Joulubonus 1/3 ~ Virtaavaa tajuntaa

Hyvää jouluaatonaaton (on se hieno sana juu) iltaa kaikille. Oon vahvasti sitä mieltä, että en kykene händläämään lomaa ilman jotain kosketusta teatteriin, joten tulin nyt sitten tähän kirjoittamaan tietämättä oikeastaan yhtään, mitä meinaan sanoa. Ehkä mä nyt vaan annan ajatuksen virrata, katsotaan millainen romaani tästä tulee.

Hyvää joulua. Ei kuitenkaan välttämättä sellaista joulua, joka on muiden mielestä hyvä. Ei sellaista joulua, jossa mennään muiden traditioiden mukaisesti. Ei sellaista joulua, jossa koko ajan täytyy miettiä, onko varmasti riittävän hyvä. Jouluna ei kenenkään pitäisi joutua miettimään, onko tarpeeksi hyvä tai riittääkö se, mitä tekee. Ei ole oikein, että joulun henki syntyy epävarmuudesta ja siitä, ettei oikein tiedä miten päin olla. Jouluna ei pitäisi pohtia, vetääkö talossa vai hohkaako kylmyys sittenkin ihmisten sisältä.

En mä tiedä. Kun mä sanon hyvää joulua, mä ihan oikeasti tarkoitan sitä. Mä haluan että just sulla on hyvä joulu. Joulu ja joulua, paljon hyvää joulua. Sellaista joulua, että se on just sun mielestä hyvä. Sellaista joulua, johon olet saanut itse luoda omat perinteet, joita voit noudattaa jos vaan haluat. Sellaista joulua, jossa tiedät koko ajan että kaikki on hyvin, ja että joulu on ihan oikeasti hyvä, eikä se ole vain toivotus joka karkaa huulilta puolihuolimattomasti. Joulu syntyy siitä, että vaikka talossa vetäisikin, jostain mielen perukoilta kumpuaa lämpöä.

Ympäri maailmaa on perheitä, joilla ei ole varaa juhlia joulua niin kuin meillä. Suomessakin on vähävaraisia ihmisiä. En oo ikinä kuitenkaan ymmärtänyt, miksi nimenomaan jouluna asiasta keskustellaan ja siitä välitetään, vaikka onhan se hienoa että näille ihmisille koetetaan saada vuoteen kohokohta. Eikö kuitenkin olisi parempi miettiä ihan jokaisen vuoden päivän kannalta, eikä vain sen yhden illan?

”Ostakaa joulukoristeita!” hän sanoo, ojentaen pahvilaatikkoa minua kohti. Joudun kumartumaan, että näkisin mitä laatikossa on, niin lyhyt sen kantaja on. Pienet pitsiset lumihiutaleetkin näyttävät värjöttelevän kylmässä, eikä niiden tekijän pieniä sormia ole suojaamassa minkäänlaisia hanskoja.

”Paljonko?” kysyn kaivaessani rahapussia laukustani. On jouluaaton aatto, kello on vaikka kuinka paljon.

”Eurolla yksi, seitsemällä eurolla saa kymmenen”, lapsen ääni vastaa huivin uumenista. Sanaakaan sanomatta otan kahdenkympin setelin lompakostani ja ojennan sen tytölle. Enkä minä oikeasti joulukoristeita tarvitse. Tulee tunne, etten oikeastaan tarvitse yhtään mitään niin paljon kuin tuo tyttö tarvitsisi hanskoja.

