuun valo on rehellistä. Kuun valo on läsnä. Molemmat ovat läsnä toisilleen, ja käsi kädessä on helpompi katsoa kelmeitä heijastuksia päivänvalosta.

Jotain sellaista tuskaa tai haurautta, jota en ennen ole nähnyt tässä ihmisessä tällä tavalla. Ajatuksia, elämän naurettavuutta. Jotain kaiken sen takana, jotain syvempää. Yhteinen sävel, tuskaa ja naurua, minä näen lavalla kaksi ystävää puhumassa toisilleen siitä, mikä maailmassa haavoittaa ja voiko sille vain nauraa päin naamaa.

Kaipuu. Ehkä jotain henkilöä kohtaan, ehkä jotain paikkaa, me emme tiedä. Voimakas yksinäisyyden tunne, toinen on kaukana, ei istu vieressä eikä minkäänlaista kontaktia ole ehtinyt vielä syntyä. On vain yksinäisyys, ranta, uuden paikan tuntu, eteerisyys ja hiljainen ikävä.

Hetkittäin ymmärtää, hetkittäin ei. Voiko tuo toinen oikeasti olla niin säteilevä, kuin uskotaan, vai voisiko yhtenevyys löytyä tavasta valaista maailmaa muiden kautta? Tähti-ihmiset tunnetaan myös aurinkoihmisinä, lämpiminä, säteilevinä, rehellisinä. Voiko tuo toinen muka kuulua siihen ihmisryhmään, ja jos ei niin voiko lavalla edes heijastaa jotain paloja ihmisestä, jos tämä ei itse säteile mitään?

Kuu häikäisee. Onko varjossa kuitenkin parempi? Kuunsilta, järvi, kosketus veteen. Jotain sanoinkuvaamatonta tunnetta, mutta ei niin, että se kävisi päälle. Tunne on vahva suomalaisuus, kylmyys, mutta kuitenkin jotain pintaa syvemmälle menevää, sitä jotain mikä tulee, kun koskettaa veden pintaa ja se kietoutuu sormien ympärille. Rauha.

Luja tahto selvitä. Vaikuttaa, kertoa, mitä mieltä on. Tieto siitä, kuinka oma elämä on oikeastaan aika hyvää, ja selkeä, vahva näkemys siitä, että elämässä voi selvitä ihan kaikesta, tuntui miltä tahansa. Huoleton, mutta vakuuttava statement. Minäkin hetken uskoin.

Kiire. Kiire, mutta kun on nämä velvollisuudet. Onko meistä kummallakaan aikaa katsoa kuuta, niin kaunis kuin se onkin? Vahva ymmärrys lavalla, pahoittelut, mutta täytyy poistua. Uskallus jättää toinen metsään, ja uskallus lähteä yksin. Uskallus kertoa siitä. Loppu, muttei lopullinen.

*

Valo viiltää

Silmissä kiiltää

Vie minut pois!

Ota kädestä, anna unohtaa

kaikki hyvin ois

en jaksa enää odottaa.

(tämä oli puuttuva palanen omasta monologistani olen siis tämän kirjoittanut juu ja niin öäh tuntui fancylta lopettaa runoon)

Pinja

Herra Kianto, en saa teistä selvää, mutta pidän silti kiinni, koska en koskaan ole kahdesta ihmisestä se ensimmäinen joka irrottaa otteensa. Vahvuutta vai heikkoutta, herra Kianto, sitä en tiedä, mutta minusta ette eroon pääse.

Tuberkuloin keuhkoni pihalle

Älkää ikinä juosko kahdeksaa kilometriä maihareissa veren maku suussa. Se, että jaloista lähtee tunto ei estä massiivisten rakkuloiden muodostumista. Päivän fun fact.

Heidi siis passitti meidät lenkille.

"Ei siitä mitään hikiliikuntaa tule mutta ulkona ollaan ja vähän liikutaan."

