sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Olen ja elän ja hengitän, mutta mitä?

Yritä parhaasi, ole ihminen ihmiselle

Hyvää joulua. On jouluaattoilta, kello on seittemän mun sisäinen introverttini rupes huutamaan mulle jo tuntikausia sitten, mutta onnistuin vasta nyt karkaamaan sosiaalisesta kanssakäymisestä. Tekis mieli avata joululahjaks saatu roseeviinipullo, on vähän sellanen joulumelankolia, mut samaa aikaa ihan kivaa. Sit muistin, et hitto, melkei lupasin tehä kivemman joulupostauksen tänne (tosin tää on vähä turhaa ja oikeesti vaa sitä et mä täytän mun melankolista tyhjyyttä tekstillä, jonka lukee ehkä kolme ihmistä, mut ei se mitää.) Ja et koht on taas uusvuos ja siitäki vois jotai sanoa. Tai sanoa nyt ees jotain jostakin.

Uskoitko sinä todella joskus johonkin muuhun kuin sanomalehtipaperin väriseen tulevaisuuteen?
Minä lupasin itselleni että uskoisin, mutta se jäi.

Vuonna 2011 joulu oli vielä ei-stressaavaa aikaa. Ainoa juttu, joka joulussa ärsytti, oli se ainainen siivoominen sitä ennen ja se et vanhemmat oli kireellä tuulella ku kaiken piti olla just eikä melkei. On se edellee aika ahistavaa, mut sen kaa on oppinu elää, etenki ku ite säätää kans lahjojen ja siivouksien kanssa. Sillon joskus jouluaattoa ootettii ku kuuta nousevaa, ja kaikessa oli taikaa sen muutaman päivän ajan. Ei se enää oo niin, vaikka mä oon kirjottanu mun päiväkirjaanki et mä lupaan aina tykätä joulusta yhtä paljon ku sillo (mun päiväkirjat vuosilta 2009-2012 on aivan hillitöntä paskaa alusta loppuun.)

Ja niin jäin minäkin, ja minä jäin jäädyin jätin jäät, jättäydyin jäiseen jätteeseen, ja elin.
Elin, sisäelin, mutta ulkoistin sen elämän pois sisältäni jotta voisin katsella mihin sattuu sen sijaan että tökkisin itseäni sokeasti sydämen kohdalta ja toivoisin, toivoisin, että joskus kipu kaikkoaisi.

Ja sillon vuonna 2011 mä olin myös alottanu teatterin. Intoa täynnä, tulevaisuus kirkkaana ja täydellisenä siinä just mun silmien eessä. Kyllä mä sillonki kärsin joulumelankoliasta, mut sillo se johtu siitä et olin oottanu nii kaua ja sit se oli aina tosi nopeesti ohi. Nyt tuntuu et en ees löydä sitä odotusta, ja tuntuu että ihan kaikki on tosi nopeesti ohi, ei pelkästää joulu. Mun elämä kiitää savuna ja sumuna mun silmien eestä, ja kun mä ojennan mun käden ja yritän ottaa kiinni, en onnistu. Joko mä oon niin aineeton, että en saa otetta mistään, tai sitte mun elämä on. Mä kiidän tosi paljon, mulle tapahtuu juttuja joita en ikinä ois uskonu tapahtuvan, ja mä vaa nyökkään kohteliaasti ja hymyilen, koska niin kuuluu tehdä.

Suudella nyt kahta ihmistä yhtä aikaa eihän se ole, mitä se on, mitä, enhän minä uskonut olevani sellainen tyttö, ei minulle ikinä tapahdu mitään sellaista? (eikä se edes toimi, pitää vuorotella)
Ihmisyyttä, elämää se on, sanoisi taidelukiota käyvä hipsteriteini, joka joskus halusin olla, 
ja jonka täydellisen rumuutensa takia esteettistä teemukia nuolevat auringonsäteet, kun hän istuu talon katolla aamunkoitteessa ja katsoo kaupunkia, koska on vapaa; 
vapaus määrittyy sen mukaan, missä juot aamuteesi.

Voihan se joulun taian katoominen johtuu myös siitä, et nykyää vähä kaikessa on taikaa. Siinä kohtaa ku lakkasin olemasta kusipäämulkku ja heräsin vähä, ni huomasin et joka paikassa on taikaa. Taikaa on leopardikuvioisissa tyynyliinoissa, hetkissä kun vuodenajat vaihtuu, koiran sähköisessä turkissa, hiuksissa joihin heijastuu auringonsäteitä ja ihmisissä, etenkin ihmisissä. Joulu ei menettäny merkitystään mut kaikki muut asiat sai sitä lisää. En mä tiie. En tiie mihi suuntaa mun elämä tästä menee, ku kaikessa on taikaa mut taikaki tuntuu jo usein aika ulkoiselta, ihan ku mut ois suljettu taian ulkopuolelle vaikka ihastelen sitä edelleen. En tiie mihi suuntaa mä oon menossa, tuntuu etten mihinkään. En ees tiie mihi suuntaa tää teksti on menossa, mut kyllä mä vielä liitän tähän teatterin. Ei hätää.

Kirjoita itsesi historiaan, mutta vältä kirjoitusvirheitä, kielioppivirheitä, anglismeja, alkoholismia, lidliä sekä kultalusikoita perseessä, niistä tulee helposti monta kuppaa ja kuuttakuuttakuutta muuta.
Ihmiset eivät edes tee historiaa, historia tekee ihmiset, äläkä sinä mieti tuota liikaa, älä filosofoi, anna minun kirjoittaa itseni internetiin ja sinun sivuhistoriaasi kun en muuta osaa.

Tää vuos alkaa kohta olla ohi. En mä oikei tiie mitä muuta siit pitäs aatella ku et vittu, just opin kirjottaa asiakirjoihi vuodeks 2016 ja nyt pitää taas älytä vaihtaa viimene numero. Uusvuos on muuteki kauhee töimaa, ja mun pitää olla taas monessa paikassa ja multa puuttuu vielä mekko :( Kun mä vuonna 2011 ajattelin viis vuotta eteenpäin, mä aattelin et jes, oon sillo Kallion lukiossa (jonka muute löysin tyylii just sillo joulomalla 2011), oon kaunis ja suosittu ja taiteilija, ja asun Helsingissä ja elämä hymyilee. Mikää noista ei toteutunu, mut on mun elämä jännempää ku sillo. Tai siis sillo kaikist jännintä oli ain et mikä sketsihahmo putoo seuraavaks ja et mitä jos nään joskus Aku Hirviniemen. Nykyää joka viikko, jokanen meno, on täynnä jotai uutta ja hämmentävää, ja oon oppinu tottumaa siihenki. Ai, tänään kävi näin. Ja nyt tein näin. Hassua.

Osaa, osaan ottaa osaa, vaikka kukaan ei koskaan oikeasti voi noin vain ottaa osaa toisen tuskasta.
Usko pois, olen yrittänyt, mutta ei se toimi. Voi vain olla läsnä, kantaa sammuneen sänkyynsä portaita ylös, silittää itkevän hiuksia, kuiskata jotain lohduttavaa, jos vain osaa, mutta osaa ei kukaan osaa ottaa.

En oo ikinä kirjottanu mitään blogitekstiä näin kauaa, alotin seittemältä illalla ja kello on puol yks yöllä... No, anyways, yks juttu jossa jaksaa aina olla taikaa, on teatteri. Jos mun pitää miettiä viime vuodelta kymmenen kertaa, kun hymyilin leveesti tai tunsin tosi vahvaa iloa, surua tai järkytystä, niistä ainaki seittemän tai kaheksan on ollu teatterin takia. Osa sellasta, että oon kattonu teatteria (teatteri vaikuttaa muhun syvemmin ku tosielämä, mikä välillä hämmentää), osa Estradilla kun oon ollu harkoissa. Siksipä siksi, kiitos kaikille ihanille ihmisille jotka on mun kanssa tehny teatteria kuluneen vuoden aikana. Niin Estradin väelle, Pysäkin porukalle, teatteridiplomijuttuhöskälle (ollaa elossa vaik karonkka oliki vähä hassu!!!) ja myös päätään hiljalleen nostavalle Nahkatakkisen tytön ihmisille. Eli suomeks noin puol lyseota, syventävät ja noin kymmenen muuta :D Olette kaikki hienoja ihmisiä ja tämä oli vuoden turhin blogipostaus. 

