Kesäbonus 9 ~ Skipatkaa tämä bonus suosiolla

Perjantaita kaikille. Muistutukseksi kaikille, että viikko ja neljä päivää koulun alkuun. Huhhuh. Pakko mun nyt on kai tähän ryhtyä ku ei muutakaan oo tälle viikolle. Elikkä siis. Viime kevät ei ollut ihan kuin se edeltävä kevät, ei ainakaan yhtä kaoottinen. Stressasin enemmän, mutta mulla oli mun lääkkeet ja mitään ihan katastrofaalista ei onneks tapahtunut. Mutta oli siinä kuitenkin sitä pientä epävarmuutta, mua pelotti välillä ihan helvetisti, ja senpä takia mun oli sit pakko alkaa purkaa sitä mun ikivanhaan harrastukseen, kirjottamiseen. Tässä kohtaa suosittelen viimeistään lopettamaan lukemisen.

Mä en oo ihan varma että miks mä julkaisen nää, ja mistä löytyy oikeesti se rohkeus tälläseen, mutta mä en keksinyt muutakaan tälle viikolle. Jotain erittäin randomia, hassua runoilua siis luvassa. Ja runoilun jälkeen yksi pikkupikku fanfiction novelli mikälie paske minkä tein joskus keväällä, kun pohdin yön pimeinä tunteina sitä kohtausta, jossa Kaarna sanoo Pekolle hyvää yötä taskulampulla, kohtaus 12, ilta ennen sitä kun Pekko havaitsee naarmut Kaarnan käsissä. Taustatietoa siitä illasta Prinsessojen ja astronauttien tahtiin. Sanoisin että nauttikaa, jos se olis millään tasolla mahdollista :’D Anteeksi niin helvetisti ja valmistautukaa nauramaan…

*

Naurua, leikin tiimellystä

tiiviin porukan hihitystä

Käsky käy ja siinä on syy

miksi pian kaikki jo keskittyy

Paikalleen säädetään äänet ja spotti

Teatterin maailma on jättipotti

Tosissaan muttei totisesti

Iloiten ja silti niin vakavasti

En mä tiie mitä rakkaus on

Mut ilman tätä oisin onneton

Musta on aina niin ihanaa

näiden ihmisten kanssa kikattaa

Ei väliä sillä et onko ylimääräiset harkat

tai et onko aikataulut tarkat

Ei kiinnosta kuinka kauan se kestää

teatterin voimaahan ei voi estää

Pitkät treenit jos toisetkin

Kymmenen tuntia putkeen, ainakin

Kahvia kuluu ja rankkaa on

Mutta mieli lepää, silti vallaton

Vaikka mitä tulis, en ikänään

näitä muistoja vaihtaisi mihinkään

(Mä luulen että tää tuli niiden kymmenen tunnin harkkojen jälkeen. Oli kovin onnistunut fiilis. Aika hassuhan tää toki on, mutta myöskin sköggeröä havaittavissa :D)

-

Hiljaista hihitystä

hermostunutta supinaa

verho heilahtaa

ovi narahtaa

pimeys laskeutuu näyttämölle

valot osoittavat oikeisiin paikkoihin

ja musiikki alkaa

-

Teatteri on todellista taikaa

paluu lapsuuden kauniiseen aikaan

leikkejä ja luottamusta

pieni on sali, ja aivan musta 

(vähän niin kuin Sulo)

tänne ei mahdu muun maailman alakulo

Yhdessä hetkessä olet siinä

ja pian jo joku muu, nyt lavalle kiidä

pako rumasta todellisuudesta

ja muistutus kaikesta kauniista

(Tää tuli vähän randomisti, ei missään tietyssä vaiheessa, joku ilta vaan kirjotin nää kaks :’D Pakko selittää jotain joka väliin, olen pahoillani)

-

Hymyilen hermostuneesti

ja vaihdan asentoa

Jalka steppaa lattiaa vasten

ja hartiat jännittyvät

Ja minä en ole valmis

kaikki katsovat

Tiedän, he paljon odottavat

enkä mitään muuta niin halua

Kuin astua isolle näyttämölle

ja antaa hetken viedä

Ja ottaa vastaan aplodit

niin kuin joskus silloin unelmoin

Pystyt kyllä, ajattelen

ja yhtäkkiä sitä laulua muistelen

Siinä lauletaan

että kelpaan kenelle vaan

Ja niin minä suurelle lavalle harppaan

Askel muuttuu sirommaksi

hymy ehkä viekkaaksi

Ääneni on sama mutta eri

en ole enää minä

Ja hiljalleen kai puhkean kukkaan

niin kuin mikään ei olisi muuttunutkaan

Ja kiitoksissa kumarran syvään

ja antaudun tunteeseen niin hirveän hyvään

Halauksia satelee, pyörryttää

mutta mieleni taivaassa liitää

Olen lintu, kala ja perhonen

olen valmis, tein sen, olen iloinen

(Tämä ja seuraava on, kuten voi päätellä, siltä illalta, kun oltiin esiinnytty kaupunginteatterilla. Nää on ehkä vähiten sköggeröt näistä kaikista, mutta no joo okei en sano mitään :D)

-

Spottivalo häikäisee

kengät lattiaan kopisee

joku hiljaa henkäisee

Laantuu puheensorina

tulee ihan hiljaista

odotan vain vuoroa

Lavalle astuessa mietin

pääni sisällä sekuntin

tämä on totta, sen tajusin

Minä olen tässä ja nyt

aika on täysin pysähtynyt

ja taas jälleen käyntiin lähtenyt

Pystyt kyllä, muistan nuo sanat

ystävän rohkaisut taitavat

ja yhtäkkiä sielu ja mieli siihen luottavat

Askel keveä eteenpäin

vain hetkeksi hämmennykseen jäin

osaan kyllä tehdä näin

Isompi lava kuin ikinä

ei koskaan oo nähty näin paljon yleisöä

mutta ääneni kaikuu kepeänä

Katsetta ylös suunnaten

tiedän, se menee kuin leikiten

mutta teen sen silti keskittyen

Kumarruksiin saavun hymyillen

se ohi on, olen onnellinen

adrenaliini yhä virraten

Tuttuja kasvoja siellä täällä

kuvissa seison roolivaatteet päällä

enkä ikinä ollutkaan pettävällä jäällä

-

Se runoudesta. Seuraavaksi sitten tälläinen äärimmäisen hilpeä pätkä (yöaikaan kirjoitetut tekstit tuppaa aina olemaan yhtä hilpeitä, mutta yöllä on kaikista mukavinta kirjoittaa).

Prinsessoja ja astronautteja

Kaarna tuijotti itseään peilistä. Kesti hetken, ennen kuin kuva tarkentui, ja kun niin kävi, hänen teki välittömästi mieli sulkea silmänsä. Niin paljon häntä inhotti ja kauhistutti nähdä itsensä sellaisena, kuin hän oli. Hän vihasi jokaista tuumaa itsessään, hän vihasi takkuisia hiuksia, jotka tuntuivat likaisilta, hän vihasi lyhyttä mekkoa, joka oli revennyt helmasta, hän vihasi vartaloa sen alla. Kaarnalla oli paha ja likainen olo, ja häntä oksetti. Hän halusi taas tuntea olonsa kauniiksi, hän halusi tuntea olonsa tärkeäksi ja selväksi. Mutta hän oli yksin, ja ruma, ja laskuhumalassa, hän oli vihainen ja kaikki tuntui epätodelliselta. Huoneen valot eivät olleet päällä, ja kuunvalo sai ihon näyttämään melkein sairaalloisen kelmeältä ja valkoiselta.

Aika oli jälleen kulunut nopeasti koko illan ajan, mutta Kaarna ei ollut aivan varma, miten hän oli taas päätynyt kävelemään yksin kotiin. Niin kävi joka kerta, vaikka Armas lupasikin, että veisi Kaarnan autolla kotiin. Mies oli tarjonnut hänelle siiderin toisensa jälkeen, ja hän oli ottanut ne vastaan haluamatta kieltäytyä. Armas ei ikinä pakottanut häntä juomaan, mutta Kaarna joi joka kerta vain osoittaakseen, että pystyi siihen, että oli tarpeeksi aikuinen. Hän ei pitänyt alkoholin mausta, ja tunsi pettymystä itseensä joka kerta havaitessaan sen. Silti joka kerta Armas antoi hänelle juotavaa, ja Kaarna joi kiltisti, naputellen pulloa muka kyllästyneenä kynsillään, yrittäen sillä eleellä kertoa, että juominen oli aivan arkipäivää hänelle. 

Tänä iltana Armas oli ollut hiukan hermostuneen oloinen, ja Kaarnan oli täytynyt käyttää kaikki emotionaaliset taitonsa, ettei olisi itsekin hermostunut. Hän oli juonut, ja Armas oli katsellut häntä. Samalla mies oli kertonut huolistaan, ja Kaarna oli kuunnellut ja yrittänyt kuulostaa vakuuttavalta ja järkevän aikuismaiselta sanoessaan, että kaikki tulisi lopulta järjestymään hyvin. Lopulta tilanne oli jälleen edennyt siihen, että Kaarna oli ollut humalassa ja Armas niin epätoivoinen ja masentunut, että oli tullut kovakouraisesti suutelemaan tyttöä. Ja siitä eteenpäin Kaarnalla ei ollut muita muistikuvia, kuin ajoittaiset kivun sivallukset, mekon repeämisen ääni ja toisaalta hyvänolon tunne, kun pystyi lohduttamaan edes jollain tavalla ja olemaan tärkeä.

Kotimatka oli ollut epäselvä ja sumun peitossa. Vasta kotipihassa Kaarna oli pysähtynyt katsomaan ympärilleen. Talojen ikkunoissa oli ollut pimeää, paitsi yhden tietyn talon. Siellä paloi aina valot, kun Kaarna tuli kotiin, oli kello mitä tahansa. Tumma hahmo oli katsonut ikkunasta ulos, ja Kaarna oli nostanut vaistomaisesti tuskaisen hymyn kasvoilleen, kohottanut kätensä tervehdykseen. Hahmo oli epäröinyt, mutta kohottanut sitten oman kätensä ja heilauttanut sitä. Oli ollut ilmiselvää, että Pekko oli odottanut Kaarnan kotiinpaluuta, kuten aina, ei ollut mennyt nukkumaan ennen kuin oli nähnyt ystävänsä palaavan. Kaarna oli oksentanut puskaan ja hoiperrellut sitten sisälle omaan tyhjään kotiinsa. Äiti ei ollut ollut taaskaan kotona, hänellä oli yhä enemmän yövuoroja, hän otti niitä enemmän nyt kun Kaarna oli vanhempi. Ensimmäistä kertaa se ei ollut haitannut Kaarnaa ollenkaan. Pienenä häntä oli pelottanut yksin kotona ja isompana vain ärsyttänyt ettei äiti välittänyt, mutta nyt hän oli ollut tyytyväinen yksinäisyyteen.

Kaarna huokaisi hiljaa ja tuijotti itseään silmiin peilin kautta. Vitun läski, hän mutisi itselleen ja kosketti vyötäröään, joka oli kyllä kaventunut huomattavasti kevään aikana, mutta ei missään nimessä tarpeeksi. Naamakin näytti jotenkin vanhemmalta ja iho oli kalpeampi kuin ikinä ennen. Silmänaluset olivat niin tummat, että näytti kuin Kaarna ei olisi nukkunut viikkoon. Ja siltä se myös tuntui. Ripsiväri oli levinnyt, eikä Kaarna ollut varma, oliko hän ehkä itkenyt vai oliko Armas sotkenut meikit huomaamattaan, hän ei muistanut eikä oikeastaan edes välittänyt. Ruma huora, hän tokaisi puoliääneen ja nielaisi palan kurkussaan. Hän oli epävarma ja häntä pelotti. Armas oli komea mies, eikä hänestä voinut olla varma. Entä jos hän löytäisikin jonkun uuden, oman ikäisensä, ja Kaarna jäisi ihan yksin? Silloin kun he olivat yhdessä, ei ollut epäilystäkään, kiihko oli niin suurta ja voimakasta, mutta nyt Kaarnaa pelotti. Hän tunsi oman epätoivonsa, hänestä tuntui välillä, että se oli ainoa asia miksi hän edes oli Armaksen kanssa, ja se todella sai hänet inhoamaan itseään vielä enemmän. Kuka tuollaista epävarmaa kasaa paskaa haluaa katsoa, hän kysyi itseltään pilkallisesti ja lysähti istumaan sängylleen.

Hän oli rakastunut. Hän oli varma, että Armaskin rakasti häntä, ainakin silloin kun hän oli tämän luona. Silloin Kaarna tunsi olevansa elossa ja hänen jokainen solunsa oli herkkä tuntemaan kosketuksen. Mutta muulloin, kun hän oli yksin, mikään ei tuntunut oikeastaan miltään, ja Kaarna toivoi, että olisi jäänyt Armaksen luokse yöksi. Hän kaipasi lempeää kosketusta, hän halusi käpertyä jonkun syliin ja olla pieni taas. Ota syliin, pidä kiinni, hän halusi sanoa ja puristaa itsensä tiukasti toisen ihmisen lämpöä vasten. Pienenä Kaarna ei halunnut kenenkään pitävän hänestä kiinni, koska se rajoitti jatkuvaa menemisen tarvetta, mutta nyt Kaarna tiesi, että hänestä pystyi pitämään kiinni omistamatta häntä. Sekunnin ajan Kaarnalla oli ikävä isää, mutta sitten hän työnsi ajatuksensa takaisin Armakseen. Armas välitti, isä ei. Kaarna oli nähnyt elämänsä aikana Armaksen autoa enemmän kuin oman isänsä autoa. Kaikki oli niin sekaisin, eniten Kaarna itse, ja hän lysähti istumaan nyyhkäisten vaisusti.

Kaarnan kurkussa oli puristava tunne, ja hänestä tuntui, ettei hän saanut tarpeeksi happea. Hän tarvitsi kosketusta, ja puristi hetken omaa kättään, mutta se ei auttanut ollenkaan. Hän puristi kovempaa, muttei tuntenut kuin kevyttä kipua, joka ei auttanut juuri ollenkaan. Häntä itketti, mutta kyyneleet eivät suostuneet virtaamaan, ja lopulta hän hyppäsi seisomaan ja repi mekon pois päältään niin, että siitä jäi vain riekaleet jäljelle. Hän lysähti takaisin lattialle henkeään haukkoen, ahdistus ja kaipuu kasvoivat, ja seinät tuntuivat tulevan lähemmäksi ja kaatuvan. Lattialla oli penaali, repun vieressä, ja Kaarna otti sen käteensä, puristi sitä tiukasti, ja lopulta kaatoi sen sisällön lattialle raivokkaasti, ravisteli ja heitti tyhjän penaalin lattialle. Sitten hän poimi teroittimen kynien joukosta, ja paiskasi sen seinään saaden sen hajoamaan.

Kun teroitin oli rikki, Kaarna laskeutui polvilleen salamannopeasti ja poimi terän maasta. Puristus kurkussa oli levinnyt rintalastaan saakka, itku ei vieläkään tullut, ja kaikki tuntui samantekevältä. Se pelotti Kaarnaa, ja hän halusi epätoivoisesti tuntea jotain, hän halusi satuttaa itseään tietääkseen, onko mikään enää totta, rankaistakseen itseään siitä, millainen hän oli. Sinä ansaitset sen, hän mutisi itselleen, senkin kasa paskaa, vitun ruma huora, tee se. Ja niin, koska kyynelet eivät tulleet, Kaarna pakotti ihonsa itkemään silmiensä puolesta. Hän teki monta nopeaa, syvää viiltoa pitkälle ranteeseensa, päästämättä ääntäkään. Saman tien ahdistus helpotti ja kipu tuntui ravistelevana ja selkeyttävänä tunteena, veri valui ihoa pitkin ja piirsi Kaarnalle ääriviivat. Kyynelet valuivat hänen poskillaan, kaikki pääsi valloilleen ja vapaaksi. Kivusta oli helppo itkeä.

Jostain syystä Kaarnan mieleen tuli muisto, muisto lapsuudesta. Hän oli ollut kuusivuotias ja he olivat Pekon kanssa leikkineet hiekkalaatikolla, he olivat juuri syöneet Pekon äidin tekemää pannaria, jota Kaarna rakasti, ja josta hän oli nyt paastonnut jo melkein puoli vuotta. Muistossa Kaarnalla oli ollut uusi prinsessamekko, ja hän oli sanonut Pekolle, että hänestä tulisi isona prinsessa. Hän ei vain tiennyt, mikä prinsessa, mutta uusi leikki oli syntynyt sinä silmänräpäyksenä, kun Pekko oli kertonut, että hänestä tulee astronautti. Kaarnasta tulisi prinsessa, ja hän lentäisi Pekon kanssa avaruuteen, niin että he voisivat yhdessä olla avaruuskuninkaallisia. Avaruusprinsessa Kaarna oli leikkinyt lentävänsä, ja kaatunut hiekkalaatikon reunaa vasten niin, että polveen oli tullut haava. Äiti oli tuonut laastarin, ja lohduttanut itkevää Kaarnaa. Äiti oli puhaltanut, sanonut, että prinsessatkin voivat itkeä, jos sattuu, ja laittanut laastarin paikalleen. Leikki oli jatkunut ilman sen kummempia miettimisiä.

Nyt kukaan ei puhaltanut, veri valui, eikä Kaarna ollut prinsessa, vaikka itkikin. Kaikki tuntui turhalta, ja Kaarna ajatteli ensimmäistä kertaa ikinä haluavansa kuolla. Hän halusi kuolla, hän ajatteli ansaitsevansa kuolla, hän halusi vain pois. Loputon pimeys, lopullinen hiljaisuus, ei enää mitään, se alkoi kiehtoa häntä ja sai hänet vapisemaan. Pois, hän kuiskasi hiljaa. Siitä huolimatta hän nousi, ja meni ikkunaansa, kuten aina. Pekko oli ainoa varma asia joka hänellä oli, ainoa turvallinen ja luotettava. Ainoa, joka oli lähellä, eikä halunnut hänestä mitään muuta, kuin vilpitöntä ystävyyttä. Kaarna poimi taskulampun, pyyhki kyynelensä ja piilotti käsivartensa, ja vilkutti Pekolle: lyhyt, lyhyt, pitkä, lyhyt. Pekko vastasi, ja Kaarna sammutti taskulampun. Pekko näytti rukoilevan, ja Kaarna tiesi, mitä tämä ajatteli. He olivat kaikista parhaat ystävät, tulisivat aina olemaan. Mikään ei saisi rikkoa sitä, ei mikään, Kaarna ajatteli epätoivoisesti. Jos hänellä ei olisi Pekkoa, ystävää, jonka kanssa rakkautta ei tarvitse tuntea eikä siitä puhua, hän haluaisi kuolla. Heti. Hän otti paperin käteensä ja alkoi listata erilaisia tapoja tehdä itsemurha.

*

Sellainen hulvaton pikku pätkä. Ette oikeesti tiie kuin karmivaa on julkaista nää :’D Mutta kuten sanottu, muuta ei ole, ja ensi viikolla sitten toiseksi viimeinen kesäspesiaali, pitkää pohdintaa ja suhteellisen puuduttavaa luettavaahan sekin on. No, kohta loma loppuu pian ja teatteri alkaa taas, ja sillo sitte luettava muuttuu vähän mielenkiintoisemmaksi (toivottavasti) :3

Nähdään ens viikolla :*

Pinja

Kesäbonus 8 ~ Pinka

Hellow fellows. Kesä on jo piiitkällä (kuten oon ystävällisesti tovereilleni muistutellut, tässä on enää 22 päivää koulun alkuun), ja on aika jälleen syventyä muistelemaan menneitä. Julkaisen tämän jutun nyt, maanantaina (kyllä, tää lasketaan maanantaiks, kello on puol yks yöllä) koska tiistaina eli huomenna lähden Turkkiin ja haluan tämän tänne siinä tapauksessa, jos kone sattuu tippumaan mereen. Ensi kerran teksti on sellainen, että sen julkaisemista miettiessä sitä melkein toivoo, että kone tippuisi. No, anyways.

Toisena teatterivuotena (hoxhox; vuotena jota ei tapahtunut) olin todella paljon tekemisissä Inkan (ja Taijankin) kanssa, me tekstailtiin (niin siis lähetettiin tekstiviestejä, jotka niinku makso ihan aitoa rahaa, jonnet ei muista) tosi paljon iltaisin. Jostain mun ja Inkan mielen perukoilta tuli sitten idea planeetasta, jonka hallitsijoita me oltaisiin. Olen jälleen työntänyt sekaan omia kommenttejani, koska joihinkin asioihin täytyy reagoida. Älkää tuomitko millään tavalla meidän mieltemme liikkeitä, me ollaan oltu pikkuisia kolmetoistavuotiaita rääpäleitä (teksti on kopioitu aika lailla suoraan mun teatteripäiväkirjasta, johon oon ilmeisesti tekstiviestien pohjalta kirjottanut monisanaisen katkelman aiheesta) :’D

Pinka. Planeetta vailla huolia.

Olipa kerran planeetta, kaukana omasta planeetastamme Maasta. Tuon planeetan nimi oli Pinka. Se oli niin kaunis ja täydellinen paikka, ettei mikään sille vetänyt vertoja! Sen maisemat olivat vehreät ja kuitenkin modernit, joka puolella kohosi teatterirakennuksia ja elokuvastudioita. Pinkaa hallitsivat kauniit ja täydelliset huippunäyttelijättäret Pinja ja Inka. He olivat mahtavia jumalia, joille oli uhrattava kuukausittain pullollinen viiniä Maasta (excuse you, alkoholistinuoret). Muu ravinto kasvoi suoraan puissa, ja jokaisella asukkaalla oli omansa. Puut eivät kuolleet tai kasvaneet liikaa koskaan. Niihin ilmestyi aina juuri sitä, mitä omistajan teki mieli, ja oksat olivat aina oikealla korkeudella.

Pinka, niin kepeä ja hattarainen paikka, sisälsi kuitenkin Kauhukanjonin, johon katsoessaan näki pahimman pelkonsa kuvajaisena. Siksi nämä hyväsydämiset jumalattaret kielsivät planeetan alle 11- vuotiailta (oltiin siis tosiaan 13 tässä kohtaa, lievää ikäsyrjintää havaittavissa). Hallitsijakaunottaret olivat kuitenkin huolissaan. Entä jos aikuiset tulisivat pilaamaan kaiken veroineen ja typerine poliittisine pulmineen (Pinkalla ei varmaankaan olisi tullut minkäänlaisia poliittisia ongelmia, siellähän oli kahden esiteini-ikäisen diktatuuri...)? Pitkän pohdinnan jälkeen planeetta kiellettiin yli 18- vuotiailta. Planeetalla oli kuitenkin erityislupa, joka voitiin myöntää ikärajojen ulkopuolella oleville, sillä jumalattaret eivät halunneet särkeä sydämiä kielloillaan. Ensimmäiset luvat menivät Putousnäyttelijöille, jotka tulivat ilomielin kahden jumalattaren planeetalle asumaan (I see what we did there, aika ovelaa meininkiä).

Entä sitten kun jumalattaret olisivat aikuisia? Sitä ei voinut sallia, nuorten planeettaa ei voisi hallita aikuinen! Siksi langetettiin taika jonka mukaan kukaan ei vanhene Pinkalla. Kaikki eläisivät ikuisesti onnellisina yhdessä, vailla riitoja ja murheita, ja jos mitään kamalaa ikinä pääsisikään tapahtumaan, Pinkan viisaat, rohkeat hallitsijattaret käyttivät jumalaisia voimiaan parantaakseen kaiken ja muuttaakseen kaiken taas auvoisan ihanaksi (edeltävän lauseen naiiviusprosentti on niin suuri, että tietokoneeni tilttasi ja sen näyttö särkyi).

Ja sitten oli luonto. Kaunis luonto. Pelloilla hyppeli variksenpelättejä ja taivaalla lenteli pinkkejä yksisarvisia, jotka söivät edullista bensaa, jota kasvoi pensaissa ja puissa. Puissahan kasvoi aina juuri sitä, mitä sen omistaja halusi syödä, ja ainoa asia, mikä maksoi, oli teatteriliput, jotka kuitenkin maksettiin suklaakolikoilla. Niitä saattoi halutessaan poimia juurikin niistä samoista puista, joista myös ruokaa kerättiin, joten minkäänlaisia talousongelmiakaan ei syntynyt.

Säännöt:

-Opettajat ovat orjia

-Rehtoreista tehdään koiranruokaa, jos se vain suinkin koirille sopii

-Hallitsijajumalattarien iltasadusta huolehtii Aku Hirviniemi, joka improaa tarinan muiden putousnäyttelijöiden esittäessä sitä miimisesti taustalla

Pinkan aatelistoa ovat muut Estradin teatterilinjalaiset.

End.

Että sellaista meidän päissä on pyörinyt kolme vuotta sitten. Jessus. Ainoo ajatus mikä mulle tuli on että jos Inkalla olis nyt sellanen puu, mikä tuolla mainitaan, siinä kasvais kaikkia ernuhedelmiä kuten ananaskirsikoita ja avokadoa, kun taas mulla siinä olis millon mitäki, mutta aina suklaata. Noh. Kun palaan (jos palaan) lomaltani, julkaisen tosiaan jotain sellaista, josta en vieläkään ole varma että onko se yhtään hyvä idea ja häpeän ja kuolen jo valmiiksi ja en yhtään nyt osaa sanoa, että tuleeko koko hommasta mitään. Mutta tekstiä luvassa. Tuotoksia luvassa. Aiheeseen liittyen. Ei siis tämän päivän aiheeseen. Vaan teatteriin. Tai siis. Kaarnaan. Äölääööääh. Hermostuttavaa. Nähkäämme silloin…

Pinja

Tässä teille pitkästä aikaa kuva. Kyseinen kuva on kauhistuttava, mutta trust me, pahempiakin on nähty. Kuvan päivämäärä on 24.3.2014 ja olemme ihanasti teatterin pihalla ♥

Kesäbonus 7 ~ Leijonakuningas-crossover

Iltaa leijonakuningas-fanaatikot (ja kaikki te muutkin)! Nyt on oiva tilaisuus lukea jotain mielettömän hassua, nimittäin Estradi-Jylhäkallio- crossover josta puhuttiin ryhmächatissa maaliskuussa. Meillähän on tapana aina jakaa henkilöhahmot elokuvista niin että teatterilaisista tulee elokuvan hahmoja sen mukaan kuka muistuttaa ketäkin eniten. Tämä on siis läppää, eikä välttämättä ole kovinkaan todenmukaista, kaikille ensikertalaisille tiedoksi. Kutsukaamme teitä nyt vaikkapa crossover-neitsyeiksi. Älkää miettikö näitä liian pitkälle koska Nella ja minä (jotka tämän keskustelun kävimme suurimmaksi osaksi) emme tarkoita mitään pahaa tällä, vaan tämä on kertakaikkisen hassus juttu ja osa hahmoista ei ole oikeasti juurikaan samanlaisia kuin ihmiset, joihin ne yhdistetään. Ja vinkkinä, unohtakaa paritukset kokonaan. Ja... Ei, emme ole rasisteja eikä tarkoitus ole pilkata eikä vihata ketään, nämä ovat spontaaneja ja hauskoja ideoita. Pilluraget hoidettu. Jatkakaa lukemista olkaa hyvät.

HAHMOT:

Mufasa – Heidi (koska the leader)

Simba – Konsta (leaderin lapsi)

Nala – Iris (ei, ei insestiä, nope nope, mutta kun Iris on se söpö ja se laulaa ja muutenki… Leijonakuninkaassa, laumassa on kaks urosta, Mufasa ja Scar… toinen niistä on pakosti Nalan faija. Epäilen suuresti ettei se oo Scar. Molemmat on siis Mufasan lapsia. Eli Heidin.)

Rafiki – Nella (absolutely)

Zazu – Joonas (koska miksipä ei. Voishan sitä ainaki tän kevään perusteella sanoa Heidin neuvonantajaksi.)

Scar – Rehtorimme (ei, ei se oo mikään pahis, mutta kun tähän sisältyy niin hirveen hauskoja juttuja, ANTEEKSI :D)

Hyeenat – Konstan eksät (ei mitään muistikuvaa mikä juttu tää oli)

Sarabi- Ilona (koska miksipä ei tähänkin. Sellanen ystävällinen äitihahmohan se on. Edelleenkin unohtakaa nyt se että kuka on kenenkin kanssa pari, koska niin sairaita ei mekään olla :D)

Timon- Sulo (koska se on saman värinen ku Timon, siitä tää koko juttu sai alkunsa ku keksittii tää)

Pumba- Miro (koska ne on Sulon kaa just ne perus sidekickit)

Timonin äiti – Anni (koska luonteenpiirteet muistuttaa vähän toisiaan)

Timonin setä – Inka (koska se on sellanen vaivanen veteraani ja Inka on partiossa ja erittäin vaivanen)

*

Heidi: (Estradin katolla) Katso Konsta, kaikki tämä, kaikki mitä valo koskettaa, on osa sinun valtakuntaasi jota sinä tulet hallitsemaan.

Konsta: Kaikki jota valo koskettaa… Entä tuo varjoisa alue?

Heidi: Se on Espa-market. Et saa koskaan mennä sinne.

Ritva: Jaa, Konsta, äitisi ei tainnut kertoa mitä pohjoisen rajan tuolla puolen on?

Konsta: Aa joo, Espa-market… Kielsi minua menemästä sinne. Mitäköhän siellä on?

Ritva: Voi en sallisi kenenkään pikku prinssin menevän sinne, vain urheimmat menevät sinne!

Konsta: Ai… Olen urhea! Mitä siellä on?!

Ritva: Valitettavasti kauppa, jossa myydään oreoita, ei ole sovelias paikka prinssille leikkiä.

Konsta: Oreoita? VAU!

Ritva: Voi sentään, puhuin jo liikaa. No kipitähän siitä leikkimään… ja Konsta, tämä on meidän pieni salaisuus…

*

Konsta: Iris kuulin just tosi makeesta paikasta!

Iris: Ai mihin mennään? Ei mihinkään tylsään paikkaan.

Konsta: Se on todella hurja!

Ilona: Ja mikäs on tämä hurja paikka?

Konsta: Ööö… Äää… Prisma!

Iris: Prisma? Mitä hurjaa siellä on?

Konsta: Kerron kun olemme siellä!

Iris: Ooo… voinko mennä Konstan kanssa?

Ilona: No hyvä on, mutta vain jos Joonas on mukana.

Iris ja Konsta: Eei, ei Joonas!

Konsta: Me teimme sen… Tulimme Espa-markettiin! Tuolla on oreoita!

Iris: Onkohan niissä vielä täytteet sisällä?

Konsta: No, on vai yksi tapa saada selvää, tule!

Konstan eksä #1: Hahahahaha kas kas kas, mitäpä tässä, joukko ex-poikaystävämme kavereita…

Konstan eksä #2: Jeah ja tiedätkö mitä ex-poikaystäville käy täällä?

Konsta: En halua tietää!

Konstan eksä #2: No sille ei voi mitään. Pistäpä pata porisemaan!

*

Gnulauma – Venäläiset Prismassa

Joonas Heidille: Hmmm… Venäläiset ovat liikkeellä.

Heidi: Outoa.

Ritva: Heidi! Venäläiset! Villiintyneet! Konsta on siellä!

(Pikku-Konsta Prisman askarteluosastolla. Yhtäkkiä paperit ja vihkot alkaa täristä. Konsta miettii, mitä tapahtuu, nostaa katseen ja hirvee ryysis venäläisiä tulee ja Konsta jää jalkoihin.)

*

Vähän lauluja

Sulo ja Miro stalkkaa Iristä ja Konstaa puskista;

Tyhmäkin sen huomaa. Häh? (Sulo ikuisesti pihalla kaikesta, siksi tämä kohta oli pakko laittaa) ---

Hän välttelee ja salaa, en voi mä käsittää, hän miksi ole ei se Stand-up Jeesus, mi on hän syntyjään

(Tunnetko jo rakkauden)

Vaapukkamehu, juoma ihana on. Vaapukkamehu, kertoo kohtalon… Ei huolen häivää, päivä on huoleton, meidän vattuja ja muita juttuja; vaapukkamehu --- Kun hän oli aivan pien… Hän huomasi omaavansa sen pigmentin joka rasismiin kirvoitti kaverit. Sydän Sulolla on, ja naisetkin, ja siis hän oli siunattu mehullaaaaaaaaa…

 (Hakuna matata)

Oon stand-up jeesus huomisen, siis kaikki varokaa

No on siinä hassu jeesus vaan, ei käy armeijaakaan (Joonas tuomitsee sinut :D)

Et jeesusta sä suurempaa oo nähnyt milloinkaan, harjoittelen kokkailua sekä stand-uppia

Ei oikein innosta tuo ollenkaan (Joonas vitun autisti XD)

(Kruunun vain kun saan kuninkaan)

*

Nella: Tule Konsta, seuraa vanhaa Nellaa, hän näyttää sinulle tien!

Konsta: Tunsit äitini?

Nella: Korjaan, tunnen äitisi, olen syventävissä opinnoissa.

Konsta: Valitan, mutta hän on kuollut, jo aikoja sitten. Venäläisten turistirysässä. Hänet heitettiin eräässä tiistaipalaverissa alas Estradin katolta. Se oli minun vikani.

Nella: Olet väärässä, hän on elossa, seuraa minua!

JA ME HYÖKÄTÄÄN LANDELLE jossa Heidi tekee rauhassa istutuksiaan ja viettää rauhallista elämää.

Joo. Me ollaan ihan terveitä. Ei mitään hätää. Nautin tästä kyllä suuresti :D Hauskoja jatkoja. Ensi kerralla taas vähän lyhyempää juttua, ikivanha (ajalta jolloin vielä tekstailtiin, #jonneteimuista) myytti eräästä uskomattoman upeasta planeetasta. Todennäköisesti työnnän sen tänne maanantaina koska tiistaina lähden kokemaan, miltä auringonpaiste, lämpö ja kesä tuntuu. Eli lomalle. Turkkiin. Joo. See ya J

Pinja 

Kesäbonus 6 ~ Turunreissun spekulointia

Huomentapäivääiltaa (yötä) kaikki rakkaat pällit ja määliöt :* Tänään, kuten lupasin viime viikolla, on luvassa eräs spekulaatio joka keskusteltiin läpi ääniviesteillä. Elikkä tuossa ennen kevään Turunreissua, ennen kuin tiedettiin, kuka menee jatkoon, ennen kuin näytelmät edes olivat loppuun asti hiottuja (lähellekään), kuvittelimme Turunreissua niin, että Senga Sengana menisi jatkoon. Because well that was the fucking obvious choice and that would have fucking deserved to... Okei joo chill. Näinhän ei tosiaan loppujen lopuksi käynyt, valitettavasti, mutta however… Mietimme silloin viattomasti ääniviesteillä Nellan kanssa, että miten se homma sitten tulisi menemään. Tässä ääniviestit puhtaaksi kirjoitettuina (ja kieliopillisestihan ne on täysin perseestä koska kirjotin sanasta sanaan tismalleen niinkuin niissä ääniviesteissä oli). Nauttikaa. Ja kuvitelkaa toki meidät puhumassa näitä, koska se on saatanasti hauskempaa niin :D Väleissä on suluissa kauniisti kursivoituja kommenttejani, koska enhän mä malta pitää turpaani kiinni edes tekstissä.

Nella: Toisena päivänä Turun hotellin untuvapediltä herätessäni, sain kokea iloisen yllätyksen kun saimme kuulla pääsevämme mahtavaan kaviaarikylpyyn hotellin länsisiivessä. Söimme lounaaksi escartoon etanoita ja kullattua paskaa.

Pinja: Toisena päivänä herätessämme kylmältä ja kovalta lattialta, koska patjat jotka meille annettiin, olivat noin 2 cm paksuja, ensimmäisenä tunsimme nenässämme aamiaisen tuoksun, jos sitä nyt edes tuoksuksi pystyi sanomaan. Nousimme yhdessä koko ryhmän voimin ja katselimme epäluuloisena lyseolaisia jotka majoittuivat kanssamme (paljon syitä epäluuloon toki oli, ku jengi on kaikki meiän tuttuja suurinpiirtein mutta joo kyllä juurikin näin). Aamu alkoi muuten hyvin mutta ruoka oli aivan kamalaa koska se oli kouluruokaa, joka olikin ollut arvattavissa. Noh, siitä sitten jatkoimme kävellen matkaamme sinne päämäärään (ei mitään tietoa, mikä se päämäärä sitten oli).

Nella: Olemme nyt Turun viiden tähden ranskalaisessa ravintolassa (joo mehän syötiin siis ravintoloissa ihan jatkuvasti, itse taisin syödä kerran subissa ja siinä oliki mun syömiset kahen päivän aikana). Keskustelemme sivistyneesti tulevasta näytöksestä ja käymme läpi suuren projektimme vaiheita naureskellen välillä hieman epämääräisille vitseille, ja juomme ihastuttavaa samppanjaa suoraan pullon suusta, jotka posauttelemme auki ja saamme naurunremahduksia ja rääkymistä kuulla ympäriltämme (anteeksi mutta mitä vittua Nels) kun ihana aurinko laskeutuu pilvien taakse. Näemme Turun Tuomiokirkon katon ja ajattelemme, että kristillinen opisto on jossain lähellä ja naureskelemme kun muistamme, että Po4-5 ja lyseon porukka syövät koululounasta samaan aikaan. Ja lounasaikaan aurinko laskee, jota en ymmärrä, mutta se on Turun ihme jota emme voi kyseenalaistaa. Kaikki on aivan täydellistä ja nyt voin syventyä (öhö öhö syventävät) tätä ruokaa joka on tosi hyvää.

Ai niin. Zoolaisetkin syövät tällä hetkellä jotain joka luultavasti maistuu pahemmalta kuin se mitä me saamme syödä.

Pinja: Olemme täällä koululla toista yötä. Olemme juuri saapuneet tänne takaisin. Lyseolaiset ja Zoolaiset ovat kadonneet (hupsista vitun keikkaa, mitenkäs näin pääsi käymään, tää ei nyt ainakaan liity siihen etten jaksanu sisällyttää seikkailuun hirveetä ihmisjoukkoa). Miro on päättänyt alkaa pelata slendermania… Mutta mitä nyt? Koko koulu näyttää erilaiselta kuin alun perin! Missä se ovi olikaan? Voi hyvänen aika. Jessus, en handralupp. Olemme pulassa ja tiedämme, että tälläkin hetkellä syventävät ovat käymässä nukkumaan pehmeiden untuvapeittojen alle kun me vaeltelemme vankilan näköisessä rakennuksessa jossa selkeästi vaanii vaara.

Nella: Syventävät aistimme heräävät keskellä yötä, kun tajuamme, ettemme ole kuullet Po4-5 ja Zoolaisista mitään moneen tuntiin (koska yleensä meiltä aina kuulee keskellä yötä tilannepäivityksiä kerran tunnissa, duh). Jotain on täytynyt tapahtua! Emme tiedä mitä tehdä, mutta jotain on pakko tehdä, joten otamme kaikki hiilihangot käteemme ja lähdemme juoksemaan kohti Turun kristillistä opistoa.

Pinja: *raskasta, kiihtynyttä hengitystä ja Dead Silence- Theme song* Meitä ei ole enää kovin montaa jäljellä. Ihmisiä on hävinnyt matkan varrella, emmekä tiedä mihin he ovat menneet. Toivomme että apu saapuisi pian, vaikka emme ylpeydeltämme ole sellaista koskaan mistään soittaneetkaan. IIK! Olemme energiatasoista toiseksi viimeisessä; paranoidissa. Jokainen rasahdus kuulostaa yliluonnolliselta ja koulu alkaa näyttää entistäkin pelottavammalta paikalta. Entä jos emme selviä huomiseen? Sitten emme näe enää Senga Senganaa! Meidän on aivan pakko selvitä, se on nimittäin pakko nähdä! (she needs to sort out her priorities, vai miten on?)

Nella: Yritämme keksiä jotakin mahdollisimman nopeasti. Sami on murtunut ja itkee lattialla. Odotamme oven ulkopuolella, sillä emme tiedä mitä oven takana odottaa, ja kuulemme vain kauhistuneita huutoja ja paranoideja ääniä. Mutta sitten minun mittani on täysi. Hyökkään eteenpäin ja rikon suurilla lihaksillani oven rikki ja kiskon sen saranoiltaan irti (tässä vaiheessa reikä seinässä- episodia ei ollut vielä tapahtunut, muuten olisimme päässeet pakenemaan itsekin). Ryntään sisään tietämättä tulenko koskaan takaisin. Etsin katseellani Po4-5… ja niitä muita tyyppejä… huutaen heidän nimiään.

Pinja: Yhtäkkiä on aivan hiljaista lukuunottamatta huutoja, jotka kuulostavat tutuilta. Lähdemme kaikki juoksemaan ääntä kohti, ja siellä hän on; Nella! Hän on pelastanut meidät kaikki, paitsi Zoolaiset ja lyseolaiset, jotka katosivat jo ajat sitten, mutta ei välitetä nyt siitä. Ja tässä kohtaa ryhmiemme tiet kohtaavat. Tästä alkaa yhteinen matkamme kohti suuria näyttämöitä, joille me emme pääse mutta he pääsevät (*cough cough* jolle kukaan meistä ei päässyt loppujen lopuksi). Löydämme maahan vajonneen Samin, joka itkee lohduttomana ja lohdutamme häntä, sanomme, että olemme kunnossa, ja niin kaikki päättyy hyvin.

Nella: Nyt olemme vihdoinkin esiintyneet ja tunnelma on huipussaan. Nuori Näyttämö- finaali on saapunut päätökseen ja odotamme innolla kuka kruunataan voittajaksi. Olemme väsyneitä mutta tyytyväisiä hienon näytöksen jälkeen ja yleisö rakastaa meitä. Estradi. Mahtavaa.

Sellainen keskustelu käytiin tuolla varhaisessa vaiheessa kevättä, whatsapp on taivaan lahja ja vanhat ääniviestit on kultaa, for reals. Ihan näinhän se ei loppujen lopuksi mennyt, kuten tiedämme kaikki, mutta joka tapauksessa :D Ens viikolla vähän lisää keskustelua viime keväältä, erään hulvattoman crossoverin merkeissä...

Hyvää yötä ja kauniita munia ♥

Pinja