Lies, lies everywhere. Ensinnäkin kipitettiin ihan järkyttävästi pidempi matka ku mitä piti (ihan oikeesti helvetti, eikö teatteriväki vaan kykene suunnistamaan annettujen ohjeiden mukaisesti?) mutta ei se mitään, ja toiseks, AI EI HIKILIIKUNTAA? Lukuunottamatta kaikkien edellä kiitänyttä, lievästi hengästynyttä Manea ja tasaista tahtia kipittävää Ilonaa, joka kahdeksan kilometrin jälkeen oli ainoa freshin, pirteän ja iloisen näköinen, kaikki oli suhteellisen kuolleita tän koitoksen jälkeen.

Mihin on valunut Kuntolan kunto? (Ei sitä oo ikinä ollukkaa mut hei mihin on valunu mun sisukkuus?) Yritin eka seurata ensimmäisiä koska paras taktiikka ikinä, mut kun Mane nyt on mikä on, ni jättäydyin/jäin jälkeen ja lopulta kaikki jätkät plus Emma oli kiitäny mun ohi. Tässä vaiheessa yskin jo keuhkojani pihalle koska vaikka mulla on aktuaalisesti tilavuudeltaan aikuisen miehen keuhkot, en saatana osaa hengittää.

No, sit hilpeästi siinä Mallan ja Annin kanssa jotenki vuoroteltiin, jossai vaiheessa ne oli mun eellä ja jossai vaiheessa spurttasin niitten ohi vaik olin kuoleman kielissä. Ilona kyseli yhessä vaiheessa että oonko hengissä ja tais muistuttaa (tasaisella, äärimmäisen ei-hengästyneellä äänellä) jotain "omasta juoksutahdista" johon en kyenny ees vastaamaan kun olin jo niin dead. Täs pitää tietää etten harrasta mitään liikuntaa ja kiskon cooperin testistä 2250m pelkällä puhtaalla henkisellä panoksella, eli en omista omaa juoksutahtia, vaan meen massan etupään mukana. Ku sit lopulta päästii kääntymää ympäri, mun taktiikka vaihtu. Päätin, että kuten aikuisten maailmassa tehdään, kaikesta selvitään juttelemalla. Otin siis itseni puhutteluun ja mutisin koko takaisintulomatkan itselleni jotain tälläistä;

Noniin, sinä pikku läski, eiköhän pistetä töppöstä toisen eteen? Pystyt parempaankin, luuseri, koitahan nyt harppoa. Susta ei ikinä tuu mitään jos nyt löysäilet, hop hop, juokse juokse juokse. Hei, kuuletko, askeleita takana. Ihan sama kuka se on, mutta nyt sä pikku luuseri teet sen, mitä parhaiten osaat; pakenet. Pakene askelten ääniä niinku itse Saatana olis sun kannoillas. Typerä laiska ääliö, opettele hengittämään ja juokse, kroppa pää kiinni, valita vasta kun pääset perille, älä viiti olla tollanen surkee kasa paskaa, keho, jalat kantaa alat kantaa, ritä nyt kerranki onnistua ees jossain!

Johtopäätöksenä siis se, että joskus julmalla itsensä ruoskimisella on hyvät lopputulokset, koska meikä pääs loppuun asti horjumatta ihan hirveesti, vaik hengitys vinkuki viimeset neljä kilometriä, vaik en nähnykkää enää mitää ja vaik jaloissa ja käsissä ei ollu enää tuntoa, ja vaik kuulemma näytin kuolevalta. Juoksutekniikka oli aukoton; järjetön spurttaus -> kävelyä hetken, kunnes jonkun askelet takaa kuuluivat -> älä katso taaksesi -> järjetön spurttaus -> kävelyä jne. Suomalainen Sisu Suomi Finland Perkele!!!!

Sit meidät vapautettiin villiin luontoon kuvaamaan monologinpätkiä. Mä, Anni, Emma ja Riina (Mikkelin miesten naisvastine, tyttöteatterin kasvatti, Jenniferin toveri, joka on tietämättään astunut pahuuden pesään, Estradille, ja pohtii nyt kahden ryhmän välillä että mihin menee), ikäjakaumalla 13-24, keksittiin mallikkaasti eimitään, ja päädyttiin lopulta erittäin läppöihin tuloksiin. Ei se mitään. Hyvin hyvää teatteria ja ammattimaisuutta.

Olin ensin ihan törkeän kuumissani. Sitten tuli jäätävän kylmyyden demoni, joka ei vieläkään ole poistunut kehostani. Huomenna ei tuu olemaan helppoa sängystä nousemista. Tai pyöräilyä kouluun.

Pinja

Herra Kianto, lähtisittekö kanssani katsomaan täysikuuta?

Dominoiva lokki ja runotytön elämän hetkellinen kauneus

Pam, pam, pam, pam. Miehen suussa on tupakka, ja hän katsoo yleisöään vaiti. Takaa ryömii lapsi. Miehen ilmekään ei värähdä, vaikka lapsi tarttuu häntä jalasta. Isä, tässä minä olen, poikasi! Mies ei vilkaisekaan lastaan, vaan katsoo hiukan kaikesta ohi. Pam, pam, pam, pam. Hän avaa suunsa.

Joskus menee monia harkkakertoja niin, että päällimmäinen tunne on äärimmäinen epätoivo, että helvetti, ei vaan päästä eteenpäin, mitään ei tapahdu, mitä tapahtuu? Nyt… Nyt on ollut peräkkäin jo aika monet ihan megalomaanisen hyvät harkat, eikä tää päivä ollu millään lailla poikkeus. Kaikki. Sujuu. Teatteri on oikeesti vissii ainoo asia meikän elämässä atm joka sujuu aika smoothisti, kaikki muu on vaa epämäärästä paskea.

Hän toivoo, että asia olisi nyt kokonaan poissa päiväjärjestyksestä. Jostain kuuluu huutoa, nainen vaimentaa ne omalla äänellään, korottaa ääntään. Huuto toistuu, nainen puhuu lujempaa. Juna saapuu, pilli viheltää. Tulee ilta, hyvää yötä. Täällä saat levätä. Nainen alkaa yskiä. Kuolema puhuu.

Äänimaisemia tehdessä aika tuntu menevän ihan hirvittävän nopeesti. Yhtäkkiä lavalla oli kirjailijoita, lavalla oli kohtauksia, ja jotenki taas ällistyin siitä, miten nopeesti ja helposti mun mielentilasta tuli sataprosenttisen teatteri. Se on se mielentila, missä istutaan silmät selällään kunnioituksesta ja ihailusta ja sit sitä sekunnin verran toivoo, että sais olla osa jotain niin hienoa, kunnes tajuaa että hei… Mähän olen.

Poika istuu tuolillaan ja tuskailee. Meteliä on kaikkialla. Pitäisi tehdä sitä ja tätä, mutta kun ei, mutta kun ei! Läksyjä, läksyjä, Aleksis, läksyjä! Mutta poika ei kuuntele. Hän huutaa äänet hiljaisiksi, hän huutaa niin, että äänet peittyvät. Hiljaisuus. Aleksis, oletko tehnyt läksysi?

Me maalattiin äänillä ja muutamilla lauseilla maailmoja lavalle (maalaa maailmasi, terkuin tikkurila) ja meininki oli kind of Oidipus, kind of Kaarna ja kind of jotain sellasta mitä en oo ikinä nähny. Itketti sisäisesti, vuosin verta, nauratti, hymyilytti, tuntu ihan hullulta, suorastaan järjettömän kiehtovalta, ja taikaa oli taas kaikkialla, niiku yleensä aina parhaimpina hetkinä on.

Kadun vilinässä on joskus hankalaa keskittyä. Naisen silmät katsovat eteerisesti suoraan eteenpäin. Hän puhuu, ääni kuuluu elämän ylitse. Hän puhuu rakkaudesta, totuudesta, valheesta, ja yhtäkkiä kaikki pysähtyy. Nainen tuijottaa yhä eteenpäin, mutta nyt jopa torin lokit ovat hiljentyneet kuuntelemaan.

Paitsi että tää dominoiva lokki aka Elsa ei kyllä hiljentyny kuuntelemaan, vaan huusi kuoleman lailla :D Ja iha vaa just so you know, joka kerta ku kirjotan ”dominoiva”, aattelen vaa ”oreoiva” ja nauran omalle paskahuumorilleni. Nytkin kikatuttaa vähän. Huoh. Selkeesti oli hyvät harkat, harvemmin oon missään näin hilpeellä tuulella, etenkää teatterin jälkee.

Tyttö tanssii lavalla. Aivan valokeilan reunoilla kiertää mies, puhuu voimakkaalla äänellä rakkaudesta, miehistä ja rakkaudesta. Tyttö tanssii, musiikki soi. Jostain kuuluu hiljaista hyräilyä. Mies pitää tauon. Tyttö ei. Musiikki hidastuu.  Viimeinen hyräily on matala ja värisevä, tytön tanssi loppuu ja mies vaikenee.

Don’t get me wrong, teatteri on ihanaa, mut jotenki usein teatterin jälkee tulee ihan selittämätön melankolia. En oo ikinä ymmärtäny miks, ja siihe sisältyy lähes poikkeuksetta päänsärky, totaaliuupumus, kykenemättömyys tehä yhtään mitään ja joku sellanen tunne et kaikki ei nyt toimi elämässä. Vaik ois ollu millaset harkat, hyvät, huonot, upeat, what ever. Mut tänään tosiaan jäi vaan hyvä olo ja tunne siitä et homma toimii ja et maailma on oikeesti kaunis ja täynnä taikoja ja mahdollisuuksia, ja ku kotikadulla puusta lens keltaoranssi vaahteranlehti hiuksiin, oli pakko pysähtyy hetkeks vaan olemaan siinä. Elämään, kerrankin, ja hetken tuntu siltä et elämä ei ookkaan vaan hidasta kuolemista. Terveisin naiivi, hölmö pikku runotyttö.

Metsässä tuulee. Mies seisoo puhumassa luonnolle luonnosta, hän kertoo, millainen on kesä Lapissa. Hän puhuu ihmisistä, tikka hakkaa puuta. Hän puhuu suvaitsemisesta, tuuli ujeltaa ja jossain rapisee. Hän puhuu kukista ja kukkimisesta, mutta kun hän puhuu kuolemasta, kaikki vaikenevat.

Joten kiitos ihan sikana näistä harkoista. Aivan mahtavaa taas kerran. Supermega-awesome. Keskiviikkona mennään metsään, koska Heidi haluaa niin, ja kuulemma on lupa mennä alasti jos sataa vettä. Koska mehän kaikki tiedämme että märkänä kaikki on helpompaa. Eli kirjallisuutta, teatteria ja syksyistä metsää. Ajatus sivelee sieluttomuuttani aivan uskomattomalla tavalla, olenhan Neiti Syksy, Ruskantyttö, Kaarna, Metsänvaeltaja ja ties mitä muuta eeppistä mutta ah niin turhaa. Syksy on ihanaa aikaa. Ah. Ciitos kaikille :*

Minä istun katsomossa. Joskus tällainen heittää minut olemassaoloni syvimpiin syövereihin, paikkoihin itsessäni joita en ole koskaan tunnistanut, paikkoihin joita en ole halunnut katsoa, ja se tuntuu aina kamalalta. Tänään niin ei käynyt, en sukeltanut yhtään mihinkään, olin pinnalla. Tuntui pelottavalta, pelottavan hyvältä, pelottavan kauniilta, pelottavan ihanalta. Ja taas, taas kerran, jokin teatterissa kosketti sitä kohtaa, jossa sieluni joskus on ollut, sitä kohtaa jossa tuntuu hyvältä, kun nauraa sydämensä pohjasta, sitä kohtaa jota on vuosi vuodelta vaikeampi koskettaa. Minä lauloin kotimatkalla tähdille, joita jokainen näistä kirjailijoista on joskus katsellut.