Löytää uuden lempitarinansa käsinkirjoitettuna paketista,
niin, ja hän ei ehkä muista mitä on onnellisuus, mutta hän on silti täällä
(elää muita ihmisiä varten, koska pelkää)
Kiitos, hän ajatelee tiiviisti. Ja hyvää joulua.

Pinja

lauantai 17. joulukuuta 2016

Kuumatuoli kuka nuoli Miro melkein kuoli (koska sen läpän taso on paska)

Kello on aika paljon. Pitäis kirjottaa viime viikosta, mutta kun en muista mitään ees viime tunnista (paitsi et älkää ikinä koittako maistaa liköörikarkkia sillee et purasette sen kahtia, t minä jonka kädet tuoksuu edellee lakkaliköörille vaik kävin suihkussa.) Teatterin osalta alko joululoma. Öö. Mitä hittoa mä nyt sitte sanosin.

Maanantaina tehtiin kuumaa tuolia, en nyt oikei tiie mitä siitä pitäis mainita. Oli kivaa ja siistiä ja tiettyyn pisteeseen asti ihan hauskaakin, kunnes piti ite mennä lavalle ja sit kans ku läpän taso laski nii pahasti vesirajan alle et sieltä ei elävänä nousta jos se musta on kiinni. Keskiviikkona jatkettii loppuu kuumat tuolit, mut lisäks Heidi oli järkänny meille ihanan ihanan ihanan joulupiknikin kynttilöineen ja ruokineen ja tilannu meille joulupukin ja muorin jakamaa lahjoja. Koska teatteri, oli kuitenki pakko sitte keksiä runo saamastaan lahjasta ja no siis runoilu on iha hauskaa mut improrunoilu murtaa vaa itsetunnon :'D

Eilen (periaatteessa toissapäivänä, kello on kohta yks lauantaiyönä) oli teatterilinjan yhteiset pikkujoulut, joista mainitsemisen arvoisiksi asioiksi nous se että jos menee jäätyneeseen lampeen ja veden alle ni pääsee joulumaahan (oltii Mallan kanssa yksimielisiä siitä että sitä täytyy kokeilla) ja se et TAIJA OLI PAIKALLA!! ♥ Ihanaihana Taija raahas perseensä Estradille moikkaamaa meitä ja juteltii ja syöii jne en muista hirveesti ku yritin keskittyy olee nätisti ja kiltin näköne (on ollu vähä höpö olo viime aikoina) ja no siis oli hyvää glögiä.

Jesse on joulukaritsa. Lessi-lammas. Otsikko ei liity kokonaisuutena mihinkään. Kunhan jonkun laitoin.

(Katotaa jos vaikka saisin jonku vähä kivemman tekstin aikaseks joskus lähiaikoina, nyt ei irtoo, hyvää yötä.)

Pinja

Silmissään viattomuuden kiilto

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Heidi tökkäs sormensa Iriksen reikään

Onneksi kyse oli kuitenki vaa farkkujen reiästä, muuten toi olis vaan tosi outoa.

Tänään käväisimme tosiaankin Lahdessa. Postauksesta tuskin tulee kovinkaan pitkä, koska reissu oli lyhyt, mutta aion nyt kuitenkin tähän ensin hieman avata näytelmää ja sitten kertoa automatkoista.

Kolme sisarta pyörähdettiin tosiaan kattomassa Lahden Kansanopistolla, koska päästiin kaveriporukka-alennuksella ja lavalla oli tuttuja. Tahdoimme nähdä tämän koska kuten kaikki Oidipuksen nähneet muistaa, kansanopisto rikkoo, hajottaa ja tuhoaa, ja me ollaan masokisteja. Kolme sisarta ei onneks tuhonnu yhtä pahasti, mutta jätti kuitenki hyvin järkyttyneeks ja oli ihan hurjan kaunis ja selkeä ja taidokas veto. Etenki musiikki oli ihan älyttömän kaunista. Huhhuh.

Mentiin autoilla, ja en tiie Heidin autosta, mutta muissa autoissa tapahtu jotain jännää jokaisessa. Ilonan autossa keskusteltiin psykologiasta ja alkoholista, Elsan auto pasko ite ittensä ja jäi tienvarteen, josta ne hinattiin pois, ja Ellan autossa Lessi, Miro, Sanni, Ella ja Emma oli kusipäitä ja ohitteli meitä ja me ohiteltiin Ilonan kyydissä niitä mut hävittii silti. Lisäks Ellan autossa kuultiin kuulemma seuraavanlaisia juttuja;

"Joulumaa kun jokaiselta löytyy perseestä" t Miro

"Oh how fun it is to ride in a one horse open SLAVE!"
"Ei puhuta ainakaa Sulosta" t Miro

Jessellä on kuulemma veitsikokelma jota se kantaa mukanaa iha vaa et aina ku sitä ei kaivata, se voi pakata veitsensä ja lähteä.

"Saatanan Dabbaajat, eli vähän niinku Hell's Angels" t Miro
(Miro ite alotti dabbaamisen, Saatanan autossa ei dabbailty koska ollaa sivistyneitä)

Sit ilmeisesti on myös ollu joku välipaluukalupalikkapatukka- juttu, joka lähti siitä et Mirolla oli nälkä ja Sanni kysy et haluuko se välipalapatukan, jolloin Miro väitti olevansa vahva ja itsenäinen nainen joka ei tarvii patukkaa selvitäkseen, ja lopulta muotoutu toi hassu sanapaska ja Miro halus et Sulo sanoo sen koska Sulo ei osaa.

Joku patsas ohjuksesta näytti Miron mielestä dildolta, johon Lessi;
"Millasia dildoja sulla oikein on!! :O"

Ja sit Mirppa ja Lessi oli riidelly et onks se hiekoitusmurska vai -murske, ja Emma oli koko keskustelun ajan luullu et ne puhuu jekutusmurskeesta, ja ollu kauhuissaa ku ei ollu tienny sellasesta.

Tälläistä meillä tänään. Tässä alla on kaksi videota joista ylempi on random musiikkishittipaske joka on ollu olemassa jo jonku aikaa mut jota en oo jaksanu tänne heittää, mut heitin nyt koska toi alempi video piti anyways heittää ni samalla sitte toiki. Alempi on siis Emman teksittämä hilpeä pätkä viime keskiviikon harkoista. Suosittelen heittämää koko näytölle eihä nää muute oikei toimi.

Pinja



lauantai 10. joulukuuta 2016

Roolipeli, eli miksi en enää ikinä halua vastuuta mistään

Hyvää lauantai-iltaa kaikki. Tänään tämän spesiaalipostauksen aiheena on lukioporukalla (ja okei, mukana oli myös pari amista ja yks sekasikiö kaksoistutkintolainen) tekemämme teatteridiplomi, jonka siis päädyin hämmentävästi ohjaamaan ja jota esitettiin tänään Estradilla. Tässä kohtaa ilmotan että kaikki muut kuvat on Iidan ottamia, paitsi toi mis on koko porukka, sen otti Ilona tänää esityksien jälkeen.

täs kohtaa meil oli vielä itsetuntoa ja uskoa tulevaisuuteen
Esitykset meni itseasiassa hyvin. Lukuunottamatta sitä että valot lakkas toimimasta pariks minuutiks ja lähin pois ja Ilona luuli et hylkäsin sen, tai sitä et verikapselit ei tehny yhteistyötä Johannan kanssa, tai sitä et Arttu yritti alitajuisesti jollain tapaa viitata Pähkinänsärkijään kansallisoopperassa, mut rikkokin pähkinäkupin. Esitykset kuitenkin meni kunnialla alusta loppuun ja mä oon ihan helvetin ylpee koko porukasta. Oikeesti.

Tässä kohtaa hoxhox, lisätietoa prokkiksesta löytyy täältä, maestro Arttu on kirjottanu nerokkaasti ja mahtavasti tästä Lyskariin ja suosittelen kurkkaamaan, koska mun selitys on huomattavasti epäselvempi :D

Miten mä sitte ylipäätään päädyin tekemään tällästä? Ihan helvetin hyvä kysymys, jos saan sanoa. Mä tiesin kyllä että teen lukiodiplomin tänä vuonna, mut tuli silti vähän yllätyksenä, kun ihmiset joiden uskoin karttavan mua viimeseen asti (koska meillä on historiaa mut siitä ei puhuta koska eilen puhuttiin lol ja vaik oon edellee kusipää in general ni uskokaa pois olin vielä pahempi sillo joskus ja en itekkää haluis olla itteni kaa missää tekemisissä enää jos oisin sillo joutunu olemaa jne.) pyys että tulisin ohjaamaan ja näyttelemään niiden prokkikseen. En tunnetusti osaa sanoa ei, olin tilanteen yllättämä ja muutenki vaa äärettömän ilonen ja kiitollinen että mua oli pyydetty mukaan, joten päädyin sitte tähän spektaakkeliin. Onneks päädyin, koska ihana työryhmä ja eeppinen meininki. Ja iha kaunis lopputuloskin, okei okei, hyvi veditte jätkät.
mun ilme ku älysin et mua ei vihata vaik varmaa pitäis
Näytelmän nimi oli Roolipeli, ja Roolipelissä oli mukana aikamoinen porukka. Arttu, joka aiheutti mulle elinikäiset traumat vuonna 2013 chilisuklaan avulla. Johanna, jonka ego on suurempi ku kaikkien meidän muiden egot yhteensä. Samu eli Smau eli Mirpan sirkusteleva isoveli, megalomaanikko ja IB-hörhö. Iida, jonka olemassaolo summaantuu vahvasti avaruuskissojen leikkikaluihin, pitkään kemiaan ja vielä pidempiin hiuksiin. Tuisku, joka on habitukseltaan vitun jäätävä, mutta kuulemma matemaattinen nero. Jennifer, joka uhras puol elämäänsä ja koko omaisuutensa tän prokkiksen takia. Inka, jonka kaikki muistaa kyllä (se lortto joka oli aina rikki jostai kohtaa mut ei enää.) Mane, jota kukaan ei myöskään voi unohtaa. Jasper, joka piti Murolandian kuumuudet- ryhmäkeskustelua elossa sopimattomilla meemeillä. Ella, josta oli hurjasti apua kun meinasin hajota palasiks. Leevi, joka istu nöyrästi joka harkoissa, tarvittiin sitä tai ei. Ja sit Miro, jonka hahmo kiipes vuorelle kylpytakissa johtaakseen lintukulttia. Hyvä, tasapainoinen jengi.

lopettakaa en hyväksy tätä herran vuonna 2016
Näytelmähän siis perustuu tän pääporukan (eli kaikkien nevarien joita ette etukätee todennäkösesti tiie; Arttu, Johanna, Iida, Samu ja Tuisku) roolipeliin, jossa on pitkä, sekava juoni ja paljon väkivaltaa. Ja lintuja. Let's tiivistetään. Erään baarin pitäjä, ei ainakaan herra Adams, vaan Adrien Chevalier, ja sit pari juoppoa ja raivostuttavan salaperäistä sivuhenkilöä päätyy hörhöjen keskelle ja sitä kautta vuorelle lintukultin luokse, josta ne menee Kaliforniaan koska kirja nimeltä Unaussprechlichen Kulten, ja sit selvii et yks juoppo on riivattu ja toinen riivataan, sit tulee lisää hörhöja ja pari täytehahmoa, sit kuvioon tulee Sanato ja kenguru ja menneisyyden puintia joka päättyy lopulta kuolemaan, ja tää kaikki tungettii kahteen tuntiin ja jeesus kristus mikä töimaa.
tässä taidetta ennen harkkojen alkua
Matka ensi-iltaan ei ollu ihan täysin mutkaton. Oikeestaa välillä tuntu et se oli pelkkää mutkaa niinki pitkälle et lopulta pyörin ympyrää kunnes huimas ja sit hajosin. Mut täähän nyt johtu lähinnä siitä, et meitä oli iso porukka ja kaikilla oli omat kiireensä, ja siks harkkoja oli tosi vähän ja vaikee järjestää. Plus et mä oon ihan helvetillinen sählä enkä oikei osaa ottaa kontrollia itestäni ja vielä vähemmän muista. Sit ku tuli vähän muuttujia matkaan ni elämä oli välillä vähä karmivaa. No, joka tapauksessa, ihmiset teki ihan älyttömän hyvää työtä. Kaikki hyvin nyt. Voin taas hetken hengittää.
täs mä oon just vetäny ranteeni auki koska ohjaajan tuskat, ja vertailen mun viiltoja manen kaa
Läppää synty ihan samalla tavalla ku missä vaan, missä taiteilijanuoret hengailee porukalla. En tosiaankaan muista kaikkia juttuja, mut oon kirjottanu mun käsikseen seuraavat huomiot ylös;

ROSVO 1: Kädet ylös tai ammutaan!
ROSVO 2: Just nii! Tää on ryöstö!
MORISATO: ...kenet mä tapan?

ADRIEN: Thomas Williams, mitä vittua?!

ALEXANDER: Onko meillä tässä... Vittu!

(Fogey vain hymyilee.)
"Pitiks mun sanoo-"
"Miro, pää kiinni ja mulkoile!"

(Thompson raahaa Alicen pois lavalta.) 
"Tuisku, et tallo sen nahkaa!"

(Salamurhaaja tekee itsemurhan.) 
"Miro, nyt otat sen veitsen ja tapat ittes, ei voi olla noi hankalaa!" ja heti seuraavassa läpimenossa "...no, tapatko ittes vai et?"

(Sanato suuttuu ja vetää jonkun keppinsä esille.) 
"Oispa keppiä", terveisin Iida.

Lisäks esityksistä täytyy muistaa verikapselit, se kun Samun keppi hajos Johannaan, VITUN MIRO JA MANE JOTKA PÄÄTTI HOMOSTELLA ja se pimeys, koska paras improvisaatio ikinä ku kaikki valot on pois toiminnasta;
"Thompson, miks täällä on näin pimeetä?"
"On yö."

"eipä sinuun paljon taiteellisuutta mahdu (etenkin kun olet jatkuvasti umpitunnelissa.)"
Nyt on sitte tullu aika kiittää. Ihan tosi paljon. Ensinnäki siitä että mut on ylipäätään otettu tähän mukaan, en vieläkää ihan ymmärrä sitä et miks, mut kiitoskiitoskiitos, ootte hienoja ihmisiä, anteeks jos oon ollu viimeset puol vuotta (puol elämää) kamala, yritin parhaani mukaan olla olematta. Toiseks kiitos siitä että ootte ollu ihan älyttömän kannustavia toisianne ja mua kohtaan ja suhtautunu tähän erittäin tosissanne, on ilo tehä tälläsessä porukassa teatteria. Kolmanneks kiitos siitä et ootte ihania ihania ihania ihmisiä ja mulle tulee oikeesti ikävä tätä prokkista vaikka tää oliki pahin töimaa ikinä.

Kiitos myös Estradille, koska saatii esiintyä siellä ja jopa pitää yhet harkat ennen esitystä. Tiloja missä on valot ja tarpeeks tilaa on aina vähän vaikee löytää, onneks on Estradi ja Estradin erittäin cool ja reilu henkilökunta, etenkin rehtori Ulla, kiitos paljon!

Yks spesiaalikiitos kuuluu myös Ilonalle joka järkkäs ittensä meiän lapsenvahdiks tänään, vaikka matkassa oliki mutkia; oot oikee enkeli, Ilona, ja arvostan suurensuuresti sitä että hommasit itelles vapaan iltapäivän meiän takia. Ilona myös teki juttuja valoilla ja äänillä mun kanssa, enkä ois varmaa pärjänny ilman sitä (vaikka siitä ei juurikaa ollu muuta hyötyä ku henkistä tukea, mut Ilonan tapauksessa se on ehdottoman riittävää.) Ihana Ilona ♥

Joten. Tuota. Karonkka olis sitten parin viikon päästä ja. Nyt pitäis sitte lopettaa tää postaus. Mitenhä mä sen tekisin. En mä oikei tiie. Lol. Onneks oon ollu höpö ja kirjottanu jotai tekstinpätkää aikasemmi tänä vuonna. Lopetetaa siihe ni näyttää fiksulta ja taiteelliselta. Kiitos ja kumarrus rakkaat ihanat ihmiset ♥

Koko syksy kuin unessa
hiljaa, hiljaa
mutta ensilumessa
minä hymyilin

Kiitän luojaani
(jos sellainen on)
että minulla on heidät
Minä tosissani luulin ettei näin enää ikinä olisi

En minä olisi tätä uskonut
mutta heihin minä kyllä uskon
ja minä en voi sanoa kuin
Kiitos.

Tilanteen epätodennäköisyys on hämmästyttävä.

Pinja

tässä näemme manen, joka äityi kovin siirappiseksi eräissä kuvauksissa
siirappisuus tarttui myös johannaan

ohjaajana olin tyytyväinen etenkin näyttelijöiden heittäytymiseen ja reippaaseen asenteeseen

Arttu kurittaa erinäisiä ihmisiä


keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Yksi yhteen ja yksi kolmen puolesta - vai miten se menee?

Aloitin postauksen Sulon hyveellä suomikielellä koska koko harkkakerta oli aika hyvää suomikieltä. 

"Jesteet!" (Jesse-nesteet)
"Misteet?" (Miro-nesteet?)
"Tääl teen."

Alotin taktisesti rikkomalla Nellan, mikä ei ollu tarkotus mutku sillä murusella on huomenna synttärit ja mä kirjotin sille muutaman rivin ja valitsin pari biisiä niihi riveihin ja se hajos. Sit söin puuroni vikisemättä ja kävin uhkarohkeella reissulla yläkerrassa.

"Rakkaus, raiskaus ja raskaus kuulostaa samalta."
"Mut järjestys on et raiskaus, raskaus ja rakkaus."
"Miten nii?"
"Noku eka tulee raiskaus sit raskaus ja sit pakosti rakkaus."
T. Sulo

Ilona yritti ettiä pallon vaikka piti laulaa Nellalle. Me Ellan kaa pysäytettii Ilona ja Heidi veti perverssejä johtopäätöksiä, joiden mukaan Kianto yrittää lisääntyä Linnakosken kanssa, vaikka oikeesti kyse oli estämisestä ja platonisesta läheisyydestä (Ilona haluis jutella Platonin kanssa mut Platon häkeltyis varmaa liikaa koska Ilona) ja no, sit laulettii Nellalle ja se piti herkän ja koskettavan puheen. Heidin mielestä saksa kuulostaa kalkkunaiselta.

"Olkaa skitsofrenisiä tippalehmiä."
"Tippaleipiä?"
"No vaikka sit skitsofreenisiä tippaleipiä, jotka ammuu."
"Ne luulee et ne on lehmiä!!"

Juotiin kahvia ja juteltiin sivistyneesti dramaturgiasta ja vakavista asioista. Heidi syytti meitä siitä et se kirjotti jokasen paskan jutun jonka joku sattu sanomaan, ylös, ja sit kehtas viel väittää et paperilla ei oo mitää järkevää, vaik siel oli ainaki kolme juttuu mitkä on oikeesti fiksuja ja vakavia. Istuttiin ringissä ja huutonaurettiin koska no kaikki. Miro teki Jessen märäksi. Ilona luuli et bondaaminen on jotenkin seksuaalista. Sulosta tehtiin egyptiläinen joka vainoaa kaikkia unissa. Peilisoluista tuli Bailey's-olut (kuulostaa ällöttävältä.) Heidi kertoi poikansa päivällispöytäkertomuksia.

"Suomen ensimmäinen sana oli emä."
"TIN!"
"Sun villakoirasi nimi oli emä-tin-tin-tin..."

Edistyttiin toisin sanoen huimasti, ja tämä ei ole paskapuhetta (puskapahetta!!!) vaan totisinta totta. Ja nyt minulla on eräs pakollinen meno (mekollinen pano!!!!) ja menen tekemään yo- lukusuunnitelmaa koska vaikka asia syvästi minua kammottaa ja siksi olen huomannut itsessäni välttämisorientaatioon vivahtavia piirteitä, minun täytyy miellyttää ihanaa opettajaani (tämä ei ollu sarkasmia, Maarit for life) ja tehdä suunnitelmia. Kirjoituksiin on muuten 98 päivää.

Pinja

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Heidi tunnistaa pimpin

Heyaaaa! Huomenna on joulukuu! En ees tiie miks se on niin ihana juttu, mut kun se on, ja se oli nyt vaan pakko ilmottaa tässä (koska vajoan viisvuotiaan tasolle joulusta ja lumisateesta ja muista erinäisistä pikkujutuista.) Oikeestaan joulukuu on jo nyt, koska kello on yli kakstoista, mut mä alotan laskemaa vasta ku syön ekan suklaan joulukalenterista ja en voi tehä sitä nyt ku pesin jo hampaat.

Harkoissa tänään tapahtui monenmoista hämmentävää. Pallolämppä sai taas uuden variaation, jossa huudettiin joka kerta kun osuttiin palloon. Kovaa ja möreästi. Ihan järkyttävää. Lessiltä lähti ääni ja syyttelyn määrä oli jälleen ihan valtaisaa. Kun tajuttiin et meiän äänet ei ehkä kestä, siirryttiin tavalliseen pallolämppään. Ilona saapui paikalle myöhässä. Kuten myös pari muuta, ja sit tietysti Elsa.

Ruvettiin tekemään sivistynyttä teatteria. Lavalle heitettiin Mika Waltari ja Juhani Aho, jotka kävivät syvällistä keskustelua neljävuotiaina. Sit Waltari teki aikahypyn, eikä Ahossa ollut mitään vikaa vaikka olikin ADD ja kehitysvammainen, ja lopulta ne molemmat oli kakskymppisiä. Zacharias Topelius kyseli naisneuvoja Minna Canthin kanssa säätävältä Aholta, joka oli humalassa ja puhutteli Topeliusta "Sakariuksena." Poistuin salista kun ihmiset hajoili monta minuuttia sille että Minna Cunt. Ja uudestaan kun Heidi ikuisuuden kuluttua tajus sen läpän. Hyvänen aika.

Tapoin Miron, koska Miro on luuseri. Sit lavalle nous Kianto, Katri Vala(s) ja Aino Kallas, ja meiän lavalla ilmentynyt läsnäolo oli kiusallisina ikinä. Niin paljon hiljaisuuksia ja "mitä vittua"- momentteja. Yleisö kiljui naurusta koska Lessi leikki sutta, ja Caritan olis pitäny muuttua kalaks, sit ois ollu susi ja sushi, paitsi et Katri Valas ei oo kala t Nels, koska valas on nisäkäs. Lisäks Heidi ei osaa suomea, mut onneks se kuitenkin ilmotti et;
"Kyllä minä aina pimpin tunnistan!" kun sille näytettiin kuva kirkkoveneestä.

Ei ollu pelkkää vaapukkamehua tänään.
Pinja


maanantai 28. marraskuuta 2016

Dramaturgiaa etsimässä

Nyt tulee pikapostaus. Mä en jaksa valvoa ja en käytännössä oo lukenu huomisee hissan kokeesee sanaakaa nii et oisin sisäistäny mitää ja nyt pitäs vahtii koiraa ja opiskella yhtä aikaa joten no niin hyvin nopeaa postausta tulossa.

Pallolämppä muuttuu astetta intensiivisemmäks, jos mahollista, kun porukkaa pudotetaan pois virheiden tapahtuessa. Katottii Emman kaa pari viikkoa sitte jotai vanhoja videoita teatterilta ja kauhisteltii kui kovaäänisiä on oltu, mut tänpäivänen kyl veti vertoja. Etenki niissä tilanteissa ku joku koki tulleensa pudotetuks epäoikeudenmukasesti ja tilanne pääty huutamisee ja raivoamisee, mikä kuulosti lähinnä tältä;
"JESSEN VIKA JESSEN SYY JESSE POIS POIS POIS MEE POIS JESSEN VIKA ULOS TÄÄLTÄ" johon Jesse huutaa päälle et;
"EI OLLU MÄ YRITIN MIRON VIKA EI EI EN MEE EI OLLU MUN SYYTÄ" ja näin todistamme olevamme kypsiä nuoria.

Selvittyämme pallolämpästä jotskuinkin hengissä perverssien buddhalehmien mittelön jälkeen, tehtiin tunneneliötä joka ei ollu tunneneliö vaan tilanneneliö, substanssineliö, neliö (tai oikeastaan suorakaide.) Nurkissa oli myrsky, höyhenet, käärmeet ja vesi. Näillä sitten leikittiin ja käärmeet muuttu lopulta hurjan perversseiks asioiks ("uhkaa sitä käärmeellä") ja kalat uiskenteli vedessä aiheuttaen dramaturgiaa ("dramaturgiaa etsimässä") ja Heidi sekoili. Koska "ruoski se sillä käärmeellä!"

Plus Iris tappo mut taas. Ja Iida. Ja Mane. Lopettakaa musiikki-ihmiset. Musiikki menee tunteisii. Eino Leino menee tunteisii. Iriksen äänen olemassaolo menee tunteisii. Noi kaikki yhistettynä menee tunteisii. Yäk. Tunteita.

Nyt mä poistun vaik tästä jäiki varmaa miljoona helvetin hyvää juttua mainitsematta. Haluun nukkuu mut eka pitää käydä sellane saa vuotta historiaa tunnissa.

Pinja

Kiittäkäämme toveri Nelsiä tästä luomuksesta. Emma on kuulemma iso valas koska kaiken takana on Emma.

lauantai 26. marraskuuta 2016

"Miro sano et täst tulee sit blogiotsikko..."

"...en nyt vaa muista et mistä", terveisin Emma.

Mä en nyt tällä viikolla oo kirjottanu tänne. Johtuu siitä et kuluneen seittemän päivän aikana oon nukkunu vähemmän ku yleensä (valvonu kaks vuorokautta, nukkunu kahtena yönä kolme tuntia ja loppuina vaihtelevasti 4-7h) ja mulla on edelleen ne saatanan esseet kirjottamatta. Nyt ne on kaikki myöhässä. Plus tiivistelmä. Ja tulevat kokeet (psyka ja hissa) joihi en oo ehtiny ees alottaa lukemista koska oon ollu lapsenvahtina ja ihastellu meiän koiranpentua ja pitäny vaikuttavaa puhetta kattomatta leffaa mikä piti kattoa, hankkimatta taustatietoja tai valmistautumatta lainkaan. Huhuhuh. Niin paljon.

Maanantaina meil tosiaan oli demot, jotka meni itseasiassa tosi hyvin. En mä oikei tiie mihi mun chillauskyky on kadonnu mut huolimatta hermostuneisuudesta ja siitä et en oikei tienny mitä teen lavalla, onnistuin kuiteki olemaan kasassa ja vähän näytteleenki. Joku ongelma mul nyt kuitenki on, ehkä väsymys, ehkä stressi, ehkä molemmat (auttakaa saatana lukiodiplomin esityksii pari viikkoo itken vittu.) No, en anna asian häiritä.

Keskiviikkona en oikei ollu hereillä ku olin just sen edeltävän yön viettäny innovoimassa markkinointia Imatran kaupungille (long story short, mun iskän serkku vaa randomly pyys mut messii ja istuin sit korkeakoululaisten, Leevin ja Laurin kaa koko yön ahertamassa markkinoinnin, kylpylän, ilmasten ruokien ja aivan vitun kalliin viinin äärellä, vittu kuka maksaa 8,20€ lasillisesta hotellin baarissa, mitä on tämä kuluttajalle epäystävällinen riisto) ja siksi siis olin hyvin väsynyt. Lessillä oli tissit. Sen muistan. Sit muistan kans et nukahin lattialle ja ku heräsin, tyylii kaikki oli lähteny himaa herättämättä mua, paitsi Emma. Kiitti veljet.

Eilen ja tänään sitte hengailua kaupungintalolla, jossa järjetön shitload lapsia ja suurta kilpailuhenkeä. Itse syysjuhlasta tulee mainita sen verran että itken Saaran ihanalle kauniille äänelle (ja oon onnellinen sen ilmalla täytettävästä ilmalaivasta), tunnistin puu eela hellan biisien joukosta ja paidaton peura sai ison fanilauman. Lessi ja Emma haluavat lisätä että Afrikkakohta oli ainoo missä näytettii eläimiä eikä ihmisiä, ja kummastelevat moista rasismia. He myös pohtivat ihmissuhteidensa alkavan venäläisen naisen hiplatessa tuntosarviaan. Tai jotain.

Mä vahdin ihastuttavia pikku hirviöitä, pikkucowboyjengiä (joiden nimet oli ehkä Oliver, Siiri, Saana, Sandra ja Martta, oon niin ylpee et opin tunnistaa ne) ja ne itseasiassa vaikutti melkein tykkäävän musta (mikä hämmentää mua koska mun lähtökohtana on aina et musta ei tykätä ja sit yllätyn jos tykätäänki ebin) ja kyseli et kai jään niiden kaa ja kai tuun huomennaki ja näin poispäin. Arpojen myymisessä oli kyse elämästä ja kuolemasta.

Heidin mielestä Samuli on outo, Heidi puhui jättiläismäisestä jostakin mikä työnnettiin johonkin, ja Heidi halusi väkisin mennä katsomaan kun nakupeura oli liekeissä lavalla. Ihan hyvä viikonloppu Heidilläkin siis.

Hyvää hyvästiä hyvät ihmiset, minä menen saamaan juttuja aikaiseksi (tällä kertaa oikeesti)
Pinja

torstai 17. marraskuuta 2016

Miro tökkii melallaan kaikkien nauruhermoja

Tervehdys uskonnontunnilta. Keskityn opetukseen. Ja teen tehtäviä. En kirjoita blogipostausta päivää myöhässä oppitunnilla. En ole huono ihminen. Olen aktiivinen opiskelija. Osaan kaiken. En ole väsynyt eikä päähän koske. Kaikki on hyvin.

Palataan siis eiliseen. Oli hyvät treenit, päästiin taas kerran paljon eteenpäin meiän roolityöskentelyssä. Lisäks tehtiin hysteeristä, passiivis-aggressiivista Kaurismäki-pallolämppä-swishbangboingia. Kantturat ammuivat.

Sitte siirryttiin kattomaan kaikkien demopätkiä. Vahvaa läsnäoloa, intensiivistä pakahtumista, häitä, rakkauden puutetta ja elämää. Miro luki kaunista tekstiä joka muuttui turhankin eroottiseksi loppua kohden. Emma rikkoi äänihuulensa pakahtuessaan. Mä oon liian vakava Kiantona ja ilmeisesti ihan hyvä olemaan minä, yllättävää kyllä.

Tää postaus vastaa pituudeltaan ihan ensimmäisiä tän blogin postauksia, mut mun pitäs tehä ihan miljoona juttua tän päivän aikana koska lähen huomenna Turkuun ettimään turvaa Jeesuksesta, musiikista ja seurakunnasta johon en kuulu. Vähän kahta esseetä, vähän ompelijalla käymistä, vähän siivoamista, vähän tiivistelmiä. Siksi siis poistun nyt kun tunti alkaa olla lopuillaan (kerkeen hetken tehä esseetä nro 1.) Hyvästi.

Pinja

Herra Kianto, on niin paljon helpompi seisoa sinun saappaissasi kuin olla ihan minä vaan.
On niin vaikeaa hengittää oikein. On niin vaikeaa kohdata itsensä ja yleisö. Mistä lähtien kaikki on tuntunut tältä?

tiistai 15. marraskuuta 2016

Heidi korkkaa piparia?

Hyvää huomenta. Kello on 1.14 yöllä kun julkaisen tämän. Jag älskar mitt livet. Mycket. Jå. Mun piti kirjottaa essee joka piti palauttaa Marikalle jo eilen (no, tänään, jos saan laskee tän viel maanantaiks ku en oo nukkunu välissä) ja en saanu sitä tehtyä ja muistin että tääkin pitäs väänää ja huomenna ei kerkee ni hello täs oon.

Tänään toinen porukka oli satupiknikillä ja vaikka kuulin Emmalta värikkään selostuksen tapahtumista, ei mulle oikei syntyny muuta kuvaa ku et viikonlopun hysteerinen meininki jatku ku Sulo yritti syödä kökköä puuroa ja Samuli ei juo kuumia juomia. Ja Heidi kehotti lapsia syömään piparia kun ne on kerran korkattu. Hyvin hyvää.