Joskus me unohdetaan se paljonpuhuttu joulun sanoma. En ikinä oo ihan täysin tajunnu, että mikä se joulun sanoma loppujen lopuksi on, mutta jotain hyvää ja kaunista kuitenkin. Jotain sellaista, että ihmiset pitävät huolta toisistaan. Jotain, mikä saa hymyn leviämään vähäosaistenkin huulille. Jotain sellaista mikä saa ihmiset kuulumaan yhteen. Miten tää kaikki sitten liittyy teatteriin? (nyt tulee sitten taas huonosti suunniteltu ja kömpelöllä arkkitehtuurilla toteutettu aasinsilta, koska tämä kaikki on ollut vain tajunnanvirtaa ja nyt vasta rupesin itsekin miettimään miten tää liittyy mihinkään)

Teatteri on oikeastaan vähän niin kuin tiivistelmä joulun sanomaa (look at me I'm genius). Se on rakkautta, hyviä tekoja ja rauhaa. Älkää nyt käsittäkö väärin, mä en todellakaan puhu sellaisesta rauhasta että istutaan harmonisessa ringissä joogaamassa ja juomassa teetä samalla kun keskustellaan sivistyneesti taidefilosofiasta. Puhun nyt sisäisestä rauhasta. Siitä, että saa rauhassa olla oma itsensä. Siitä, että saa rauhassa tuntea kipua ja rakkautta. Sitä, että voi rauhassa ja vailla pelkoa antaa sielunsa repeytyä miljooniksi kappaleiksi ohjaajan käsissä. Siitä, että voi rauhassa kertoa, mitä mieltä on, ja voi rauhallisin mielin luottaa siihen että ympärillä olevat ihmiset ei hylkää. Siitä mun mielestä on joulussakin kysymys. Ei sen oo pakko olla absoluuttista hiljaisuutta ja harmoniaa, niin kauan kun kaikilla on hyvä olla ja saa rauhassa antaa itsensä olla just se, mitä sisimmässään on.

Sen takia mä toivotankin nyt jokaiselle hyvää joulua. Koko sydämestäni mä toivon että jokaisella teistä, jotka tätä lukee, on hyvä joulu. Me ei ehkä voida tehdä sellaista itse itsellemme, vaan joulu luodaan toisille. Sen takia joulu on mun mielestä antamisen juhlaa. Lahjojen lisäksi annetaan Joulua isolla jiillä. Hyvää joulua. Lämmintä joulua, rauhallista joulua. Ihanaa joulua. Niin parjon erilaisia jouluja jotka luo lopulta jokaiselle ihmiselle sen yhden Joulun, joka on se hyvä.

Mä en tiedä mitä mä selitän. En enää. Eikä mun tarvii, koska oon lomalla ja mun aivot lepäilee nyt tyhjennellen itseään ja valmistautuen kevääseen. Minitalviunet, vois melkein sanoa. Kooma. Talvikooma. Yhtenä iltana paljon jos viiniä jois. Jos vois. Jos luoja sen mulle sois. Kulkusetkin sois. Ja ehkä muutama triangeli.

Hyvää joulua pienet ystäväni ♥

Pinja

Moi pitää mennä

Heipä hei, täällä kirjoittelee blogin toinen hiljainen mutta näkyvä osapuoli eli Taija thö kuvaaja. Mua ei hirveesti näy kuvissakaan kun olen aina itse siellä linssin takana. Olen siis vastannut blogin kuvallisesta puolesta, ja tämä postaus tulee olemaan ensimmäiseni että viimeiseni blogin historiassa. Nyt on tullut minun aikani poistua teatteripiireistä, tosin eihän niistä piireistä poistuta vaan ne kadonneet sielut siirtyy sieltä salin puolelta katsomoon. En tule siis jatkamaan tässä maailman parhaassa teatteriryhmässä enää joululomalta palatessa. Sydäntä raastava päätös, mutta for the sake of my own mental health se on tehtävä. Tosin pysyviä muutoksia tulee jäämään, kuten sieluttomuus ja traumaattiset muistot (thanks Heidi). En päästä teistä koskaan irti, väkipakolla tunkeudun joskus harkkoihin ja pysyn menossa mukana katsoen esitykset sekä hengaten teidän kanssa. Ette siis pääsekkään musta eroon, haha. Alempana tosi simppeli mutta niin paljon ihania muistoja sisältävä video, jossa taustalla soi neljä eri biisiä josta mulle tulee aina mieleen teatteri ja sen upee yhteisöllisyys, ystävät ja nauru. Okei.. olisko tää vuodatus nyt tässä.

Taija kuittaa. Kiitokset kaikille näistä vuosista, te ootte ja tuutte aina olemaan mulle kuin toinen perhe ♥

Niin hyvää parodiaa

Oikein hyvää ja rauhanomaisen kaunista iltaa jokaiselle lukijalle henkilökohtaisesti ja tasapuolisesti ♥

Pinja tässä taas, eilen vietettyjen teatterin pikkujoulujen jälkeisissä fiiliksissä tietokoneellaan (ignooraten täysin sen faktan, että huomenna on koulua ja että saattais olla jopa jotain juttuja tekemättä sen saralla, mut ei kiinnosta mä oon nyt lomalla koska teatteri loppu) kirjoittamassa vähän eilisen illan meiningistä.

Elikkä perinteiset pikkujoulut vietetty ja olipa taas kerran kyllä aivan äärettömän mahtavaa :D Rakastan teatterilaisia. Rakastan. Teitä. Kaikkia. Siellä oli niin paljon hilarious läppää ja hienoja esityksiä ettei mitään rajaa (y) Vuosien koulutus ei ole mennyt hukkaan. Etenkään meidän kohdallamme.

Nimittäin me teimme ensimmäistä kertaa oikein kunnolla suunnitellun pätkän näyttämölle. Käsikirjoitin sen tossa pari kolme viikkoa sitten ja ideana oli lähinnä mahdollisimman monelle vittuileminen. Tämä jalo laji toteutettiin seuraavanlaisesti; 

Miro näytteli Joonasta, joka saapui ryhmäämme suoraan armeijasta ja laittoi meidät tiukkaan kuriin (tai siltä se tuntui). Mirolla oli tätä kuria tuomassa esiin mm. kivääri. Viime vuoden kaarnalaisia (INKA OLI MESSISSÄ ♥) kidutettiin lavalla suurieleisesti kyykyttäen. Miron sisääntulo oli seuraavanlainen;

"TERVE! Olen Joonas Savolainen, tulin armeijasta! KYYYYYKKY!"

Mauno näytteli Topiasta, joka saapui ryhmäämme tänä vuonna ja laittoi meidät tiukkaan kuriin. Topiasta parodioitiin rankasti koska hän sattui kököttämään yleisössä. Mane hoiti sipsuttelun ja lihaksilla piruilun oikein mallikkaasti. Manen sisääntulo oli seuraaanlainen;

"Hyvää iltaa, Taidekoulu Estradin teatterilinjan perusopetusryhmä kuusi kuusi kuusi, mie olen Topias Myllynen ja mie näytän teille nyt pohkeeni", jonka jälkeen hän siveli pohkeitaan sensuellisti.

Ella näytteli Heidiä, joka nyt vaan on Heidi. Me vittuillaan Heidille vuosittain, miks tää vuos olis ollu poikkeus? Heidin rooli oli sekä vime vuoden että tämän vuoden puolella vain kertoa, ketä milloinkin kutsutaan lavalle ja lisäksi nauraa pilkallisesti kaikelle mitä me raukkaparat joudutaan tekemään.

Se. Onnistui. Niin. Hyvin. Ensinnäkin, meillä oli hyvä ja nokkela yleisö (syventävät tää on teille). Ei oltu ees ehditty aloittaa kun sieltä jo hurrattiin ja naurettiin Heidi-hahmolle, lisäksi Joonas-hahmo aiheutti huutonaurua koska voi olla ettei olla ainoita joilla on jänniä kokemuksia tästä hienosta miehestä. Toiseksi, vittuilukerroin oli yhden sijasta kolme, ja mikäs sen hulvattomamapaa. Kolmanneksi, roolivaatteet teki kolmikosta ihan pelottavan aidon oloiset. Neljänneksi, kaikki meni niin ku oli suunniteltu. Viidenneks, meiän ryhmä on lahjakas. Kuudenneks, käsikirjotus oli mahtava ja paras ja osaan kaiken niin kamalan hyvin ja rakastan kaikkia.

Loppuilta kului muiden esityksiä katsellessa ja piparin parissa. En jaksa nyt muuta, nukuin jo tänä aamuna taidokkaasti pommiin ja skippasin siksi aamun ekan oppitunnin, niin hyvää lukiota. Lähdenpä tästä nyt sitten eteenpäin elämässäni (kuolemassakin, oikeastaan, sitä kohtihan tässä on menty kohta 17 vuotta).

Oikein hyvää joululomaa ja joulua ja joulua ja joulua kaikille ♥

Pinja

Kiväärikaveri Joonas, natsiohjaaja Heidi ja pohkeillaan piruileva Topias

Hilipatihipparit helvettiin

Suhteellisen normaalia mutta erikoisen rauhanomaista maanantaita koko lukijapoppoolle, keitä kaikkia te ikinä sitten olettekaan. Tänään ei ollut harkkoja, mutta oli kuitenkin (koska logiikka).

Toisin sanoen ollaan vissiin ainoo porukka jolla on tällä viikolla yhet harkat, kaikki muut on jo melkein lomalla. Me ei, koska meistä piti ottaa mitat, lavastusta piti suunnitella ja onhan meillä erittäin kaunis juttunenkin huomiseksi ja sitä piti harjoitella. Käydään nyt kuitenkin tämä päivä läpi niin ettei Heidinkään tarvitse enää miettiä, mitä Miro teki ja mihin mustaa teippiä tarvittiin.

Ennen harkkojen alkua me leikittiin Kaarnaa. Tai siis tehtiin muutamia kohtauksia silleen puolitosissaan (koska ei, me ei muisteta enää vuorosanoja, helvetti sentään) ja lopulta se huipentui kohtaan, jossa Pekko tunnustaa Kaarnalle rakkautensa. Painu vittuun vitun nysvä täältä nyt, ja tönäisy. Tönäisy. Mä tönäisin Miroa, joka päätti hyppiä liioitellen ja tömähtää seinää päin. Seinää, joka on todetusti tosi heikkoa materiaalia. Seinää jossa on jo reikä koska Inka. Nyt Inka-reiän kaverina on myös oikein mallikas Miro-reikä. Tämä kaikki on videolla, josta näkyy siis erittäin selvästi että ei me mitää rikottu ja sitäpaitsi se oli Miro (tää on sukua sille kuuluisalle "en se minä ollut ja sitäpaitsi se oli vahinko"). Tultiin siihen tulokseen että a) Heidin ei tarvi tietää vielä (mut nyt se on ihan okei koska ollaan turvassa omissa kodeissamme), b) Kaarnan suuttumiskohtaukset on kirottu jollain tapaa ja c) musta teippi korjaa kaiken.

Asiaan. Tai no, ei meillä hirveesti mitään kerrottavaa tässä oo, suunniteltiin hahmoja ja niiden asuja sekä lavasteita ja niiden käyttöä. Otsikko tulee siitä, kun Heidi kertoi että;

"Nyt valmistaudutaan kevääseen ja laitetaan hilipatihipparit helvettiin." Lisäksi Heidi kertoi myös omakohtaisia kokemuksiaan tärkeistä asioimisista, kun hän oli nähnyt jotenkin ruumiinrakenteeltaan epäsuhtaisen ihmisen (sillä oli neljävuotiaan jalat ja kolmekymppisen selkä!!) ja epähuomiossa unohtanut mennä oman vuoronumeronsa tullessa tiskille. Sen jälkeen puhuttiin siitä että vartalon epäsuhtaisuus on hyvä keino rakentaa hahmoja, jolloin käytiin seuraavanlainen keskustelu.

Pinja: Kai sä tiedät ettet voi leikata oppilailta jalkoja?

Heidi: Minä leikkaan mitä vaan ja keneltä vaan, koska VOIN!

Taija: Ihan ku kaikesta ei jo leikattais tarpeeks.

Huomenna sitten teatterin pikkujoulut, Ja sitten teatterin eka puoli lukuvuotta on ohi. Mä en nyt ihan tiie että mitä joululomalla tapahtuu, mutta on erittäin mahdollista että tänne ilmestyy julkaisuja (hmm, sanotaanko vaikka että kahdesta neljään postausta koska en malta pitää näppejäni erossa tästä), ja on erittän mahdollista että ne ovat tai eivät ole jo valmiina. Sitä ei moni tiedä, harva arvaa ja lopuille ei kerrota. Huomiseen, kullanmurut ♥

Pinja (aka Pimbels, Pimbuktu, Pimbelsson jne. t. Jemina)

Mun sydämessä veitset kääntyy

Iltaa. Otsikko kertoo tasan tarkkaan vain ja ainoastaan sen, että kyseinen kappale soi viime vuodelta tutun Inkan ansiosta päässäni erittäin epämiellyttävästi sekaisin Finlandiahymnin, Apulannan biisien ja muutaman jeesuslaulun kanssa. Sillä ei siis ole mitään tekemistä oman sydämeni kanssa, eikä se myöskään olisi millään lailla mahdollista, kun en kyseistä elintä varsinaisesti edes omista. Ja jos omistankin, se pumppaa veren lisäksi myös jotain todella äänekästä (sellaista äänekästä joka huutaa että sun pitäis tehdä jotain eikä vaan istua senkin laiskimus) päätellen aivojeni valtaisasta jyskytyksestä, joka ei etenkään nukkumaanmenoaikaan ota loppuakseen. Sattuu.

Siitä päästäänkin tämän päivän sattumuksiin (ottakaa huomioon niin tökerösti rakennettu aasinsilta, että eläinparka putosi jokheen jo ensimmäisten askelten jälkeen. RIP aasi), joita ei juurikaan ollut. Treenailtiin pikkujouluohjelmaa ekat 45 minuuttia, kunhan pääsin pois verhoista johon olin mennyt istumaan ja kuuntelemaan musiikkia koska mielipuolisuus, ahdistus, olemassaolo ja elämä. Tän jälkeen Heidi esitteli meille esityskauden lämppää (moi esityskauteen on puol vuotta) jossa ensin hinkataan itseämme, sitten hakataan itseämme ja sen jälkeen voimakkaasti hipelöidään itseämme.

Sitten kuunneltiin biisejä joita Heidi oli valinnut näytelmää varten ja säädettiin niiden kanssa. Ilmeisesti näytti hienolta, paha sanoa kun olin lavalla mutta no anyways se myös oli kivaa. Enää ei oikein tuu ees ajatelleeks et kuinka paska tanssija oikeesti oon, sitä vaan hytkyy eteenpäin sillee lol ei kiinnosta enää, koska mikään ei kiinnosta (tässä leikin välinpitämätöntä, vaikka suurin ongelmani taitaakin yleismaailmalisesti olla epätodellisen tunnollisuuteni äärirajat).

Keskiviikkona on elämäni ensimmäinen kerta kun en ole teatteriharkoissa. Ensimmäinen kerta tämän neljän ja puolen vuoden aikana. Tähän asti oon ilmeisesti raahautunu teatterille kuoleman kielissäkin, mutta nyt olen toisaalla tekemässä taidetta (joten kyseessä ei ole RIKOS vaan enemmänkin korvaava teatterikerta, onhan mulla siinä sellanen noin viiden sekuntin näyttelijämomentti kun saadaan kaikki vuorotellen katsoa yleisöön) joten postausta ei keskiviikkona tule.

Tämä postaus oli kuin syvä huokaus; suoraan sydämestä mutta äärimmäisen masentava. Tämä oli kuin talven ensimmäinen lumihiutale; uniikki, mutta myöskin epämiellyttävän märkä (häh). Postaus oli kuin auringon häikäisevä säde; ihan nätti, mutta silti ajoittain sitä toivoo olevansa sokee ettei tarvis nähdä sitä. Kuin finlandiahymnin korkein kohta huomisessa Sibelius-konsertissa; naamioitu laadukkaan kauniiksi mutta tosiasiassa päätöntä kiljumista epävireessä. Kuin valokuva, jota tässä ei ole; parempi mielikuvissasi kuin todellisuudessa. Kuin ankara vitutus; olemassa mutta taitavasti peitelty sanahelinään.

Elämä on kuin suklaarasia; puolet sisällöstä on sellaista mitä et halua, terveisin Inka

Pinja

Kurkkuja ja venyvää liikettä

Hyvin hyvää iltaa

En tänään ehkä kykene hirveeseen deep shittiin koska eräs minun toverini käy tässä samalla kanssani keskustelua matemaattis-teoreettisista ja käytännönläheisistä tilastollisista todenäköisyyksistä, ja kumpikaan meistä ei ymmärrä sanaakaan toisen puheesta (hän on se teoreettinen ja mä näen esimerkkitilanteet käytännössä). Siksi siis lyhyys ja mahdollinen huono laatu.

Heidi halus että me kävellään, hypitään, kontataan ja ryömitään pitkin salia niin että toinen estää. Tai kannustaa. En hirveästi nauti estelemisestä, muttä toisaalta se oli kyllä ihan hauskaa kun siinä sit käytettiin just sitä fyysisyyttä mitä tehdään tänä vuonna tosiaankin oikein olan takaa. Tehtiin myös vanhaa tuttua harjoitusta, missä kolme tai neljä ihmistä seisoi salin keskellä silmät sidottuina ja muut yrittivät mennä ohitse ilman että nuo keskelläolijat sitte saa koskettua niihin. Tämän tarkoituksena on keskittyä kuuntelemaan ja terävöittää aistit, ja se melkein onnistuikin ajoittain.

Sen jälkeen jakauduttiin ryhmiin ja sillä välin kun Miroa ja Sannia käytettiin julistekuvauksissa, me muut tehtiin kohtauksia. Joissa... Tapahtui asioita. Heidin käsky oli, että meidän pitää saada villimpiä ideoita kuin se, koska muuten on korkee aika huolestua. Ja ehdotti, että käytetään kurkkuja (koska.. kurkut?) No, eka ryhmä käyttikin sit vesipullokurkkuja (mikä oli mun mielestä genius koska kurkku on käytännössä pelkkää vettä) Kaino-Vienon säikyttelemiseen. Minä, Sulo ja Tinja tehtiin ebin Eliittikumppanin ja Pornhubin sekoitus, josta ei sen enempää tässä kannata ehkä kertoa. Kolmas porukka teki oikein kauniin kohtauksen myöskin, siinä päähenkilömme oli koneella ja kiskottiin mukaan internetin ihmeelliseen maailmaan.

Harkkojen lopuksi tehtiin myös erilaisia tapoja liikkua. Heiluva, hakkaava ja venyvä liike, joista on videomateriaalia meidän instagramissamme jota päivitetään kivasti aina parin viikon välein, ja aina kun päivitetään niin silloin spämmätään häpeilemättä. Sorry not sorry.

Kauniita öitä ja hyvää unta

Pinja

Priceless ilmeet ja täydellinen kuvaus harjoituksesta

"Oho oho, aikamoinen puuma... Vaik meil onki vuosi ikäeroo, ni eiku iskemää kiinni vaa!" t. Jonne 12w

Vieno-Kaino ja Kaino-Vieno, sukupuolettomat ja syrjäytyneet nysvät

...niin hyvää julistetta

#artsy #finnishunisexmonster