"Menen katsomaan Paniikin, koska siinä on pippeli!"
(lisätään konteksti; Lappeenrannan kaupunginteatterilla esitetään Paniikki- nimistä näytelmää jossa yksi henkilöistä juoksee täysin alasti lavalla, ja se tuntuu kiinnostavan Heidiä suuresti. Näin. Nyt on kerrankin konteksti, oletko tyytyväinen Heidi rakas? :*)
Hyvää iltaa herrasväki, ja tervetuloa arkiseen elämään. Olemme selvinneet hengissä koeviikosta ja Kuusankosken tunnelmoimisesta, ja nyt on aika palata normaaliin epänormaaliin menoon.
Saatiin tehdä kerrankin chillisti. Ei rikottu raajoja vaan sieluja. Ja sekin tehtiin yllättävän hellästi, mä luulen että Heidillä on nyt joku tyyntä myrskyn edellä- vaihe kun se ei kiduta meitä tavalliseen tapaansa. Saa nähdä milloin myrsky sitten vyöryy niskaan.
Aluksi käytiin lattialle makaamaan musiikin soidessa. Ei tarvinnut tehdä mitään. Sai vaan olla silmät kiinni ja olla ajattelematta. No, okei, en mä oikein pystynyt olemaan ajattelematta. Mä ajattelin ensin, että mun pitäis tehdä joku juttu töitä varten, mutten tiedä mikä, koska ohjeet oli epäselvät. Sit pohdin, et miten voin oikeesti olla kahdessa paikassa samaan aikaan viikon päästä lauantaina. Ja miten kerkeen Kehruuhuoneelta Iso-Kristiinaan minuutissa.
Ja yhtäkkiä ajattelin olemassaoloa. Sitä, miten tiukasti oon kiinni siinä lattiassa. En oo pitkään aikaan tuntenu olevani niin kiinni missään henkisellä tai fyysisellä tasolla. Tarkotan, että kun kävelen, mun ajatukset on aina seuraavassa askeleessa. Kun istun, pidän ajatukset kotrollissa koska pitää keskittyä, ettei unohda mihin pitää seuraavaksi mennä. Välillä tuntuu kuin leijuisin, että milloin vaan vois narut katketa ja mä lentäisin holtittomasti johonkin kauas.
Sen jälkeen mä ajattelin aamunkoittoa. Sitä hetkeä, kun yö vaihtuu aamuksi ja ensimmäiset auringonsäteet hipaisee puista keinua. Ensimmäistä linnunlaulua, sitä vähän varovaista titityytä aamuhämärässä. Mä ajattelin, että mun senhetkinen olotila oli lintuperspektiivin vastakohta, mutta että oon silti vähän titityy.
Tän harjoituksen jälkeen kosketeltiin toisiamme kolmen hengen ryhmissä (koska kolmen kimppa on aina kivempaa kun tavalliset pariaktiviteetit) niin, että yks makas maassa täysin rentona ja toiset liikutteli sen käsiä ja jalkoja. Luulen että jos en nyt saa ebolaa niin en saa sitä ikinä, koska kaks puolkuntosta ihmistä oli mun ryhmässä ja kuten arvata saattaa, olimme tiiviissä kontaktissa toistemme kanssa.
Sitten, viimeinen puol tuntia, tehtiin taas ihan sitä meidän näytelmää. Muuteltiin loppukohtauksia, testailtiin ja säädettiin. On jotenkin hirveen levollinen olo, kun ollaan jo kerran vedetty se läpi ja huomattu, että pystytään. Että tavallaan meillä on jo kokonaisuus, ja että millon ikinä meiät heitettäis lavalle, voitais tehä hyvä veto. Nyt meillä on kuitenki harkkakertoja, joiden aikana voidaan hifistellä rauhassa, ilman kiirettä, ja se tuntuu hyvältä. Loistavaa.
Nähkäämme keskiviikkona, kullanmurut!
Pinja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti