Estradin lapset: Mä aion kiduttaa teitä pitkällä bonuksella

Moi, mä oon Pinja. Oon 17- vuotias lukion ykkösluokkalainen ja asun Lappeenrannassa. Mulla on äiti, isä, pikkusisko ja paniikkihäiriö, maailman ihanimmat ystävät ja elämä sekä edessä että takana. Mä oon oman elämäni eeppinen paradoksi, rasavilli runotyttö ja rappionuori. Tykkään olla lavalla kaikkien silmien eessä mutta joskus ahdistaa jos ihmiset kattoo ees mua päin.

Tää bonus on oikeestaan vaan sellanen, en tiie, mä vähän kerron miks mä jatkan teatteria vuodesta toiseen. Mulla on nyt niin hyvä olla kaiken jälkeen, ees hetken, että mun täytyy jakaa se tänne. Mun pitää saada kiittää ihmisryhmiä jotka tekee mun elämästä elämää. Tässä toukokuussa tulee varmaan vielä yks tai kaks postausta, keikkaa pukkaa ja Vaasa lähestyy, ja kesällä sitten katsotaan jos vaikka väsäisin bonuksia taas kerran (ja kyllä, kuten Leevi sanoikin, kaikki lyhyet postaukset kostautuu sitten siellä, ja nyt tässä). Mutta nyt, mennään mun asiaan mitä halusin kertoo.

Teatteri on mulle ollu yhtä kuin onnellisuus jo monta vuotta. Mä oon saanu tästä harrastuksesta niin paljon irti, että jos menettäisin kaiken mitä oon saanu, ei jäljelle jäis just mitään. Musta tuntuu oikeestaan, että jäljelle jäis vaan isoon huppariin kietoutunut, suurisilmäinen kakstoistavuotias, joka ei tiedä miten ihmisten kanssa ollaan ja joka puhuu paljon mutta ihan vääriä sanoja. Sellanen tyttö, joka ei osaa oikein tehdä mitään ja joka elää vain itseään ja omia juttujaan varten. Sellanen tyttö joka luulee että onnellisuus on suosiota ja rahaa, sitä että on kaunis ja tuntee julkkiksia.

Mut mitä sit on onnellisuus? Mä oon mieleltäni vähän keittiöfilosofi, joten mietin usein tälläsiä. En mä vielä kevään alussa ollu ihan varma, mun oli vaikee olla onnellinen. Mun oli myös vaikee olla vihanen. Mä pelkäsin keväällä että oon ihan tunnevammanen, kun en osaa rakastua, olla onnellinen, itkeä enkä vihastua. Mutta sitte tuli toukokuu, tuli Pysäkki, tuli SOME-buddy. Mä löysin mun kauan kadoksissa olleen aidon onnellisuuden Pysäkin kulissien takaa ja SOME-buddyn harjoituksista. Mä tajusin että mun ei tarvii oppia rakastumaan. Mä tajusin että mulla ei oo mitään syytä vihastua. Mä olin vaan niin onnellinen.

Onnellisuus on ihmiset, jotka pitää kädestä, halaa, silittää hiuksia (miksei aina voi tuntua niin hyvältä ku sillon ku joku silittää hiuksia?), uskaltaa ja haluaa koskettaa. Ihmiset jotka ei väistä eikä kierrä, vaan istuu syliin, ottaa viereen, kietoo kädet vyötärölle, hieroo hartioita, letittää hiuksia tai silittää surut pois. Onnellisuus on sitä kun ohjaaja tulee esityksen jälkeen varmistamaan henkilökohtasesti että sainhan tarpeeksi irti tästä produktiosta, ja en voinu muuta kun nyökätä koska sanoja ei tullu. Onnellisuus on sitä että laulaa kulisseissa mukana, heiluttaa keskisormea kissojen maukumisen tahtiin, tanssii villisti letit heiluen ja hymy huulilla välittämättä kenestäkään. Onnellisuus on luottamusta, yhteishenkeä, adrenaliinia ja ymmärrystä. Onnellisuus on yhteislaulun äänien harmoniaa ja saippuakuplia, sitä kun yleisön nousee seisomaan ja taputtaa takaisin lavalle monta kertaa. Onnellisuus on musiikkia, teatteria ja tanssia, onnellisuus on sitä että vaikka saakin olla lavalla joku muu ku mitä on, tuntuu hyvältä myös olla ihan oikeasti olemassa ja oma itsensä. Onnellisuus on se tunne, joka tulee kun yleisö ei lopeta taputtamista ja poskiin sattuu kun hymyilee, hymyilee, hymyilee.

Mulla on niin paljon asioita, joista mä haluaisin ihmisiä kiittää. Haluaisin kiittää jokaista erikseen. Haluisin pistää tähän ensiks koko meidän ryhmän nimet ja kiittää kaikkia. Sit koko Pysäkin porukan neljäkymmentä nimeä ja kiittää niitä kaikkia. Sit kaikki estradilaiset jotka on kesäteatterissa mukana. Ja sit muutama harva ja valittu vielä syventävistä koska no siis siellä on ystäviä. Mä en kuitenkaa oikein voi, koska sit unohtaisin jonkun ja sit olis noloa. Mutta mä sanon että ihan helvetin iso kiitos että teette mut näin onnelliseks, huomasitte sitä tai ette. Teatteri on äärimmäistä, ainutlaatuista, kaunista ja elämää suurempaa.

Teatteri on välittämistä, teatteri on läsnäoloa. Teatteri on sitä että saa olla mitä ikinä haluaakin, ja kaikki hyväksyy sen. Teatteri on tunnetta, taitoa ja keskittymistä, mutta teatteri on myös riehumista, päin seiniä menemistä (kirjaimellisesti) ja harjoittelua. Teatteri on sitä että valitsee elää monta elämää yhden sijasta, teatteri on empatiaa, auringonlaskuja ja saippuakuplia. Teatteri on lapsenmielisyyttä, vakavuutta, elämää, kuolemaa ja välitiloja. Se on kasa rakkautta, ripaus räjähdysalttiita aineita, hyppysellinen niitä karkkeja jotka poksahtelee suussa kun niitä syö ja kourallinen naurua. Teatteri on monia maailmoja ja niitä yhdistäviä puoliksi romahtaneita aasinsiltoja, joissa aasi roikkuu viimeisillä voimillaan. Teatteri on repeämäisillään oleva perna jota pienet pernamiehet ja -naiset pitävät kasassa yhteistyöllä. Teatteri on margariinirasia, rasvainen, limainen ja ällöttävä mutta ilman sitä elämän leipä maistuis aika kuivalta. Teatteri on karvamatto, joskus siihen jää paljaat varpaat jumiin ja se ärsyttää, mutta loppujen lopuks aina on vaan kiitollinen siitä miten se lämmittää ja miten sillä on mukava maata.

Mä aion nyt kiittää kolmea produktiota, niin vältyn yksittäisten ihmisten kiittelemiseltä. On nopeampaa ja lukijoita säästävämpää kertoa vain vähän sieltä sun täältä, vaikka himottaisikin kirjoittaa pitkät selostukset minuutti minuutilta jokaisesta prokkiksesta. Tässä on kuitenkin jo yli 700 sanaa joten taidan välttää tämän ja säästää teiän kaikkien silmiä.

Alotetaan SOME-buddysta ja Estradin porukasta. Kiitos rakkaat. Kiitos kun annatte mahdollisuuden juosta alusvaatteissa ympäriinsä etsimässä paitaa täysin luonnollisesti ja ilman että kukaan kattoo kahta kertaa. Kiitos kun olette olemassa, kiitos kun pidätte huolta, halusin sitä tai en. Kiitos jaetuista ruoista, kiitos karonkasta. Kiitos siitä että teidän kanssa voi puhua seksileluista tai rakkaudesta ihan yhtä vakavasti. Kiitos siitä että teitä on niin paljon ja niin erilaisia, kiitos että ootte aina valmiina jos teitä tarvitaan. Mä oon myös. Aina täällä, kaikkia varten. Me eletään symbioosissa ja oon siitä tosi kiitollinen. Te ootte varmaan kauneinta mitä mun elämässä on ikinä tapahtunu. Kauneinta, hauskinta ja hulluinta. Ihanat rakkaat sekopäät, kiitos :*

Seuraavaks mä kiitän Pysäkkiläisiä. Mä kiitän teitä tässä blogissa koska Pysäkki oli mulle tänä keväänä hyvin vahvasti Estradin ohella asia joka piti mut maan pinnalla ja kasassa. Mä olin aluks vähän niinku pysäkillä, levoton ja rauhaton, mut sit mä tajusin että vaikka oisinki oman elämäni neiti takkutukka lumpeenkukka, mun ei tarvii oottaa että tie veis mut reunalle ja yli. Mähän meen jo nyt sylistä syliin, ja vaikka nämä ajat eivät ole meitä varten, on pakko yrittää. Mä opin tosi paljon teidän seurassa, ja ootte joka ikinen ihania ja tärkeitä. Rohkeita, vahvoja, kauniita, lahjakkaita ja hauskoja. Mä haluun kiittää koko porukkaa siitä, että teidän kanssa sai pikkuhiljaa lähentyä ja kokea musiikkiproduktion valmistumista (valmistumisprosessi on muuten oikeesti mun lempiasioita tälläsissä). Mä kiitän biiseistä, kulissien takana olleista tanssibileistä, siitä että tekin piditte huolta ja olitte läsnä. Mä oon äärimmäisen kiitollinen että sain osallistua tähän prokkikseen ja tutustua teihin kaikkiin. Ootte ihastuttavia otuksia, pus pus ♥

Kiitän vielä kesäteatteriporukkaa, vaikka meillä ei oo ollu ensi-iltaakaan vielä. Kiitän, että saan olla mukana, kiitän siitä että meitä nuoria kohdellaan oikeestaan aikuisina ja meidän kiireellistä elämää siedetään ja että meidän aikatauluista välitetään. Kiitos siitä, että meillä on mahtava ryhmähenki koko porukalla, ja kiitos estradin väki siitä, että ollaan saatu yhdessä markkinoida ja pitää hauskaa. Kiitos, että kesäteatteri on yhteisymmärryksen ja hilpeyden keskiö, jossa jokainen merkitsee ja kaikki saa olla mitä haluaa, kunhan tulee ajoissa paikalle. Kiitos, ja ensi-ilta lähestyy…

Mun pitäis varmaan mennä tekemään ruokaa ja lähteä sitte esitykseen. Lavalle nouseminen näin loppukeväästä on samaan aikaan helpottavaa, koska ei tarvii pelätä enää et onnistuuko tai osaako, ja väsyttävää koska mulla on takana järjetön, ihana viikko. En oo käyny koulua viikkoon. En oo nukkunu kunnolla viikkoon. Nukuttaa koko ajan, mutta se ei oo sellasta koomasta masentunutta paskaa mitä se oli pari viikkoa sitte. Mä oon nyt onnellinen ja aion nauttii siitä niin kauan kun sitä kestää. Nyt lähen tekeen pizzaa ja kiitän vielä kaikkia siitä että ootte olemassa. Muistakaa että ootte ihania.

Nähdään,

Pinja