Hellurei ja hellistä hellimmät tunteet ♥
Tänään on maanantai, mutta tänään ei ole harkkoja.
Nyt ei ole aika harkoille, nyt on aika kirjoittaa ensimmäistä kertaa pitkään
aikaan kunnolla. Nyt on aika olla oikeasti onnellinen tekstin välityksellä. Nyt
on fiilis.
Me oltiin lauantaina Kuusankoskella. Oltiin oltiin,
vaikka tuntuukin vielä vähän epätodelliselta. Koko päivä oli henkisesti niin
hullunmyllyä, että jälkeenpäin se tuntuu seitinohuelta unelta. Kyllä mä aion
kertoa, ja sen lisäksi että mä kerron, mä myös näytän vähän. Ja sen lisäksi
että mä kerron mitä tapahtui, mä kerron mitä tapahtui silleen henkilökohtasella tasolla.
Okei, alotetaan. Kello on 8.07 aamulla, on
lauantai, ja me ollaan saatu ittemme pakattua bussiin äärimmäisen ahtaasti.
Bussimatka menee tosi nopeesti, mä istun Emman vieressä bussin etuosassa ja
kuuntelen puoliksi musiikkia, puoliksi omituisia keskusteluja mun ympäriltä.
”Mennään Veturiin ostamaan imuroiva penis”, sanoi
kypsä ja vastuullinen ohjaajamme Heidi Parkkinen, joka ihastui suuresti
ajatukseen miehestä, jonka sukuelimiä voisi käyttää siivoamiseen.
(Aurinko nousee, mä hymyilen joka kerta kun biisi
vaihtuu pirteämpään. Ei mua väsytä, eikä vielä pelotakaan. Tuntuu seikkailulta
ja siltä, että kuulun taas johonkin. Miksi mä en hymyilisi, kun mulla on viltti
pitämässä mut lämpimänä ja ympärillä ihmiset, joita rakastan?)
Kello on 9.30 ja me juostaan hullujen lailla roudaamassa
meidän kamoja lastauslaitureille ja sisälle Kuusankoskitaloon. Meiän pukkari on
isompi ku teatterisali, tai siltä se ainakin tuntuu. Helvetti, meillähän on
oikeesti tilaa vaihtaa vaatteet! Ja joku on tuonu ruokaakin. Tää alko lupaavasti.
(Jännittääkö? Ei vielä. Tapahtuman aloituksessa me
nauretaan, heitetään läppää siitä miten pahasti mokailtiin edeltävänä päivänä. Mua
pelottais, jos mulla ei ois näitä ihmisiä. Nyt ei pelota. Ikkunasta näkyy
estetiikkaa ja mä haluan mennä katolle istumaan ja ottamaan aurinkoa.)
Kello 10.30 me juostaan ulos isosta salista, ollaan
just nähty päivän eka esitys, jota analysoidaan samalla kun rynnätään
laittamaan meidän lavasteita valmiiks. Muut menee kattomaan Hypertuhkimoa, ja
me vaan yritetään tsempata toisemme mahollisimman valmiiks ja meikata kunnolla.
(Vähän tärisee kädet jo, mutta jos pitää itsensä
kiireessä, ei oo mitään hätää. Tuoli tuonne, meikkiä naamaan. Kyllä tää tästä.
En oikein tiedä miten olla.)
Kun kello on 11.30 ja Hypertuhkimo loppuu,
uskolliset syventävät ilmestyy Luolan ovelle. Jonottamaan. Me luolassaolijat
säädetään ja juoksennellaan. Viimeset lavastukset, Heidi antaa ohjeita ääni- ja
valomiehille. Mä juoksen eestakasin, pakko juoda jotain, pakko pysyä liikkeessä
etten pyörry.
(Minä? Me? Helvetti. Miksi ihmeessä nuo ihanat,
rakkaat ihmiset näyttävät noin odottavaisilta? Mitä tältä voi odottaa eilisen
jälkeen? Älä ajattele eilistä, ajattele hattaraa ja auringonlaskuja. Ajattele mehujäätä, teletappeja ja sitä että saukot nukkuu käsi kädessä. Ajattele,
että se on kohta ohi.)
11.50. Esitys alkaa. Ensimmäisen minuutin jälkeen
ensimmäinen naurunremakka yleisöstä. Kaikki. Menee. Niin kuin. Elokuvissa.
Jokaisen kohtauksen jälkeen me vikistään sermien takana;
”Miten se voi mennä näin hyvin, ei tää oo ikinä
menny näin hyvin, mitä ihmettäää..?!”
(Ai. Ai niin, tämä oli se syy miksi rakastan
teatteria. Miten saatoin unohtaa? Minulla on valta, minä voin kohdata yleisön
katseen, minä voin sormenpäälläni tyrkkiä muita ympäriinsä. Minä en ole ihan minä juuri nyt, ja se tuntuu hyvältä. Häpeilemättömyys on
helvetin hyvä sana.)
Yhden aikoihin me mennään kritiikkiin. Koko porukka
on ihan ekstaaseissa, koska kaikki meni niin hyvin. Meitä ei oikeasti edes
harmittaisi, vaikka saataisiin paskaa niskaan; me tiedetään, että se meni
meidän mittapuulla paremmin kuin ikinä. Eikä me sit mitään paskaa saatukaan,
vaan loistavia kehuja ja hyviä huomioita. Kiitos ihana raati ♥
(Poskiin sattuu kun hymyilee koko ajan. Miten se
lopetetaan? Ensin en osannut hymyillä koko päivänä, nyt en osaa enää lopettaa.
Hymyileminen tuntuu hyvältä. On kivaa kun on syy hymyillä.)
Kello 14 mä, Ella ja Sanni hiivitään ison näyttämön
puolelle. Syventävät säätää. Miten ihmeessä ne saikin puol Lappeenrantaa
materiana mukanaan? Me istutaan hiljaa yleisössä kolmestaan peukut pystyssä.
Kaiken on parasta mennä hyvin, koska meilläkin meni. Me halutaan että ne
onnistuu.
(Vieläkin hymyilyttää. Hymyilyttää vaan niin
paljon.)
Klo 14.30 ne alottaa, ja kaikki näyttää päällisin
puolin tosi hyvältä. Jossain vaiheessa mä aattelin, et joku juttu täs meni ehkä
vikaan, mut en osannu yhtään sanoa, että mikä, joten aattelin että oon varmaan väärässä. Jälkeenpäin kuultiin, että kulissien
takana oli ollu riipivää epätoivoa, kun kohtaukset oli vaihtanu paikkaa ja koko
juttu oli ollu täys kaaos. Sanon rehellisesti; se ei näyttäny kaaokselta. Ei
ollenkaan.
(Rauhoittavaa nähdä tuttuja ihmisiä lavalla.
Ihmisiä, joiden puolesta voi jännittää, mutta ei tarvitse pelätä, koska tietää,
että ne hoitaa homman. Rakastan tuota musiikkia.)
15.40. Pessin ja Illusian väki kuuntelee
kritiikkiä, ja me muut nähdään Jotain seittemän väärin. Ekan minuutin jälkeen
olin jo ihan kikseissä; ei helvetti, tää on hyvä. Pidin suuresti. Siinä oli
just sellasta filosofiaa ja moraalista pohdintaa mistä tykkään, sit siinä oli
musiikkia, rytminvaihdoksia ja taitavat näyttelijät. I like.
(Tietysti me autetaan roudaamaan syventävien tavaroita. Ulkoilma on oikeesti aika hieno asia. Tässä mä seison kaiteella, eikä mua vieläkään pelota. Tuuli tuntuu hiuksissa ja sydämessä.)
Viiden maissa viimeinen esitys alkoi. Mä luulen
että oltiin kaikki ihan ultimate poikki jo siinä kohtaa. Ei se sen esityksen
vika ollu, että nimeltä mainitsemattomat henkilöt oli kännykällä, tai nukku,
tai jutteli hiljaa keskenään. Kärpästen herrassa oli mun mielestä hyvät, vahvat roolityöt, ja siinä käytettiin tilaa kivasti. Se vaan että mä olin ihan
loppu henkisesti ja fyysisesti kaiken sen hypetyksen jälkeen.
(Silmät painuu kiinni. Mutta ei ne voi nyt painua.
Mä haluan katsoa ja nähdä. Kuulla ja kuunnella.)
Jumppatuokio? Onneksi vaan keinutaan. Friendship
goals saavutettu avaimenperäkaulanauhoilla (”meinaatteko oikeesti tanssia noin?”)
ja totta kai siinä tuli kuuma. Mikäs sen mukavampaa. Ja nyt julistetaan jatkoon
menijät.
(Ihan sama kuka, mutta jos ne yhdet ei mene, mä
suutun. Ja Estradin pitäis myös päästä edustamaan. Ihan sama kumpi, ihan- Me?
Ihan oikeasti, me? Puoli sekuntia tuntuu tyhjältä, ei tunnu yhtään miltään, ja
sitten mä nousen seisomaan, yleisö on räjähtäny huutamaan tai sit se on vaan
Estradi, ja mä juoksen juoksen juoksen, mä halaan kaikkia yhtä aikaa, valot
osuu silmiin ja en voi lopettaa nauramista, hihkumista, kiljumista, halaamista.
Me soitetaan Pinelle, huudetaan yhteen ääneen, me ollaan jatkossa, tajuutko, me mennään Vaasaan!)
Just ennen lähtöä mä käyn ilmottamassa Jotain
seittemän väärin- porukalle, että ne oli ihan mahtavia. Ja että Vaasassa
nähdään. Ja sit mä juoksin ostamaan jäätelöä.
(Mä tanssahtelen. Kaupan käytävällä.
Jäätelöhyllyllä. Mä tanssahtelen ja hyräilen. Oon hymyilly vartin putkeen, enkä
voi lopettaa. Kylmä betonilattia yhdistettynä korkokenkiin on kiva ääni, se
rytmittää tanssahtelua. Mitä mä haluan? Ehkä mä voin tuhlata nyt, mä oon
ansainnu sen.)
Kotimatka oli hysteerinen. Ja se ei ollu mun syytä.
Ihastuttava vieruskaverini Ilona päätti aina minuutin sisään vetää sellasen
emootioskaalan väsyneestä zombiesta hysteerisesti kikattavaan, hyperaktiiviseen
duracelpupuun. Oli ehkä virhe juottaa sille kaakaota, koska sokeri ei
varsinaisesti auta tollasessa tilanteessa. Mutta hauskaahan se oli. Lopulta jengi pääty pitämään ihania
puheita, joista pätkiä tossa allaolevalla videolla.
(Auringonlasku. Ja yhteislaulua. Naurua. Me ollaan
elossa, me mennään jatkoon. Me ollaan epämääräinen, ihanan epävireinen möykky rakkautta, huolenpitoa ja taitoa. Me lähdetään yhdessä Vaasaan. Kiitos.)
Kiitos. Kaikille.
Pinja
(Kannattaa varmaan avata tuo video ihan Youtubessa että se toimii kunnolla. Kiitos ihmisille, joilta vinguin materiaalia. Love ya ♥)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti