Kesäbonus 5 ~ Järkyttävää sköggeröä

Iltaa. Tänään vuorossa pientä muistinvirkistystä vuosien varrelta. Se on mahdollista koska ensimmäisenä teatterivuotena meille annettiin tehtäväksi pitää teatteripäiväkirjaa, johon kerrottaisiin, mitä halutaan tehdä teatterilla ja mitä ollaan jo tehty ja opittu. En tiie pitikö kukaan muu sitä parista kerrasta enempää, mutta mä oon ahkerana, rasittavana pikku perfektionistina (okei okei oon edelleen ihan samanlainen perfektionisti tollasissa, toivottavasti vaan vähän vähemmän rasittava) pitänyt sitä koko ekan vuoden, osaks toista ja muutama sana kolmannestakin vuodesta. Neljäntenä vuotenahan sama juttu on ollut blogissa (no, alotettiin se jo kolmantena vuonna mutta etenkin nyt Kaarnassa kaikki on kirjoitettu sinne) joten en oo kirjotellut siihen vihkoon enää. Tässä nyt kuitenkin parhaita karmeimpia paloja mun teatteripäiväkirjasta (ja myöhemmin pari sanasta myös blogista, ajoilta kun tekstit oli tönkköjä, sköggeröitä ja lyhyitä) :’D Tervetuloa…

Aloitetaan alusta. Se tunne kun eka sivu saa mut jo haluamaan heittää ton vihkon ikkunasta vituille. Mun ensimmäinen lause koko helvetin vihkossa on:

Sisältää niinku teatterikerhossa tapahtuneita asioita. Tai sellasta.

Wow well that’s so god fucking damn professional. Niinku teatterikerho. Teatteri vitun kerho. Mitä ihmettä… :’D

Ensimmäinen teatterikerta meni suurinpiirtein näin (viivakohdissa oon tosiaanki skipannu jotain turhia juttuja, kun en koko tekstejä tänne jaksa kirjottaa):

29.8.11 maanantai

Hmm, mitä nyt voisin sanoa? Ehkä voisin yrittää ees jotain. Oli hauskaa. Ja mielenkiintoista. Ja kivaa. --- Kaikki oli heti mukana. Ei ujostelua tai mitään. Vähänks jännää. --- Tuntu et kukaan ei ollu hiljaa, kaikki puhu kaikille… Sellasta rentoa meininkiä. Huippua. Tästä. Tulee. Huippujännän. Mahtavan. Upeen. Jotain. Aika hyvin sanottu joo.

Ps. Miksen oo tajunnu et näytteleminen on sikamakeeta?

Pps. Osaankohan näytellä? XD

Ei helvetti oikeesti :D Voin kertoa, pikku Pinja, että et vitussa osannut, ja että sut pitäis ehkä hirttää sanan ’sikamakeeta’ käyttämisen ansiosta.

Seuraavana päivänä sitten jo merkkejä eroahdistuksesta; Mä haluun et on maanantai -.-

On kyllä ihan tuttu tunne yhä. Some things never change.

Sitten lähdettiin äärimmäisen innostaviin ja taiteellisiin aiheisiin:

5.9.11

---Sain esittää jääpuikkoa. JA hukkuvaa. Ja vesihenkeä.

Ja tässä, rakkaat toverit, näette, kuinka itsekeskeinen ja rasittava pikku ’minäminäminä’ paska oon ollu:

10.10.11

Noni. Tänään meillä oli sijainen. Parasta oli varmaan se kun tehtiin Putoushahmot. Se oli MUN idea.

Valehtelematta olin kirjottanu sen isoilla kirjaimilla. Apua. Saanko ampuu ton lapsen :D Miten kukaa on kestäny mua...

Jaaaa tästä lähti sitten meidän mielenvikainen läpändeerus ja lapsellinen kaksimielisyys, TÄMÄ oli se kerta kun ekoja kertoja tuli jotain hassuja perverssejä vitsejä mieleen:

7.11.11

Treenattiin Tulex vai Jääx juttua. Mitä pirua Miro touhuaa, se roikkuu tuol kynä suussaan (2mieliset.com)… Taija sekoilee tuol iha kympillä.

Pikkujouluhahmon nimi kertoo jotain siitä että vissiin tuli yritettyä pikkusen liikaa olla hauska tai jotain, ilmeisesti tarkoitus oli olla so fucking hilarious ja lopputuloshan oli; Lili Essi Annie Tiia Rosa Hanna Emilia Erika Anna Amalia Siiri Jokinen.

Jessus.

Teatteriväkivaltaa opetellessa merkinnät meni välillä vähän sairaiksi:

16.1.12

Tomi oli myöhässä. Taas. Liikaa. No tänää tuli uus tyyppi, Kalle. Ja tehtii murhia. Multa revittiin raajat irti ♥

Lisäks tähän on listattu kahdeksantoista erilaista murhatapaa.

EKA YÖTEATTERI (tästä nyt ainaki huomaa että olin sillonki vähä hassussa porukassa, kuten Turussakin, kun en ketää noista tuntenut silloin, ja myöski huomaa että addiktioni yöteatterin kaakaoon on ja pysyy);

Jumpra miten sekoa siel oli.--- Hengailin koko yön, illan ja aamun Julian, Inkan ja Tinjan kaa. --- Join litrakaupalla kaakaoo. Ja suolamurhaaja. Ja Gnomeo ja Julia X)

Tässä kohtaa hurahdin totaalisesti ja olin ihan valmis lähtemään Helsinkiin seikkailemaan saman tien:

5.3.12

Pakko päästä Teatterikorkeeseen. Vaikka oonki vast kohta kolmetoista. Mut ees käymään. Niiku nyt heti paikalla tahdon sinne minä oikeesti omgomg kui cool se on.

Ja tässä kohtaa (huomatkaa, että oon tosiaankin kolmetoista) olin jo valmis muuttamaan sinne:

26.4.12

Kattelin tossa asuntoja Kalliosta, kun siellä on se lukio mihin haen sit yläasteen jälkeen. Aattelin kattoo kans reitin lähimmälle ruokakaupalle kohta.

Reitti. Lähimmälle. Ruokakaupalle. Ei sssssssssaatana. For reals? Okei, joo, kyllä, muistan sen saatanan reitin edelleen, siltä tietyltä asunnolta tietylle kaupalle, ja tän sekoilun ja yli-innokkuuden ansiosta osaan myös suunnistaa Kallion alueella, mut joka tapauksessa hei joku raja :D

Jälkikirjoitus ekalta vuodelta;

Kannatti tulla näyttelemään. Se todellakin kannatti. Sen ansiosta tajusin, mitä elämältä haluan, ja tutustuin ihaniin ihmisiin. Ja sain nauramalla pari lisävuotta elämääni. Ootan jo nyt että tapaan ne kaikki raksut (oksensin hieman suuhuni tämän kohdalla, oikeesti, vittu RAKSUT) joita ikävöin jo nyt, kesäloman ekana päivänä. Hei heiii!

Tää kuvaa kyllä nykyäänki kesäloman loppua aika hyvin:

27.8.12

Ja niin on valtava, traaginen osuus elämästäni ohi – teatteri alkoi ja sen myötä ilokäyrä kohosi taivaisiin.

Tässä vaiheessa olin intohimoinen Putous- roolipelaaja ja täysin fanaattinen Krista Kososen suhteen. Jessus. Ja mullahan oli viikossa kaks tuntia aikaa olla koneella, ja tässä mainittu ankkaraksu on ystäväni Fiia Riihimäeltä, joka on myöskin teatteri-ihmisiä ja on ohjannut Aku Hirviniemen tytärtä teatterissa (important facts):

1.10.12

Spegeeeee XDXDXD

En oo hirveest kirjottanu. Nyt aion. Eiku en ehi, meen DATAAMAA ankkaraksun kaa ♥

Muutuin laiskaksi jossain siinä kevään aikana:

13.6.13

Moi pitkästä aikaa. Oon ollu… kiireine täs keväällä (EXCUSE YOU meillä oli kaks tai kolme esitystä eikä yksiäkään ylimääräsiä harkkoja). Me tehtiin hölmöläisjuttuja ja sit kävin pari kertaa kattoo Draculan :3 Miron viikset on se juttu. Venäläinen pervo. Ja öö, herrantsyygeli. Ja ruotsalainen lääkäri. Jamesin trooppinen tauti. Siinäpä ne tärkeimmät.

Sitte tuliki vuoden tauko, tosin blogin kirjottaminen alko tammikuussa 2014:

8.5.14

Hehheh. Tosi paljo tullu kirjotettua tännekkin. 6 päivää ensi-iltaan ja semihyvin menee jos ei huomioida millon kenenkin vammailua (lähinnä mun hyperventilaatiot ja Inkan raajat ja pyörtyminen)

Tästä eteenpäin vähän blogimuistoja, hypätään takaisin vuoden 2014 maaliskuuhun…

27.3.14

Helloooow ;3

Eile saatiin viimenen kohtaus käytyä (viimeinkiiiiiin). Loppu ja alku saa lapsen. Me ollaan fucking neroja. Ja lapsuus haudataan Yodan mukana. Lisäks Miro kusee sen päälle. Että tervetuloo kattomaa vaa :D

Maanantaina aletaan sit menee iha ekasta kohtauksesta läpi koko hommelia. Ja saatetaan jopa saada VALOMIES. How great. Emman uloste venyy.

Ja multa lähtee ääni >:(

Ammattimaista menoa, eikös vaan :D Muistan ku Emma kiels ehdottomasti laittamasta tota ulostejuttua tonne, en vaan tiie että mikä juttu se oli.

26.5.14

Moi!

Mie oon ollu iha tosi epäaktiivinen täsä hommasa, mut älkäätte minuu tappako.

Okei wtf.

Mut siis, kännykkäni on korjaamolla, ja käytän nyt hienoa Nokian alkukantaista kosketusnäyttöä, jossa blogger ei toimi ja nettikin on hirvittävän tökkivä. En tiie millon saan kännykkäni takaisin, ja sillon todennäkösesti esitykset on ohi.

Nyt niitä on siis yks jäljellä. Yks. Mitä. Helvettiä.

Benjihyppy on toiminu hyvin, mitä nyt yks esitys piti perua kun yks pölläävä penaali unohti sen, ja mie en kestäny jaloillani, mut what ever. Hauskaa on ollu, ammattimaisuuttakin on ollu (siis sellasta, mitä nyt toivoin ekaa kertaa kun olin teatterilla. Nyt sitä on sitte tullu. Kolmantena vuotena :D) ja kaikkea on ollu. Sekoilua, häröilyä, kohtauksia, säätöä, iloa, jne. Ja nyt ettei tää mee ihme lätinäks, kerron mitä seuraavaksi tapahtuu tässä blogissa.

Eiköhän siinä ollu riittävästi selittelyä, tässä vielä viimeinen merkintä teatteripäiväkirjasta;

20.3.15

Juma, että oon ollu aktiivinen ja aikaansaava nuori nainen. Nytki olis paljo juttuja tästä vuodesta, mut en vaan jaksa kertoa. Liikaa.

Joten tervehdys. Pinja, viikon päästä 16, tässä hei. Tänä vuonna me tehdään näytelmää nimeltä Kaarna, jossa mä esitän tyttöä nimeltä Kaarna. Joka on aivan ihana rooli, kerta kaikkiaan. Mä jään lukioon Lappeenrantaan ja jatkan Estradilla. Mun koko kevät on täynnä teatteria, ei näy vapaita viikonloppuja, ja oon ihkusti kofeiiniaddikti sen takia. Rakastan teatteria enemmän ku mitään muuta koko universumissa, ja teatteri oikeestaan pitää mut hengissä. Siinä se.

Siinä se, tosiaankin. Musta on selvästikin tullut todella paljon siedettävämpi, toivottavasti, ja vähemmän itsestään meteliä pitävä ihminen, mulle on toki tullu lieviä ongelmia, mutta oon rakastunu teatterin tekemiseen ja oppinu viimeinkin pitämään pääni kiinni ees joskus *cheers*. Ensi viikolla throwback kevääseen ja vähän puhtaaksikirjoitettuja ääniviestejä. Pus, moiksumoi :3

Pinja

Kesäbonus 4 ~ Some sort of fanfiction

Oikein hyvää perjantaita. Hahaha, just kidding, kyllä mä tiien että on tiistai, mutta loppuviikosta pitää vähän kiirettä niin en silloin sitten todennäköisesti olis kerennyt tätä julkaisemaan. Tämän päivän aiheena on tarina. Suurena kirjoittamisen ja fanfictionin ystävänä tulin siihen tulokseen, että kuten jokaisessa, myös tässäkin tarinassa on aukkoja. Tarinalla tarkoitan nyt Kaarnaa, ja huomautan nyt ihan muodon vuoksi että kaikki hahmot kuuluvat Anna Krogerukselle ja niin poispäin, tämä mitä seuraavaksi luette, on mun henkilökohtainen mielikuvituksen tuotteeni, tapa jolla mä kuvittelin päähenkilöiden elämänkaaren (toverit, jotka olette näihin rooleihin mielessänne tutustuneet tarkemmin, olen kauhian pahoillani jos tää ei yhtään vastaa mitään teiän käsityksiä, se tässä eniten hermostuttaa, mutta kun asdfhjkl pakko oli tehä tää kaikista eikä vaan omasta hahmosta XD)…

 ~

Kun Oona oli viisivuotias, hän kiersi jouluisin ovelta ovelle laulamassa joululauluja, raahaten pikkuveljensä ja koiransa väkisin mukanaan. Jokainen kenttaalainen tunsi hänet, ja hän oppi yhtä nopeasti tuntemaan kaikki. Hän oli päiväkodissa aina juuri se, joka määräsi, miten mitäkin leikkiä leikitään, ja hän tiesi, ettei se haitannut hänen ystäviään, koska hänen leikkinsä olivat kaikista parhaita ja kekseliäitä, eikä se ollut vain hänen oma mielipiteensä. Hän osasi jo lukea ja kirjoittaa, ja oli päättäväisyydestään huolimatta todella hyvä ystävä. Oona sai useimmiten tahtonsa läpi, ja oli ikäisekseen myöskin varsin kypsä. Isona hän halusi olla laulaja, jonka äänen kuullessaan kaikki rakastuisivat häneen.

Kun Oona täytti kymmenen, hänen isänsä vei hänet ensimmäistä kertaa kaupunginteatterille katsomaan ihan oikeaa, pitkää aikuisten näytelmää. Viikko sen jälkeen teatterista koko sielunsa ja sydämensä voimin innostunut Oona oli jo Romu-teatterin avustajaryhmässä nuorimpana jäsenenä, ja näki mielessään itsensä isoilla lavoilla. Joku päivä hän vielä loistaisi, joku päivä hän olisi kuuluisa ja kaikki ihailisivat häntä. Hän halusi olla näyttelijä. Tai laulaja. Tai ehkä molempia.

Kun Oona oli viisitoista, alkoi vihdoinkin tapahtua. Hän pääsi teatteriporukan menestyksekkään esityksen, ’Tuhkimo – Moderni aikuistensatu’ kautta ohjaajaksi ja sai kaveriporukan, jota hän sai ohjata ja josta välittää ja pitää huolta. Ensimmäinen ohjaus sai Oonan innostumaan entistäkin enemmän teatterista, ja hän laittoi Kesäyön uneen koko sielunsa ja sydämensä, jokaisen sekunnin vapaa-ajastaan ja vielä enemmän. Hänen äitinsä ehdotti alastonmallikeikkoja tuosta vain, ja vaikka Oona olikin vastustelevinaan, hänellä ei ollut mitään ideaa vastaan. Julkisuuttahan se sekin oli, ja säväytti kavereiden joukossa. Oonasta oli hauskaa heittää asia huolettomasti, ja katsoa muiden ilmeitä. Lisäksi siitä sai rahaa, ja Oona tiesi haluavansa muuttaa mahdollisimman nopeasti pois Kenttaalta, joten säästöjä tarvittiin. Oona oli aina ollut koulussa se, jolla oli paljon kavereita, ja muutama ystävä. Hän tiesi myös vallan mainosti, että pojat ihastuivat häneen helposti, hän oli oppinut sen heti mennessään yläasteelle. Se oli ihan mukavaa, mutta joskus se häiritsi häntä, kun hän käveli yksin kotiin ja tunsi katseet selässään. Alastonmallikeikat loppuivat samana päivänä, kun Kaarna katosi.

Kun Oona oli kaksikymmentä, hän asui neljättä vuotta yksin Helsingissä. Hän veti nuorten teatteriryhmää, ja hänellä oli lauma esiteini-ikäisiä ihailijoita niistä piireistä. Monen yrityksen jälkeen hän oli päässyt myöskin erään tunnetun tv-sarjan koekuvauksista läpi, ja pystyi viimeinkin sanomaan näyttelevänsä työkseen. Hän kaipasi vanhoja kavereitaan, harvoin, mutta kaipasi joka tapauksessa. Kaikki olivat kuitenkin etääntyneet toisistaan, Oona ensimmäisenä muuttaessaan pois.

Kun Oona oli kaksikymmentäviisi, hän oli viimeinkin löytänyt elämänsä rakkauden. Perhe oli siinä. Lapsia ei hankittaisi, ja se oli yhteinen päätös, ainakin toistaiseksi, sillä aikaa ei kerta kaikkiaan olisi riittänyt. Mieskin oli taiteilija, hiukan vähemmän kuuluisa kuin Oona, mutta tunnettu joka tapauksessa. Hän maalasi, ja toi Oonalle etäisesti mieleen Pekon. Mies oli kuitenkin huomattavasti sosiaalisempi kuin Pekko, ja juuri sellainen haaste, jota Oona oli toivonutkin. He ostivat koiran, koska Oona halusi (Hönö oli kuollut jo vuosia sitten), ja he ostivat undulaatin, koska mies halusi. Lauantaisin he kävivät yhdessä karaokessa, koska Oona halusi yhä laulaa, ja sunnuntaisin he kävivät taidenäyttelyissä, koska mies halusi.

Oona ei pitänyt loppujen lopuksi yhteyttä muihin, kuin Elinaan, ja häneenkin vain kirjoittelemalla tai soittelemalla kerran tai pari vuodessa. Alkuun hän oli yrittänyt sopia tapaamisia koko porukalle, mutta ne eivät olleet mitään muuta, kuin hiljaisia katseita ja kiusallisia keskusteluja tavanomaisista asioista kuten koulutuksista ja perheistä.

Oonan laulu

Kun Laura oli viisivuotias, hän ei puhunut juuri ollenkaan. Kuoroharjoituksissa hän useimmiten vain aukoi suutaan päästämättä ääntä laisinkaan, hän tiesi jo vanhasta tottumuksesta, että yleensä oli parempi olla hiljaa. Hänellä oli kaksi isosiskoa, jotka tappelivat jatkuvasti, ja isoveli joka ei ikinä vilkaissutkaan häneen. Lisäksi häntä kolme vuotta nuoremmat kaksoset veivät äidin ja isän aikaa. Laura piti huolta nuoremmista sisaruksistaan, kun isosiskot olivat liian äänekkäitä ja riidoissa, tai kun isoveli oli poissa kotoa. Hän halusi olla isona lääkäri, koska äiti ja isä sanoivat sen olevan hyvä ammatti, ja hän halusi äidin ja isän olevan jonain päivänä ylpeitä.

Lauran ollessa kymmenen, hänen yllään oli isosiskon vanha hame, jonka helmaa hän puristi kaikin voimin. Hän oli mennyt nukkumaan aikaisin, ja äidin läheisen miespuolisen ystävän lähestyessä hän pysytteli tiukasti seinää vasten ja peiton alla. Jumalan terve, hän sanoi hiljaa ja kuuliaisesti, vaikka tiesi, mitä tulisi tapahtumaan. Ja kun mies lähti, jättäen itkevän Lauran lattialle, tyttö ajatteli, ettei enää koskaan toivottaisi kenellekään Jumalan rauhaa. Hän vannoi, ettei kertoisi koskaan kenellekään. Mutta asiat selvisivät, ja ensimmäistä kertaa vanhemmat olivatkin Lauran puolella, eivät vakaan uskonsa. Uskonnolliset piirit jäivät kauas taakse, ja koko perhe muutti pois aloittaakseen alusta. Eikä Laura joutunut enää ikinä toivottamaan Jumalan rauhaa.

Kun Laura oli viisitoista, hän astui ensimmäistä kertaa lavalle. Teatterilla oli hyvä olla, ja pikkuhiljaa hän sai luottamuksensa miehiin takaisin. Ei hän Pekkoon koskaan aidosti rakastunut, mutta tämä oli ainoa, joka ei varmasti ikinä käyttäisi häntä hyväkseen. Pekon sanat olivat ystävällisiä ja vilpittömiä. Äiti ja isä kannustivat häntä, ja hän oli viikannut kaikki vanhat hameensa kaapin perälle ja vaihtanut ne mahdollisimman erilaiseen pukeutumistyyliin. Ei enää koskaan, Laura ajatteli. Ja seuratessaan vierestä Kaarnan käytöstä, häntä samaan aikaan pelotti, inhotti ja ärsytti. Kaikki vanhat asiat palasivat mieleen, ystävän vastuuttomuus ja välinpitämättömyys sattuivat melkein fyysisesti, ja huoli tämän elämänhalun puutteesta kasvoi koko ajan. Kun Kaarna katosi, Laura ei puhunut viikkoon.

Kun Laura oli kaksikymmentä, hän oli ollut kolmessa parisuhteessa, jotka kaikki olivat kariutuneet siihen, ettei hän halunnut edetä sänkyyn saakka. Miehet, hän ajatteli värähtäen, kuka niitä edes kaipaa? Hän haki oikeustieteelliseen, ei lääketieteelliseen niin kuin oli aina kuvitellut, tehdäkseen kaiken sen eteen, että kukaan ei ikinä käyttäisi nuoria tyttöjä hyväkseen ja jäisi rangaistuksetta. Vapaa-ajallaan hän kävi teattereissa katsomassa kaiken, mitä ikinä pystyi ja taputti viimeiseen saakka, sillä hän muisti sen huikean tunteen, joka tuli, kun pääsi kahdeksan kertaa kiitoksiin, kun aplodit eivät ottaneet loppuakseen.

Kun Laura oli kaksikymmentäviisi, hänellä oli kultainennoutaja ja hän oli valmistumassa vuoden päästä. Viimeinkin hän oli sinut itsensä kanssa, ja hänellä oli koko perheen tuki lukuunottamatta isoveljeä, joka oli edelleen lestadiolainen ja katkaissut välinsä kaikkiin. Vapaa-ajallaan Laura kirjoitti kolumnia lehteen, ja teki töitä pikkukahvilassa.

Laura piti sinnikkäästi yhteyttä Pekkoon aivan loppuun saakka.

Lauran laulu

Kun Elina oli viisivuotias, hänen vanhempansa ilmoittivat hänet balettistudiolle nuorimpien ryhmään. Aluksi hän ei pitänyt tanssimisesta yhtään, venytykset sattuivat ja balettipuku kiristi, mutta vanhempien kannustuksen ja innostuksen myötä hän oppi rakastamaan sitä. Hän halusi olla maailman paras ballerina yhdessä kahden parhaan ystävänsä kanssa, mutta hän ei uskaltanut sanoa sitä ääneen ujoutensa takia. Päiväkodissa Elina leikki usein yksin nukeilla, puhumatta mitään, mutta antaen mielikuvituksensa laukata. Hänen kaksi ystäväänsä puolestaan tekivät innokkaasti tanssiesityksiä koko ryhmälle, ja Elina toivoi joskus uskaltavansa mennä mukaan.

