Kesäbonus 9 ~ Skipatkaa tämä bonus suosiolla

Perjantaita kaikille. Muistutukseksi kaikille, että viikko ja neljä päivää koulun alkuun. Huhhuh. Pakko mun nyt on kai tähän ryhtyä ku ei muutakaan oo tälle viikolle. Elikkä siis. Viime kevät ei ollut ihan kuin se edeltävä kevät, ei ainakaan yhtä kaoottinen. Stressasin enemmän, mutta mulla oli mun lääkkeet ja mitään ihan katastrofaalista ei onneks tapahtunut. Mutta oli siinä kuitenkin sitä pientä epävarmuutta, mua pelotti välillä ihan helvetisti, ja senpä takia mun oli sit pakko alkaa purkaa sitä mun ikivanhaan harrastukseen, kirjottamiseen. Tässä kohtaa suosittelen viimeistään lopettamaan lukemisen.

Mä en oo ihan varma että miks mä julkaisen nää, ja mistä löytyy oikeesti se rohkeus tälläseen, mutta mä en keksinyt muutakaan tälle viikolle. Jotain erittäin randomia, hassua runoilua siis luvassa. Ja runoilun jälkeen yksi pikkupikku fanfiction novelli mikälie paske minkä tein joskus keväällä, kun pohdin yön pimeinä tunteina sitä kohtausta, jossa Kaarna sanoo Pekolle hyvää yötä taskulampulla, kohtaus 12, ilta ennen sitä kun Pekko havaitsee naarmut Kaarnan käsissä. Taustatietoa siitä illasta Prinsessojen ja astronauttien tahtiin. Sanoisin että nauttikaa, jos se olis millään tasolla mahdollista :’D Anteeksi niin helvetisti ja valmistautukaa nauramaan…

*

Naurua, leikin tiimellystä

tiiviin porukan hihitystä

Käsky käy ja siinä on syy

miksi pian kaikki jo keskittyy

Paikalleen säädetään äänet ja spotti

Teatterin maailma on jättipotti

Tosissaan muttei totisesti

Iloiten ja silti niin vakavasti

En mä tiie mitä rakkaus on

Mut ilman tätä oisin onneton

Musta on aina niin ihanaa

näiden ihmisten kanssa kikattaa

Ei väliä sillä et onko ylimääräiset harkat

tai et onko aikataulut tarkat

Ei kiinnosta kuinka kauan se kestää

teatterin voimaahan ei voi estää

Pitkät treenit jos toisetkin

Kymmenen tuntia putkeen, ainakin

Kahvia kuluu ja rankkaa on

Mutta mieli lepää, silti vallaton

Vaikka mitä tulis, en ikänään

näitä muistoja vaihtaisi mihinkään

(Mä luulen että tää tuli niiden kymmenen tunnin harkkojen jälkeen. Oli kovin onnistunut fiilis. Aika hassuhan tää toki on, mutta myöskin sköggeröä havaittavissa :D)

-

Hiljaista hihitystä

hermostunutta supinaa

verho heilahtaa

ovi narahtaa

pimeys laskeutuu näyttämölle

valot osoittavat oikeisiin paikkoihin

ja musiikki alkaa

-

Teatteri on todellista taikaa

paluu lapsuuden kauniiseen aikaan

leikkejä ja luottamusta

pieni on sali, ja aivan musta 

(vähän niin kuin Sulo)

tänne ei mahdu muun maailman alakulo

Yhdessä hetkessä olet siinä

ja pian jo joku muu, nyt lavalle kiidä

pako rumasta todellisuudesta

ja muistutus kaikesta kauniista

(Tää tuli vähän randomisti, ei missään tietyssä vaiheessa, joku ilta vaan kirjotin nää kaks :’D Pakko selittää jotain joka väliin, olen pahoillani)

-

Hymyilen hermostuneesti

ja vaihdan asentoa

Jalka steppaa lattiaa vasten

ja hartiat jännittyvät

Ja minä en ole valmis

kaikki katsovat

Tiedän, he paljon odottavat

enkä mitään muuta niin halua

Kuin astua isolle näyttämölle

ja antaa hetken viedä

Ja ottaa vastaan aplodit

niin kuin joskus silloin unelmoin

Pystyt kyllä, ajattelen

ja yhtäkkiä sitä laulua muistelen

Siinä lauletaan

että kelpaan kenelle vaan

Ja niin minä suurelle lavalle harppaan

Askel muuttuu sirommaksi

hymy ehkä viekkaaksi

Ääneni on sama mutta eri

en ole enää minä

Ja hiljalleen kai puhkean kukkaan

niin kuin mikään ei olisi muuttunutkaan

Ja kiitoksissa kumarran syvään

ja antaudun tunteeseen niin hirveän hyvään

Halauksia satelee, pyörryttää

mutta mieleni taivaassa liitää

Olen lintu, kala ja perhonen

olen valmis, tein sen, olen iloinen

(Tämä ja seuraava on, kuten voi päätellä, siltä illalta, kun oltiin esiinnytty kaupunginteatterilla. Nää on ehkä vähiten sköggeröt näistä kaikista, mutta no joo okei en sano mitään :D)

-

Spottivalo häikäisee

kengät lattiaan kopisee

joku hiljaa henkäisee

Laantuu puheensorina

tulee ihan hiljaista

odotan vain vuoroa

Lavalle astuessa mietin

pääni sisällä sekuntin

tämä on totta, sen tajusin

Minä olen tässä ja nyt

aika on täysin pysähtynyt

ja taas jälleen käyntiin lähtenyt

Pystyt kyllä, muistan nuo sanat

ystävän rohkaisut taitavat

ja yhtäkkiä sielu ja mieli siihen luottavat

Askel keveä eteenpäin

vain hetkeksi hämmennykseen jäin

osaan kyllä tehdä näin

Isompi lava kuin ikinä

ei koskaan oo nähty näin paljon yleisöä

mutta ääneni kaikuu kepeänä

Katsetta ylös suunnaten

tiedän, se menee kuin leikiten

mutta teen sen silti keskittyen

Kumarruksiin saavun hymyillen

se ohi on, olen onnellinen

adrenaliini yhä virraten

Tuttuja kasvoja siellä täällä

kuvissa seison roolivaatteet päällä

enkä ikinä ollutkaan pettävällä jäällä

-

Se runoudesta. Seuraavaksi sitten tälläinen äärimmäisen hilpeä pätkä (yöaikaan kirjoitetut tekstit tuppaa aina olemaan yhtä hilpeitä, mutta yöllä on kaikista mukavinta kirjoittaa).

Prinsessoja ja astronautteja

Kaarna tuijotti itseään peilistä. Kesti hetken, ennen kuin kuva tarkentui, ja kun niin kävi, hänen teki välittömästi mieli sulkea silmänsä. Niin paljon häntä inhotti ja kauhistutti nähdä itsensä sellaisena, kuin hän oli. Hän vihasi jokaista tuumaa itsessään, hän vihasi takkuisia hiuksia, jotka tuntuivat likaisilta, hän vihasi lyhyttä mekkoa, joka oli revennyt helmasta, hän vihasi vartaloa sen alla. Kaarnalla oli paha ja likainen olo, ja häntä oksetti. Hän halusi taas tuntea olonsa kauniiksi, hän halusi tuntea olonsa tärkeäksi ja selväksi. Mutta hän oli yksin, ja ruma, ja laskuhumalassa, hän oli vihainen ja kaikki tuntui epätodelliselta. Huoneen valot eivät olleet päällä, ja kuunvalo sai ihon näyttämään melkein sairaalloisen kelmeältä ja valkoiselta.

Aika oli jälleen kulunut nopeasti koko illan ajan, mutta Kaarna ei ollut aivan varma, miten hän oli taas päätynyt kävelemään yksin kotiin. Niin kävi joka kerta, vaikka Armas lupasikin, että veisi Kaarnan autolla kotiin. Mies oli tarjonnut hänelle siiderin toisensa jälkeen, ja hän oli ottanut ne vastaan haluamatta kieltäytyä. Armas ei ikinä pakottanut häntä juomaan, mutta Kaarna joi joka kerta vain osoittaakseen, että pystyi siihen, että oli tarpeeksi aikuinen. Hän ei pitänyt alkoholin mausta, ja tunsi pettymystä itseensä joka kerta havaitessaan sen. Silti joka kerta Armas antoi hänelle juotavaa, ja Kaarna joi kiltisti, naputellen pulloa muka kyllästyneenä kynsillään, yrittäen sillä eleellä kertoa, että juominen oli aivan arkipäivää hänelle. 

Tänä iltana Armas oli ollut hiukan hermostuneen oloinen, ja Kaarnan oli täytynyt käyttää kaikki emotionaaliset taitonsa, ettei olisi itsekin hermostunut. Hän oli juonut, ja Armas oli katsellut häntä. Samalla mies oli kertonut huolistaan, ja Kaarna oli kuunnellut ja yrittänyt kuulostaa vakuuttavalta ja järkevän aikuismaiselta sanoessaan, että kaikki tulisi lopulta järjestymään hyvin. Lopulta tilanne oli jälleen edennyt siihen, että Kaarna oli ollut humalassa ja Armas niin epätoivoinen ja masentunut, että oli tullut kovakouraisesti suutelemaan tyttöä. Ja siitä eteenpäin Kaarnalla ei ollut muita muistikuvia, kuin ajoittaiset kivun sivallukset, mekon repeämisen ääni ja toisaalta hyvänolon tunne, kun pystyi lohduttamaan edes jollain tavalla ja olemaan tärkeä.

Kotimatka oli ollut epäselvä ja sumun peitossa. Vasta kotipihassa Kaarna oli pysähtynyt katsomaan ympärilleen. Talojen ikkunoissa oli ollut pimeää, paitsi yhden tietyn talon. Siellä paloi aina valot, kun Kaarna tuli kotiin, oli kello mitä tahansa. Tumma hahmo oli katsonut ikkunasta ulos, ja Kaarna oli nostanut vaistomaisesti tuskaisen hymyn kasvoilleen, kohottanut kätensä tervehdykseen. Hahmo oli epäröinyt, mutta kohottanut sitten oman kätensä ja heilauttanut sitä. Oli ollut ilmiselvää, että Pekko oli odottanut Kaarnan kotiinpaluuta, kuten aina, ei ollut mennyt nukkumaan ennen kuin oli nähnyt ystävänsä palaavan. Kaarna oli oksentanut puskaan ja hoiperrellut sitten sisälle omaan tyhjään kotiinsa. Äiti ei ollut ollut taaskaan kotona, hänellä oli yhä enemmän yövuoroja, hän otti niitä enemmän nyt kun Kaarna oli vanhempi. Ensimmäistä kertaa se ei ollut haitannut Kaarnaa ollenkaan. Pienenä häntä oli pelottanut yksin kotona ja isompana vain ärsyttänyt ettei äiti välittänyt, mutta nyt hän oli ollut tyytyväinen yksinäisyyteen.

Kaarna huokaisi hiljaa ja tuijotti itseään silmiin peilin kautta. Vitun läski, hän mutisi itselleen ja kosketti vyötäröään, joka oli kyllä kaventunut huomattavasti kevään aikana, mutta ei missään nimessä tarpeeksi. Naamakin näytti jotenkin vanhemmalta ja iho oli kalpeampi kuin ikinä ennen. Silmänaluset olivat niin tummat, että näytti kuin Kaarna ei olisi nukkunut viikkoon. Ja siltä se myös tuntui. Ripsiväri oli levinnyt, eikä Kaarna ollut varma, oliko hän ehkä itkenyt vai oliko Armas sotkenut meikit huomaamattaan, hän ei muistanut eikä oikeastaan edes välittänyt. Ruma huora, hän tokaisi puoliääneen ja nielaisi palan kurkussaan. Hän oli epävarma ja häntä pelotti. Armas oli komea mies, eikä hänestä voinut olla varma. Entä jos hän löytäisikin jonkun uuden, oman ikäisensä, ja Kaarna jäisi ihan yksin? Silloin kun he olivat yhdessä, ei ollut epäilystäkään, kiihko oli niin suurta ja voimakasta, mutta nyt Kaarnaa pelotti. Hän tunsi oman epätoivonsa, hänestä tuntui välillä, että se oli ainoa asia miksi hän edes oli Armaksen kanssa, ja se todella sai hänet inhoamaan itseään vielä enemmän. Kuka tuollaista epävarmaa kasaa paskaa haluaa katsoa, hän kysyi itseltään pilkallisesti ja lysähti istumaan sängylleen.

Hän oli rakastunut. Hän oli varma, että Armaskin rakasti häntä, ainakin silloin kun hän oli tämän luona. Silloin Kaarna tunsi olevansa elossa ja hänen jokainen solunsa oli herkkä tuntemaan kosketuksen. Mutta muulloin, kun hän oli yksin, mikään ei tuntunut oikeastaan miltään, ja Kaarna toivoi, että olisi jäänyt Armaksen luokse yöksi. Hän kaipasi lempeää kosketusta, hän halusi käpertyä jonkun syliin ja olla pieni taas. Ota syliin, pidä kiinni, hän halusi sanoa ja puristaa itsensä tiukasti toisen ihmisen lämpöä vasten. Pienenä Kaarna ei halunnut kenenkään pitävän hänestä kiinni, koska se rajoitti jatkuvaa menemisen tarvetta, mutta nyt Kaarna tiesi, että hänestä pystyi pitämään kiinni omistamatta häntä. Sekunnin ajan Kaarnalla oli ikävä isää, mutta sitten hän työnsi ajatuksensa takaisin Armakseen. Armas välitti, isä ei. Kaarna oli nähnyt elämänsä aikana Armaksen autoa enemmän kuin oman isänsä autoa. Kaikki oli niin sekaisin, eniten Kaarna itse, ja hän lysähti istumaan nyyhkäisten vaisusti.

Kaarnan kurkussa oli puristava tunne, ja hänestä tuntui, ettei hän saanut tarpeeksi happea. Hän tarvitsi kosketusta, ja puristi hetken omaa kättään, mutta se ei auttanut ollenkaan. Hän puristi kovempaa, muttei tuntenut kuin kevyttä kipua, joka ei auttanut juuri ollenkaan. Häntä itketti, mutta kyyneleet eivät suostuneet virtaamaan, ja lopulta hän hyppäsi seisomaan ja repi mekon pois päältään niin, että siitä jäi vain riekaleet jäljelle. Hän lysähti takaisin lattialle henkeään haukkoen, ahdistus ja kaipuu kasvoivat, ja seinät tuntuivat tulevan lähemmäksi ja kaatuvan. Lattialla oli penaali, repun vieressä, ja Kaarna otti sen käteensä, puristi sitä tiukasti, ja lopulta kaatoi sen sisällön lattialle raivokkaasti, ravisteli ja heitti tyhjän penaalin lattialle. Sitten hän poimi teroittimen kynien joukosta, ja paiskasi sen seinään saaden sen hajoamaan.

Kun teroitin oli rikki, Kaarna laskeutui polvilleen salamannopeasti ja poimi terän maasta. Puristus kurkussa oli levinnyt rintalastaan saakka, itku ei vieläkään tullut, ja kaikki tuntui samantekevältä. Se pelotti Kaarnaa, ja hän halusi epätoivoisesti tuntea jotain, hän halusi satuttaa itseään tietääkseen, onko mikään enää totta, rankaistakseen itseään siitä, millainen hän oli. Sinä ansaitset sen, hän mutisi itselleen, senkin kasa paskaa, vitun ruma huora, tee se. Ja niin, koska kyynelet eivät tulleet, Kaarna pakotti ihonsa itkemään silmiensä puolesta. Hän teki monta nopeaa, syvää viiltoa pitkälle ranteeseensa, päästämättä ääntäkään. Saman tien ahdistus helpotti ja kipu tuntui ravistelevana ja selkeyttävänä tunteena, veri valui ihoa pitkin ja piirsi Kaarnalle ääriviivat. Kyynelet valuivat hänen poskillaan, kaikki pääsi valloilleen ja vapaaksi. Kivusta oli helppo itkeä.

Jostain syystä Kaarnan mieleen tuli muisto, muisto lapsuudesta. Hän oli ollut kuusivuotias ja he olivat Pekon kanssa leikkineet hiekkalaatikolla, he olivat juuri syöneet Pekon äidin tekemää pannaria, jota Kaarna rakasti, ja josta hän oli nyt paastonnut jo melkein puoli vuotta. Muistossa Kaarnalla oli ollut uusi prinsessamekko, ja hän oli sanonut Pekolle, että hänestä tulisi isona prinsessa. Hän ei vain tiennyt, mikä prinsessa, mutta uusi leikki oli syntynyt sinä silmänräpäyksenä, kun Pekko oli kertonut, että hänestä tulee astronautti. Kaarnasta tulisi prinsessa, ja hän lentäisi Pekon kanssa avaruuteen, niin että he voisivat yhdessä olla avaruuskuninkaallisia. Avaruusprinsessa Kaarna oli leikkinyt lentävänsä, ja kaatunut hiekkalaatikon reunaa vasten niin, että polveen oli tullut haava. Äiti oli tuonut laastarin, ja lohduttanut itkevää Kaarnaa. Äiti oli puhaltanut, sanonut, että prinsessatkin voivat itkeä, jos sattuu, ja laittanut laastarin paikalleen. Leikki oli jatkunut ilman sen kummempia miettimisiä.

Nyt kukaan ei puhaltanut, veri valui, eikä Kaarna ollut prinsessa, vaikka itkikin. Kaikki tuntui turhalta, ja Kaarna ajatteli ensimmäistä kertaa ikinä haluavansa kuolla. Hän halusi kuolla, hän ajatteli ansaitsevansa kuolla, hän halusi vain pois. Loputon pimeys, lopullinen hiljaisuus, ei enää mitään, se alkoi kiehtoa häntä ja sai hänet vapisemaan. Pois, hän kuiskasi hiljaa. Siitä huolimatta hän nousi, ja meni ikkunaansa, kuten aina. Pekko oli ainoa varma asia joka hänellä oli, ainoa turvallinen ja luotettava. Ainoa, joka oli lähellä, eikä halunnut hänestä mitään muuta, kuin vilpitöntä ystävyyttä. Kaarna poimi taskulampun, pyyhki kyynelensä ja piilotti käsivartensa, ja vilkutti Pekolle: lyhyt, lyhyt, pitkä, lyhyt. Pekko vastasi, ja Kaarna sammutti taskulampun. Pekko näytti rukoilevan, ja Kaarna tiesi, mitä tämä ajatteli. He olivat kaikista parhaat ystävät, tulisivat aina olemaan. Mikään ei saisi rikkoa sitä, ei mikään, Kaarna ajatteli epätoivoisesti. Jos hänellä ei olisi Pekkoa, ystävää, jonka kanssa rakkautta ei tarvitse tuntea eikä siitä puhua, hän haluaisi kuolla. Heti. Hän otti paperin käteensä ja alkoi listata erilaisia tapoja tehdä itsemurha.

*

Sellainen hulvaton pikku pätkä. Ette oikeesti tiie kuin karmivaa on julkaista nää :’D Mutta kuten sanottu, muuta ei ole, ja ensi viikolla sitten toiseksi viimeinen kesäspesiaali, pitkää pohdintaa ja suhteellisen puuduttavaa luettavaahan sekin on. No, kohta loma loppuu pian ja teatteri alkaa taas, ja sillo sitte luettava muuttuu vähän mielenkiintoisemmaksi (toivottavasti) :3

Nähdään ens viikolla :*

Pinja