Pinja

Mutta herra Kianto, ymmärsikö kukaan koskaan sitä, kuinka te itse kärsitte?

Markku-kurkku hankausmaalla

Millon ihmeessä mä oon viimeeks nauranu taas näin paljon :D Ai saakeli, ootte mun lempi-ihmisiä, tai masentuneita kotkia tai kiimasia silakoita tai mitä ikinä haluuttekaan olla. Jeesus että oli älyttömät, älyttömän hyvät harkat, ahhh, teatteriiiii ♥

Ensinnäki tänään testissä oli Prisman pakastesushi. Oli worth it. Nam. 

Sit asiaan. Lämppäiltiin tappohippatylisesti eli hyvin hämmentävää banaanihippaa ja hyvin hyvin kuolettavaa rapuhippaa ja sit vielä jotain ihan ihme ääntelyliikehdintähippaa. Tän jälkeen vakavoiduttiin öö mitä puoleks tunniks? Ekana käveltiin tilassa !!!!! Yllättävä, uusi asia, eikö totta? Ja samalla siinä sitte puhuttiin ulkoa opettelemiamme tekstejä näiltä meiän kirjailijoilta, eri rytmissä ja niin että puhe ja liike oli ristiriidassa keskenään. Haastavaa, hauskaa, hankalaa, hyvää. Uh,

Sitte esiteltiin nää meiä kirjailijat yksitellen. Kaikki teki niiiiin hyvin mä en kykene, joteki kaikkien kirjailijat vaa heräs henkiin lavalla ja oh olen taas kerran todistanut teatterin taikaa. Tätä vakavaa, harkittua ja siistiä tekemistä kesti ehkä vartin. Mitä loppuaika sitte oli? No, ensinnäkin kun Nella meni lavalle, Sulo ilmotti tyynen rauhallisesti että se näyttää ihan "modernilta lesbolta" josta Nella syytti Miroa jolla meni tunteisiin. Raakaa peliä.

"Nyt pidetään hauskaa", terveisin Heidi. Mentiin rinkiin ja keksittiin itellemme uudet nimet. Aivan kertakaikkisen mahtavat nimet. Heidi oli Martti Kurkku, Anni oli Unelmatorttu, Nella oli Meri Kulku, Samuli tais olla UudisUrpo ja Sulo oli Uraani Uhraus tai jotain vastaavaa. Sit piti aina huutaa toisen nimi ja jos ei muistanu tai sano väärin ni piti siirtyä toiseen rinkiin. Loppujen lopuks peli oli;

"MARKKU KURKKU TORTTU KAKKU URAANIOHJUS MIKÄ VESIPOLKU SÄ OLIT MITÄ EI TAAS!!!"

Sitte Heidi vei meiltä näön. Piti keksiä ympäristö. Ehdotuksena oli hautausmaa, jonka Emma tietenkin meni kuulemaan "hankausmaana" ja sai ryhmän miehet ja Miron hajoamaan lattialle pimeydessä. Sulo katosi pimeyteen, koska käytti hyväkseen pigmenttieroaan meihin muihin. Hämärä mies on hän. Tehtiin hautausmaan äänimaailmaa yhdessä ja se oli hetkittäin jopa tosi cool. Seuraava äänimaailma oli yleisön toiveesta kurkkupurkki, ja kun kurkkupurkki avattiin, ilmeisesti ainaki puolet porukasta vaan huus suoraa huutoa niin kovaa ja korkeelta ku pysty, mukaanlukien minä, ja nyt kaikkien äänet on käheenä. Way to go.

Hyvin aikaansaavat slärväilykeskittymisharkat, right amount of everything, näin kuuluukin toimia, rakastanrakastanrakastan, näen valoa valoa valoa, ja vaikka mun koulumenestys alkaa oikeesti olla vähän vaakalaudalla ni ainakaa mun hyvinvointi ei tänään ollu.

Hyviä öitä

Pinja

Eero, Martta, torttu ja hajoileva Mane

Mainitsen Eeron ja Martan vain, koska Emman kulmakarvoilla on nyt nimet. Emma, sinä ihanainen nainen, täytyy sanoa, et ihan mahtavaa et ollaan taas samassa ryhmässä koska true friendship w/observation-deepshit-feelingcrap- hell in the middle of the fucking night (nucking fight) ja scary ass-fuck sekä obvious kakkanappula on asioita jotka, no, en tiie, tekee kai elämästä taas vähän helpompaa? Vaikeempaa? Ainaki hauskempaa? Anyway, mä todellatodella appreciataan sun olemassaoloa, kiitos ♥

Ja siitä pääsemmekin erittäin kömpelösti hyppäämään tämän päivän tapahtumiin. Tehtiin kaunis ennätys pallolämpässä, 90, joka sit lopultakin kusi vaan siihen että kolme ihmistä vaan tuijotti palloa kun se hidastettuna putos maahan henkisen titanic- musiikin soidessa taustalla. Saatto siinä olla viuluorkesterikin, niin suuresta menetyksestä oli kuitenkin kyse. Miro on eeppisyydessään todella uskomaton tapaus (syöksyy kuin... Miro... ja oli lisäksi uskomattoman nätisti meikattu tänään) ja Mane meni rikki mun laskujen mukaan ainakin kuus kertaa harkkojen aikana. Poikaparalle täytynee antaa vähän armoa lukiodiplomiharkoissa, kun se on niin kovin kovilla näköjään :'3

Päästiin jopa asiaan tänään. Sain miestä. Mieheni on kuollut, mutta ainakin sitä on helppo käsitellä. Kuolleet ei mumise vastaan. Mitä? En tiie. Nukuttaa. Kello on kohta puol yks. Filosofian essee? Nah. Tämä on prioriteetti numero yksi terveisin reipas opiskelija. Mieheni on Ilmari Kianto, salanimeltään Salanimi (jos meillä on jotain yhteistä tän kanssa ni mielikuvituksellisuus) ja tämän yön aion viettää mieheni kanssa (not, meen jumalauta nukkumaa en selvii hengissä muuten, tutustun mieheeni huomenna oppitunneilla terveisin reipas opiskelija osa 2.) 

Heidi droppas Runebergin pois kirjailijajoukosta perustein;

"Paskat Runebergista! Torttuna kelpo, kirjailijana kelvoton!" ja muutenkin esitti jälleen mielenkiintoisia lausahduksia kuten;

"Sinä viikonloppuna sitten imette ja vedätte oikein kunnolla", ja kysehän on siis kidutusviikonlopusta joka meille on järjestetty. Hyvin siistiä, hyvin mahtavaa, suuret odotukset... Ja pelkään henkeni puolesta koska en osaa vetää itselleni mitään rajoja joten todennäköisesti helvetti soikoon kuolen kun pakotan itteni juoksemaan vähän vielä kovempaa, mut ei se mitään mulla on ylösnousemuksen voima ja veren maku suussa on hyvin tuttu asia mulle. Odotan siis innolla, ihan mahtavaaaaaaAAAAaaaAaa!

Hmmm.

Hyvekkeitä öitä rakkaat ihanaiset ♥

Pinja

Ps. Ei helvetti eksyin sittenki tutustumaan mun uuteen mieheen omg tää on kunnon mieslortto ja jakaa lapsensa A-, B- ja C-sarjaan (ja näitä lapsia on tyylii kolmen naisen kaa joista kaikkien kaa se ei ees oo ollu naimisissa??) ja mitä ihmettä kuka antaa lapselleen nimeks Viena Karma Sirkka Salama Kesäheinä Saarenruusu Pikku-Hilkka???