Kun Elina oli kymmenen, hän kirjoitti päiväkirjaansa, kuinka paljon häntä pelotti. Ei koulussa ennen ollut tarvinnut pitää puhetta luokan edessä, mutta uusi opettaja vaati sitä kaikilta. Eikä asiaa auttanut yhtään, että hänen luokkakaverinsa yritti sanoa, ettei siinä ollut mitään pelättävää, melkein vähätellen. Elina tiesi kyllä, että Oona ei pelkää mitään, mutta se olikin ihan eri asia. Elina kadehti Oonaa. Oonalla oli ystäviä ja itsevarmuutta sanoa unelmansa ääneen. Oona oli kaikkea, mitä Elinakin halusi olla, ja Elinakin halusi kuuluttaa kaikille, kuinka tanssiminen saa hänet tuntemaan olonsa kevyeksi ja itsevarmaksi. Elinan ystävät olivat muuttaneet pois toisen luokan lopulla, ja hän oli aina yksin välitunneilla. Häntä ei varsinaisesti kiusattu, mutta hiljaisuutensa takia hänelle ei myöskään viitsitty tulla juttelemaan. Kun Oona lopulta tuli puhumaan hänelle tuosta vain, otti hänet siipensä alle ja antoi hyviä puhumisvinkkejä, kateus vaihtui kiitolliseen ystävyyteen.

Kun Elina täytti viisitoista, hän kävi katsomassa balettia isolla lavalla. Hän ei itse harrastanut enää balettia, vaan showjazzia, mutta hän sai siitä sen verran lisää kipinää, lisää tahtoa päästä eroon esiintymispelosta, että uskaltautui Romu-teatterin pääsykokeisiin. Elina valmistautui kolme viikkoa, harjoitteli itsensä esittelemistä peilin edessä ja teki koreografiaa monta tuntia päivässä. Sen takia hän sai yhdestä kokeesta vain yhdeksän miinuksen, joka oli sinänsä hyvä numero, mutta numeroa huonompi kuin mitä Elina yleensä sai. Vanhemmat näyttivät yllättyneiltä ja melkein pettyneiltä, ja illalla puhuttiin siitä, kuinka mikään ei saa mennä koulunkäynnin edelle. Koulumenestys palasi kuitenkin kympin tasolle saman tien, ja Elina rakastui ensimmäistä kertaa. Jarkko oli koulun suosituimpia poikia, ja tuntui todella rakastavan hiljaista, tanssivaa ja hyväkäytöksistä Elinaa. Heidän suhteensa myötä Elinakin hyväksyttiin piireihin, ja heistä tuli koulun suloisimpana pidetty pari. Jarkon kanssa oli hyvä olla, ja Elinasta oli mukavaa kävellä käsi kädessä hänen kanssaan. Hän kuitenkin rakastui pian uudestaan, palavammin, mutta ei kehdannut tehdä mitään asialle. Elina pelkäsi jäävänsä yksin, jos jättäisi Jarkon, eikä Pekko vastaisikaan tunteisiin. Pekollahan oli Kaarna, ja oli sanomattakin selvää, kuinka paljon Pekko Kaarnaa rakasti. Elina seurasi sitä vierestä, ja oli läsnä, näki kuinka Pekko muuttui koko ajan epätoivoisemmaksi. Elina vain odotti ja toivoi, hän oli valmiina auttamaan, jos Pekko jäisi yksin. Meni kauan, ennen kuin hän uskalsi erota Jarkosta, mutta kun se tapahtui, Elina ei jäänytkään yksin. Kaarnan kadottua Elina meni kihloihin Pekon kanssa.

Kun Elina oli kaksikymmentä, hän oli juuri muuttanut Pekon kanssa pois Kenttaalta, pakoon menneisyyttä ja muistoja. Pekko laittoi ensimmäisen sarjakuva-albuminsa kustantajalle ja Elina luki ensimmäistä vuotta opettajaksi. Yhteiselämä oli useimmiten tasapaksua, mutta juuri kun Elina oli menettämässä toivon, hyväksymässä sen, että loppuelämä olisi masentavaa ja hiljaista, Pekosta löytyikin ripaus jotakin, mikä saattoi ainakin Elinan silmissä olla syvää rakkautta. Ja Elina oli yhä valmis rakastamaan ja pitämään huolta siitä särkyneestä sydämestä, josta kukaan muu ei ollut ikinä välittänyt.

Kun Elina oli kaksikymmentäviisi, raskaustesti näytti positiivista. Hän saisi opinnot loppuun juuri ennen lapsen syntymää, ja lisäksi hän halusi kissan. Pekon ilmettä oli mahdoton tulkita, mutta lapsen alkaessa liikahdella vatsassa, Elina sulki poissaolevan aviomiehensä ja rakoilevan avioliittonsa pois mielestään.

Elinan yhteydenpito jatkui Oonan kanssa, mutta vain Oonan ansiosta. Kun hän erosi Pekosta ollessaan kaksikymmentäseitsemän, yhteydenpito Pekkoonkin muuttui vain viikoittaiseksi puheluksi. Silti, sisimmässään Elina näki yhä sen eksyneen pojan, johon oli rakastunut, ja oli valmis rientämään apuun jos jotain tapahtuisi.

Elinan laulu

Kun Kaarna ja Pekko olivat viisivuotiaita, Pekko ilmestyi joka aamu Kaarnan ovelle ja aamu alkoi monimutkaisella tervehdyksellä johon kuului ylävitosia, pyörähdyksiä ja sotahuutoja, joihin koko rivitalo heräsi. Kaarna veti vihreän pipon päähänsä ja Pekko veti poikkeuksetta perässään puista autoa. Kaarna oli juuri oppinut kirjoittamaan ja Pekko piirsi paremmin, kuin kukaan muu päiväkodissa. Kaarna halusi olla prinsessa ja Pekko halusi olla astronautti. Illalla Kaarnan äiti lauloi Kaarnalle keijukaisista, jotka tanssivat läpi yön laulaen (Hyvin hiljaa), ja Pekon äiti peitteli Pekon ja kertoi tarinaa pojasta, joka oli kirottu ja muuttui lopulta puuksi (Anni Swan; Ihmekukka). Eräänä iltana Kaarna sytytti taskulampun hänen äitinsä lähdettyä ja osoitti sillä Pekon ikkunaan. Lyhyt, lyhyt, pitkä, lyhyt.

Kun Kaarna ja Pekko täyttivät kymmenen, he pitivät yhteiset synttärijuhlat kahdestaan, salaa. Lumihangessa oli vaikea harppoa, ja Pekko ei meinannut kestää Kaarnan perässä, kun tämä loikki välillä, tiheimmissä kohdissa, melkein puusta puuhun ja välillä luisteli lammen yli. Salapuu oli peittynyt lumeen, mutta onkaloon mahtui, jos tarpeeksi yritti. Oli jouluaaton aatto, ja Pekko oli tehnyt Kaarnalle yhdistetyn synttäri- ja joululahjan, ensimmäisen oikean, aidon näköisen piirustuksen Kaarnasta. Hän oli käyttänyt siihen monta monta monta tuntia, ja oli siihen lopulta ihan tyytyväinen. Kaarna puolestaan antoi Pekolle runon, joka kertoi ystävyydestä, ja jo kahden vuoden päästä ruinasi sitä takaisin, koska se oli niin lapsellinen. Pekko säilytti sen koko loppuelämänsä ajan.

Kaarna ja Pekko olivat viidentoista. Pekko oli ensimmäistä kertaa rakastunut. Kaarna oli ensimmäistä kertaa kännissä. He olivat ensimmäistä kertaa yhdessä lavalla. Pekko oli hämmentynyt saamastaan huomiosta teatterin tyttöjen keskellä. Kaarna oli hämmentynyt ja otettu huomiosta jonka hän sai Anttoselta. Kuukaudet kuluivat, viillot ilmestyivät käsivarsiin ja salapuu alkoi lahota. Pekko näki Kaarnan tulevan hoippuen kotiin, mekko riekaleina, keskellä yötä. Kaarna ei ikinä oppinut pitämään alkoholista, jota Anttonen välillä tarjosi. He olivat viimeistä kertaa yhdessä lavalla. Kaarnan kadottua Pekko ei ikinä nukkunut yhtäkään yötä näkemättä painajaisia.

Kun Pekko oli kahdenkymmenen, hän oli vaatinut Elinaa muuttamaan kanssaan pois Kenttaalta. Hän ei halunnut nähdä katuja, joilla Kaarna oli kävellyt, hän ei halunnut sekoittaa metsän lehtien kahinaa Kaarnan naurun kaikuun korvissaan. Hän ei halunnut kävellä yksin salapuulle, kuulematta lehtien rahinaa Kaarnan tennareiden alla. Hän ei halunnut enää lukea Kaarnan runoja. Runolehtiö oli kulunut kaikista kerroista, joina Pekko oli sitä selannut, yrittäen löytää salaviestiä, joka kertoisi että Kaarna olikin yhä elossa, piilossa. Mitään ei löytynyt, mitään ei ikinä löytynyt. Vihkon viimeiselle sivulle oli liimattu Pekon ensimmäinen piirustus Kaarnasta.

Kun Pekko oli kaksikymmentäviisi, Elina oli onnensa kukkuloilla. Lapsi. Ainoa ajatus, joka Pekon päässä pyöri, oli se, että hän ei pystynyt suojelemaan parasta ystäväänsä. Kuinka hän huolehtisi lapsesta? Ja kun painajaiset pahenivat lapsen syntymän lähestyessä, painajaiset joissa Kaarnan itku sekoittui vauvan itkuun pimeässä metsässä, jossa Anttosen kameran valo välkehti salamaniskujen lailla ja puun rungoissa oli vertavaluvia viitoja, Pekon oli pakko päästä Kenttaalle. Kaarna oli siellä, hänen täytyi olla. Hän oli luvannut.

Laura piti sinnikkäästi yhteyttä Pekkoon, eikä Pekolla ollut mitään sitä vastaan, olihan Laura yksi hänen parhaista ystävistään.

Kaarnan laulu

Pekon laulu

Jessus että olikin pitkä tämä, olis ehkä pitänyt jakaa tää useammalle viikolle. No, tehty mikä tehty, propsit niille jotka tän luki kokonaan, eikä vaan omien hahmojensa kohtia, jos niitäkään :D Biisit on repäisty vähän sieltä sun täältä ja ne voi olla vähän kyseenalaisia niille hahmoille, mutta ainakin tuosta Prinsessoja ja astronautteja- biisistä oli puhetta melkein koko ryhmän kanssa jossain kohtaa. Että sellaista tällä kertaa. Huhhuh, tää oli jo aika pelottavaa julkaista, saa nähdä mitä sille yhelle julkaisulle käy. Ensi viikolla on luvassa vähän hassuja muisteloja, nähkäämme siis silloin :*

Kesäbonus 3 ~ Heidi-Suomi- sanakirja

Heipsankeiksan, lukijarakkaat, ja hyvää juhannusta. Tervetuloa Heidi-Suomi- sanakirjan pariin. Tälläistä on kaavailtu jo jonkin aikaa, ja nyt kunnianarvoisalla ohjaajallamme oli synttärit juurikin kaksi päivää sitten, joten tämä on ideaalinen hetki kyseisen pökäleen julkistamiselle. Ainoa ongelma on se, että Heidin verbaalinen sanavarasto on uskomattoman monella tasolla kovin vajavainen, ja hänen niin sanottu oma kielensä koostuu lähinnä päättömästä käsien heiluttelusta ja säätämisestä, koskettelusta, omituisista ilmeistä ja viinirypälehyökkäyksistä. Tässä kuitenkin Top 7- lista Heidin melkein-muttei-kuitenkaan-normaaleista sanoista, jotka valitettavasti ovat syöpyneet koko teatterilinjan aivoihin lähtemättömästi. Onkin olemassa teoria, että siinä vaiheessa, kun huomaa käyttävänsä Heidisanoja teatterin ulkopuolella, on virallisesti teatterilinjan kanta-asiakas eli viettänyt helvetisti liikaa aikaa Estradin seinien sisäpuolella ja Heidin seurassa. Tai ainakin nyt sellainen teoria on olemassa. Itsekin olen huomannut kyseisten sanojen käytön koko ajan lisääntyvän omassa puheessani ja joskus jopa teksteissäni. Jos mun lukion äidinkielen opinnot kusee näiden takia, voi olla että meen koputtamaan Heidin oveen suu täynnä rypäleitä, valmiina ampumaan sitä. Toivon suuresti ettei minun tarvitse siihen ruveta koska siinä kärsisin eniten minä itse. Tässä se kuitenkin on;

Sköggerö – Adjektiivi. Kuvaa jollain tapaa hankalasti toteutettavaa, turhaa tai yksinkertaisesti vain kökköä kohtausta tai tapahtumaa.

Muslimismi – Synonyymi islaminuskolle. Oletettavasti substantiivi.

”Miten tää jeesustelu iskee sun muslimismiin?”

Möykkiö – Substantiivi. Synonyymi sanoille kasa, möykky, rykelmä ja ihmisjoukko.

Venkulehtaaminen – Verbi. Kiemurtelua ja aktiivista liikkumista, usein erittäin hulvattoman näköistä. Fun fact: Tätä sanaa käytetään monesti Joonaksesta.

Jukitus – Verbi. Opettajan fanitusta korkealla äänellä.

Kakka – Sana joka sopii jokaiseen tilanteeseen. Jos näytät hassulta lavalla, ’Näytät kakkaavalta’. Jos joku on hauskaa, siihen yleensä jossain vaiheessa liittyy jollain tavalla kakka. Kakka on adjektiivi, substantiivi ja ilmeisesti myös verbi. Kakka on valtaa.

Slärväily – Verbi. Anti-keskittymistä, riehumista ja läpänheittoa sopimattomissa tilanteissa. Asioiden ei tosissaan ottamista. Tarpeetonta älämölöä.

Eiköhän tää ollu nyt tässä. Ensi viikolla luvassa taas jotain TODELLA erilaista, helvetisti vähän pidempää settiä ainakin, ja vähemmän sköggeröä ja slärväilyä. Silloin miehisyys verbaliikka kukoistaa ja suuriin kysymyksiin vastataan. Mutta nyt ei olla siellä. Nyt ollaan täällä. Vai ollaanko sittenkään? Vaikea sanoa. Mutta tosiaankin ensi kerralla on luvassa reilun kahdentuhannen sanan pläjäys (tässä julkaisussa sanoja noin 400, näin vertailun vuoksi) joka hiukkasen hermostuttaa mua mutta ei yhtä paljon kuin se yksi toinen minkä ajattelin julkaista myöhemmin kesällä. Tää kesä on stressaava pelkästään näiden takia, kun kyse ei oo siitä mitä on tapahtunut ihmisten kanssa, vaan mun omien tuotoksien julkaisusta :’D Joka tapauksessa, nähdään ensi viikolla. Loistavaa juhannusta, ja muistakaa pitää järki päässä kun lähette pämppään. Ja onnea vielä Herra Hanhelle.

Jatkoja, murmelit :*

Pinja