Sillä välin me muut urheat nuoret tehtiin harjotuksia Minnan jonkun ryhmän kanssa, ja meillähän olikin ihan hurja shitload harjoituksia keksittynä (not) ja saatiin kuitenki homma toimimaa lähinnä Ilonan ja Nellan johdolla. Tän jälkeen hipsuteltiin takas omaan saliin ja pelatii hybridipeliä, jossa oli sekotettu pallolämppä ja swishbangboing, joka oliki sit yllättävän hysteerinen ja mielekäs peli. 

Sitte suunniteltiin ens maanantain demoja; Ella lorttoili, mä olin etukenottava Kianto ja Eino Leino tuijotteli tissejä ja soitti kitaraa. Eeppinen trio. Kohtaus joka tehtiin, oli kuitenki kuulemma "raastava" terveisin Emma, joka btw rakastaa teatteria ja teatterilaisia ihan valtavasti mutta ei kuulemma osaa ilmaista asiaa tarpeeksi, joten mä koin nyt että mun pitää ilmottaa siitä kaikille. Spread the love.

Harkat kruunasi se, kun melkein koko porukka ahtautui Hella Wuolijoen hameeseen. 

Mirolla ja Manella on omaa kivaa. Emmalla ei oo niin kivaa. Kivaaaaa.

Kuntola out, lähden jatkamaan esseetäni jos vaik saisin sen ennen kahta ees johonki kuosiin :))
Pinja

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Koirapilli, tyttökuoro ja eeppinen ajojahti

Hyvää huomenta (kello on kirjaimellisest tasan kaks ku alan kirjottaa tätä mut on anyways vasta aamu mulle ja tässä on koko päivä aikaa kirjoittaa niin maan perkeleesti esseitä joten tulen nyt tänne höpöilemään) ja hyvin hyvää sunnuntaita.

Keskiviikkona kohtasin triggeröityneen Heidin, Miro kiskas nii paljo kokaiinia sieraimiinsa et meinas tukehtua ja kaikki oli yhtä kaaosta paitsi et onnistu kuitenki. Toisin sanoen meillä oli satupiknik. Ja sitte iha normaalit harkat sen jälkee. Miro ei osaa olla hengittämättä. Typerä poika. Pöllin kirjastosta teepussin. Worth it.

Mut nyt pääasiaan. Perjantai-iltana pitkän ja raskaan koulupäivän jälkeen rantauduin Emmalle. Cringettiin naamamme irti ku katottiin videoita meidän sikiöajalta (2012) lähtien. Täysin järkyttävän kamalaa kamaa. Etenki sikösulo ja millikiiturimiro on aika usein tähtirooleissa niissä videoissa. Koostetta tulee jos mun hölöm kone suostuu toimimaan ja tekemään sen mitä tehdä täytyy. Eli toimimaan. This makes no sense. Emma luki varmaa puolet mun runokokoelman runoista ja ne oli tyyliin kaikki ihan tosi brutaaleja since 2014. Järkyttävää kamaa sekin. Jatketaan.

Takapenkki on täyteen ahdettu ja äärimmäisen epämukavan näköinen, mutta siitä huolimatta kaikki on hyvin. Penkit heiluvat naurun tahdissa, laitetaan musiikkia kovemmalle, ja lauletaan kovempaa. Naurattaa aidosti, kerrankin.

Lauantaiaamuna (klo 15) lähdettiin seikkailulle. Pyhä Kyyti eli Ellan auto oli järjestelty salaliitto, josta veti herneet nenään onneks vaan kaikki ulkopuolelle jääneet ihmiset (etenki Iris ja Ilona), eli ei kukaa tärkee ku kaikki tärkeet oli Ellan autossa (just kidding mä vaa halusin etupenkille, Emmalla ei oo muita ystäviä ku mä ja paholaiskaksikko-koiraduo Mirppa ja Sulppu on aina hyvää matkaseuraa.) Emma väitti et organisoin sen elämän ja matkaseuran päin helvettiä, mut oikeesti sil oli ihan kivaa. Pyhä Kyyti saapui viimeisenä Mikkeliin, mutta matka oli sitäkin hupsumpi. Takapenkillä hilluvat sillit suolassa, eli Emma, Miro ja Sulon Jalat (tulin siihe tuloksee et Sulo on pelkkää jalkaa) katselivat jo aiemmin mainittuja ihastuttavia videoita kunnes Sulo alkoi harkita stripparin uraa ja voimaan pahoin. Tämä tummanpuhuva poika myös onnistui joka liikkeellään potkaisemaan sekä mua että Ellaa. Tänään ihmisenpuolikas on huomenna leijonamunakas. (Mirolla on oudot ruokailutottumukset.)

Istutaan syömään ja nauretaan. Viereisessä pöydässä nauretaan kovempaa. Haaste vastaanotettu, ja minäkin olen hyvällä tuulella. Kerrankin.

No, kun viimein päästiin Mikkeliin, nähtiin vaan tien laitaan hylätyt autot eikä meiän ihmisiä missään. Heidi on vakaasti sitä mieltä et se on käskeny meitä soittamaa ku ollaa perillä, mut koska ees Ella ei tienny tästä, oletan että näin ei ole (Ella on se joka tietää aina.) Päätettii et aha, hyvä on, me mennää sit YYYKSIIIN ja mentii mäkkärii. Kun muu porukka ilmestyi paikalle, Miro sano än-yy-tee-NYT ja lähettii pois koska lol ei me ois haluttukaa hengaa niiden muiden kanssa. Mun lapanen löyty ulkonta ja Miro oli onnellinen ettei kukaan oo kussu sen päälle, koska Mirolla itellään on tapana kuljeksia kaduilla kuseksimassa pudonneiden juttujen päälle (ku hiekkalaatikkoo kuseminen kiellettiin siltä keväällä 2014.)

Ihmiset ovat hassuja, kun eivät ymmärrä omaa ihanuuttaan. Onneksi meitä on useampi muistuttamassa. Tulee vähän Vaasanreissua edeltänyt yö mieleen, kun silittelen samojen ihmisten hiuksia taas. Hyvä olla. Kerrankin.

Harhailtiin ostoskeskuksissa ja tulii siihe tuloksee et Mikkelis on vaan elämänkoululais-amis-jonneja. Sit lähettii sivistyksen pariin kaupunginteatterille, jossa muut jo meitä oottelikin. Aulassa tapahtui kohteliaisuuksia ja koskettelua, koska ihmiset on hassuja ku niitä silittelee, ja Heidi halus et otetaan yhteiskuva. Mä onnistuin melkein välttämään sen, mut en sit kuitenkaan. Huoh.

Ensin nauretaan tunti ja sitten tulee järkytystä. Ilmari Iki-Kianto, mitä vittua? Minä tunnen tunteita, pitkästä aikaa, ja rakastan rakastan rakastan teatteria. Olen samalla osa jotakin enkä olemassa ollenkaan. Kerrankin!

Itse näytelmä, Red Nose Companyn Punainen viiva, oli äärettömän hauska. En oo varmaa ikinä pitäny niin kovaa ääntä missään teatteriesityksessä. Jeesus. Iris kuulosti kissalta vaikka se onki Hiiris. Mulle ei tarjoiltu väliajalla konjakkia. Sulo tuijotteli alastomia naisia seinällä. Toinen puoliaika meni niin vahvasti tunteisii etten ees tienny et niin vahvasti voi mennä tunteisii sellasen nauramisen jälkee. Ehkä se oliki sitä et olin nii avoimessa kikatustilassa et siit liuku hyvin helposti järkytykseen. Huhhuh. I loved it.

Tie on pimeä, ja ensimmäistä kertaa tuntiin on hiljaista. Takapenkillä hohtaa yhden kännykän valo, ja kaksi muuta nukkuvat ahtaasti mutta sikeästi. Rauha, onnellisuus, hysterian jälkeinen euforia, tieto siitä ettei tarvitse olla mitään muuta kuin olemassa. Kauniita sanoja. Kerrankin.

Paluumatka Pyhässä Kyydissä oli aivan helvetin eeppinen. Takapenkin sankarit ei pysyny kasassa puolta minuutia pidempään, vaan Sulo oli koirapilli, Miro laulo matalalla äänellä Rammsteinia samalla ku muut kaks kilju jotain muuta, ja joka kerta kun tuli mainos missä mainittiin "seksi", ne hajos vielä pahemmin. Kunnes ne taantu ja nukahti, mut sit ne heräs ja alko kiljumaa Chandelieria nii järkyttävän kamalasti et ei voida enää koskaa kuunnella sitä pokkana. Sama koskee myös klassikkoa "It's raining men" vaikka Radio Aalto kusikin homman.

Asfaltin pinta kiiltää yössä. Ensimmäinen valonpilkahdus aikoihin. Minä toivoani, jonka kadotin. Paina taas kaasu pohjaan, anna elämän mennä. Lauletaan hiljaa yhdessä ja liu'utaan kohti edellä ajavaa autoa. Ei mietitä mitään muuta kuin hirviä, kuolemaa ja sitä, että toiset ihmiset voi nähdä pimeydestäkin, kun he loistavat niin vahvasti. Hymy, vihdoinkin, kerrankin.

Yritettiin pitää Ilona, joka ajoi meidän edellä, niin lähellä ettei se karkaa. No, alettiin vähän epäillä sen nopeusrajotuksien noudattamista ku ajettii kaheksankympin alueella satasta sen perässä eikä saavutettu sitä ollenkaan. Paitsi sillo aina kun se päätti jarrutella ihan höpöissä kohdissa ja Ella luuli joka kerta et siin on kamera. Ellan muisti toimii muuten tosi hassusti; 
"Kun tultiin Mikkeliin päin, muistan et ton puun kohdalla laulettii jotai herkkää, ja sillo ei viel ollu kameroita."

Riemukas hetki, autossa valot päälle jotta taaksejäävät saavat mahdollisuuden nähdä vahingoniloiset vilkutuksemme ennen kuin katoamme taas yön pimeyteen. Turvallista matkaa kotiin. Kotiin, kerrankin.

Ohitettiin Ilona Kuukanniemessä. Victory is real. Kuulin huhupuheita myös driftaamisesta Helsingintiellä kun mut oli dropattu kyydistä (mun henki on liian kallis moiseen sekoiluun.) Emmaa nauratti vielä seuraavana aamunakin. Ilona on elossa, löytänyt perille ja maaginen (lol kirjotin vahingossa eka maahinen.) Ella pääs hengissä kotiin vaikka matkaseura olikin vain etupenkin osalta syvällistä. Mirosta ja Sulosta ei oo kuulunu tänään mitään mutta ne on kans hengissä. Oletan että myös Parkkinen & Parkkinen plus muu poppoo on selvinny. Oli hyvin hyvää reissua.

Ja minä makasin hereillä vielä aamukahdelta puhumassa siitä, miten vieläkin naurattaa. 
Ennen esitystä otettu kuva, jossa on vahvasti tilanne päällä. Heidistä lähtien oikealla puolella kaikki on jotenki ihan tosi sekavasti. En tiedä mitä Heidi tekee, Ella onneks osaa hymyillä, Iris näyttää siltä et se rukoilee jumalilta voimaa tähän hetkeen, Ilona on confused, Emma tuomitsee mua ja mä vaa haluun pois :D

#klovnie

Ciitos ja kumarrus te kaikki äärimmäisen ihanat muruset ♥
Pinja

Herra Kianto, on kiellettyä sörkkiä emotionaalisesti epävakaan teinitytön tunteita.

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Rauhallisin mielin kohti hallittua psykoosia (woop woop)

Tämä viikko on ollut aikamoista roolityön kanssa taistelua, voisin suorastaan sanoa että kemppaistelua. (auttakaa saatana miks mun tekstin taso laskee heti ku pitäis kirjottaa)

Okei, eli siis Sanna on nyt ollu tällä viikolla meidän seurassa maanataina ja sit nyt lauantaina ja sunnuntaina. Olemme tehneet muistiinpanoja ja roolityötä, olemme itkeneet ja nauraneet, ja nyt on vaan hyvin tarmokas olo (sisäisesti, ulkoisesti oon sillee en liiku enää ikinä askeltakaan ja makaan loppuelämäni tässä sängyllä) ja jotenki tosi hyvä fiilis siitä, mitä lähtee tekemään. Kiitos Sanna ♥

Maanantaina päästiin käsiks roolityön teoriapuoleen, missä oli monta sivua hyvää asiallista asiaa, ja lisäks äärimmäisen tärkeitä huomioita kuten;
"Näytteleminen ja roolityö on hallittua psykoosia."
"Mä en oo yhtään erilainen... Vittu!" (josta kuitenki onneks seuras valaistuminen ja woop woop)
"Minä en halua olla mikään vihreä sukkahousumies."
"Olen oma itseni joka helvetin paikassa!"
"Koko elämä on yleistä kauhua."
"Arbeit macht frei."

Viikonloppuna sitte harrastettiin tekstinkäsittelyä, mielikuvaharjotuksia ja valintojen tekemistä. Joka kerta kun Sanna käski tekemään valinnan, se myös lisäs että jos Heidi väittää vastaan ni sen pitää mennä hakkaamaan päätään vessan käsipyyhepaperikoteloon. Eli nyt meillä on järjetön shitload tekstiä, mutta ainaki meillä on valittuna tekstejä joista näytelmä koostuu ja tuntuu hyvältä.

Parin viikon päästä (sopivasti just siinä koeviikkoon valmistautumisen päällä, alla ja ympärillä) on sitte meiän ekat demot tästä, terveisin Sanna. Se tulee pistämään ne kasaan normaaliin harkka-aikaan, ja kello 20 kuka vaan saa tulla pällistelemään meistä pällejä (jessus että oon nerokas huoh oikeesti voiks joku lyödä mua.) Ny meillä on deadline eli kuoleman viiva, ja tätä kuoleman viivaa kohti ovat katseemme (elämäni on yhtä kuoleman viivaa.) Olipa ihan todella hyvä viikko, mycket av hyveitä kiitokseja Sannalle ja valioryhmälle (y)

(ps. huomenna ei oo treenejä ja Lappeenrantasalissa on kaikille avoin ja ilmainen Minna Huotilaisen luento olen siis onnellinen ettei ole treenejä koska tämä tapahtuu klo 18-20 hih ihanaaaaa luentojaaaaa)

(ps.2 käykää jätkät tsekkaamassa Kehruuhuone 200 jag älskade det kuten linkistä voi varmasti huomata)

Pinja

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Le(r)ssi

Hei hyvää iltaa minulla ei ole motivaatiota elämään joten kirjoitan nyt nopeasti ja menen sitten nukkumaan koska nukkuminen on melkein ku kuolemista mut siin ei vaa oikeesti kuole, et se on vähä ku tekis sellasen väliaikasen sopimuksen kuoleman kanssa tai jotain en tiie. Kuulostan kovin vakavalta. Väsyttää.

Harkkojen alussa nähtiin vanhojen rouvien ja herrojen (aka täysi-ikäisten) tekemä pätkä, jonka ne meinaa esittää baarissa tossa joku viikonloppu (oon oikeesti aika väsyny ku en muista nyt et millo) ja otettiin parit mainoskuvat satupiknikkejä varten, joita siis jatketaan keikkailutyylillä täs syksyn ja talven mittaan. (Nii siis talvi, kaikille joilla ei oo ikkunoita, ni iha vaa et jos ette tienny, ni tuol ulkon on niiku lunta, mikä on sillee niiku aika harvinaista tääl pohjoses ja näi, ni mä vaa sitä et jos ette viel tienny ni nyt tiiette.)

Jälleen kerran teimme pallolämpän. Oli aika intensiivistä pt. 666. Mauno ei taaskaan kestänyt kasassa. Heidi munas kaikkien meidän puolesta useampaan otteeseen. Yks minuutin mittanen smooth pallon poukkoilu oli eeppisintä mitä oon nähny. (Kertoo jotain mun elämän yleisestä eeppisyydestä.) Myös Elsan psyyke romahti muutamia kertoja.

Heidi yritti puhua meille vakavia, mutta sai Jessen nimen kohdalla suustaan ulos vain; "Lessi", joka on melkein kuin lerssi, mikä oli ihan hitsin hauska juttu näin kypsille ja omanarvontuntoisille nuorille. Lisäks Miro ei taaskaan osannu hillitä itteään, ja JalkaTerä hajoili vuorotellen millon millekkin, mut enimmäkseen syytän Miroa ja sen paskaa huumoria. Mut eihän sille minkään voi kun puberteetti iskee ja alatyyliset jutut suorastaan ryöppyävät ulos ehtymättömästä perversion lähteestä; hormoneista ja aktiivisuutta aiheuttavista välittäjäaineista.

Käytiin myös läpi tulevia aikatauluja noin kahdeksan ja puoli ikuisuutta, koska Heidi ei osaa vastata yksinkertaisiin kysmyksiin facebookissa. Facebookissa saattaa olla kysymys;
"Onko meillä tällä viikolla harkat normaalisti?" johon on vaikee kuvitella ees mitenkään epäselvää vastausta. Heidi kuitenki keksii aina keinon hämmentää meitä, ja vastaus oli tyyliä;
"On, mutta paikasta ei ole tietoa. Alunperin sovittiin, että harkkoja ei ole maanantaina." Tästä herää kysymys; miTä aKtUAaliSTa vIttUA!!! Saatiin kuitenkin kuulla hauska tarina Heidin ja Konstan seikkailuista, mikä auttoi vähän.

Tämän jälkeen Heidi tarjosi meille keksiä. Syötiin keksit pimeydessä ja sit syötiin toiset keksit, mut ne oli pakko kuvitella, koska kaupungilla ei oo varaa tarjota meille toisia kauralastuja (nylkykauraa, huom.) Tehtiin paljon havaintoja, ja mun aivot pohti et mitä osaa itestään ne millonki käyttää eniten, koska siis tänään oli neuropsykologian tunnilla aiheena havainnot, havaitseminen ja aistimukset, ja juuri näitä teimme pimeässä mielikuvituskeksien kanssa. Koulunkäynti sekottaa mun teatterinkäyntiä. Nyyh. (Ei se mitää mä kirjotan psykan ihan vittu kohta auttakaa saatana täst on alle viis kuukautta.)

Heidi kerto meille sadun jonka se oli löytäny prisman alehyllystä. Ehkä hienoin teos ikinä. Jotain karhusta joka ei löydä sen hattua ja sit se älyy et jänis on pölliny sen ja sit se syö jäniksen ja rakastaa hattuaan. Kuten arvata saattaa, meidän vastuuaikuinen järkytty tästä tarinasta, ja siinä kohtaa kun takavarikoin kirjan siltä ettei se menis koko loppuillaks johoki tiloihi, se vaikutti vähä siltä ku se ois yrittäny lukee kirjan takaperin alkuun takas nii et jänis ois yhä elossa? En tiedä. Joskus mä mietin et teatterilaiset on ihan tosi hämäriä. Mäki vajosin sadun ajaks minuutissa takas seittemänvuotiaan tasolle. 

Lopuks tehtiin vähän kirjailijoita ja saatii randomisti iha hienoja keskusteluja aikaseks. Öö. Mä varmaa meen nyt. En sittenkää nukkumaa vaa no jotai emt ehkä kirjottaa vastaustekstiä tai jotaiiiin ja sit mietin et mitä tarkottaa filosofiaolympialaiset ja miks ees oon mukana sellasessa ja miks en tienny et se on huomenna ja et mun pitää kirjottaa filosofinen essee englanniks ja mä kuolen voiko joku auttaa mua, kirjotin mun psykan esitelmääki stressin syyks "yleinen elämän kakkaisuus" ja huomen pitäs pitää se luokan eessä ja miks ahistaa ja no anyways nähdään ensi viikollaaaa hyvästi muruset ♥

Pinja
tästä mestariteoksesta krediitit sulolle

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Kuolemaa, kipua ja nylkykauraa

Ehtoota nuorukaiset ja muut. Tänä viikonloppuna meitä on kidutettu julmasti; meillä on luututtu lattioita, meidän sieluttomuudestamme on vuodatettu tulenpunaisia veripisaroita ja meidän tuskanhuudoistamme on sävelletty elämän mittaisia sinfonioita. Kiitos tästä kuuluu kaikkien tuntemalle Topias "Tupsu" Myllyselle, Tampereen Nätyn ihastuttavalle Juho Rantoselle, ei enää Estradin nurkissa pyörivälle Joonas Savolaiselle, tangon salat kahdellekymmenelle teinille tunnissa opettaneelle Milla Susijoelle ja Lappeenrannan kaupunginteatterin eeppiselle ammattilaisaarteelle Sanna Kemppaiselle.

Aloiteltiin lauantaiaamuna yhdeksältä pirteinä ja hyvissä voimissa ja lopetettiin muutama tunti sitten (toki meidät päästettiin välillä yöksi kotiin näkemään painajaisia seuraavasta päivästä.) Paikalla oli meidän porukka plus po6- porukka, ja lisäks lauantaina kanssamme oli ihana, rakas Nuppu, ja paikalla pyörähti myös aivan yhtä ihana ja rakas Emma, joita oli aivan mahtavaa nähdä ♥ Ruokatauoilla pohdittiin elämän suuria kysymyksiä, kuten; "Miten nyhtökauraa... Nyhdetään?" terveisin Jesse ja; "Eiks se sit voi olla nylkykaura?" terveisin Emma samassa keskustelussa.

Topiaksen kanssa tehtiin samoja juttuja ku kaks vuotta sittenki; kärsittiin ja tajuttiin miten paskoja ollaan ja miten helpoilta liikkeet näyttää ku joku joka on tanssinu pienen kurjan elämänsä läpi, tekee ne. Ilmaistiin iloa ja vihaa, ja harjotukset oli toimivia ja hyviä. Tuli oivalluksia ja asiat onnistu, vaikka osa tanssimaisista liikkeistä oliki vähän sinne päin kun ei vaan ihan kroppa suostunu tekemää niiku käskettii.

Juhon kanssa keskityttiin parikontaktiin, työntämiseen ja vetämiseen, sekä liikkumiseen yhtenä vaikka liikkujia oli kaks. Tämäkin oli haastavaa, mutta tykkäsin yllättävän paljon ottaen huomioon, että en osaa liikkua ees yksinäni. Tähän kaksoispiste ja iso D- kirjain (because you need to have the D hahahah.) Hyvin vartalopainotteista ja fyysistä siis ensimmäisenä päivänä. Me mentiin kotiin itkemään koska...

...seuraavana aamuna, tänään siis, meidän aamun aloitti kaikkien ikävöimä Joonas. Joonas, joka oli suurimman osan muistikuvissa se joka pisti ylimääräisestä yskähdyksestä punnertamaan koko ryhmän eessä, Joonas joka kaks vuotta sitten pisti ihmiset juoksemaan kunnosta riippumatta, Joonas. No, Joonaksen satsi koostuki aika lailla pelkästään fyysisestä tekemisestä, mut huolimatta siitä et treenattiin ulkoisten vatsalihasten ja sisäisten vatsalihasten lisäks, hmm, hämäriä vatsalihaksia (ei mulla ennen oo ollu näitä lihaksia mihin nyt koskee), treeni oli hyvää ja itseasiassa hauskaakin. Eipä ois uskonu. Tervetuloa vetämään kuntopiiriä lukion liikuntatunneille, Joonas.

Milla opetti meidät kävelemään ryhdikkäästi, ottamaan askeleita musiikin tahdissa ja lopulta ihan oikeesti tanssimaan tangon perusaskelia. Tehtiin harjotuksia ilmapallon kanssa ja edettiin yläkoulusta tutulla "kaikki tanssii kaikkien kanssa"- tyylillä, kunnes oltiin siinä mallissa että pystyttiin ottamaan pikku minitanssiaiset. Musta tuntuu et loppujen lopuks kaikki oppi sen perusaskelen jollain tasolla, ja kuten Joonas demonstroi, lantion asento vaikuttaa myös äänenkäyttöön lavalla.

Sannahan on tunnettu siitä että se ei kiduta fyysisesti, ja tänäänkin tuhouduttiin enemmän tai vähemmän nimenomaan henkisesti. Tehtiin mielikuvaharjoituksia, jotka toimi muuten mun kohdalla paremmin kuin ikinä ennen, ihan älyttömän makeeta, ja mielikuvitusmatkoja jotka hajotti ihmisiä itseni mukaanlukien, ja lopulta sitä saamarin tunneneliötä johon mun on aina pakko työntää itteni mut joka päättyy aina niin että tärisen ja ahistaa koska tunteita ewww. Olemme raunioina.

Okei. Tähän voin lopettaa asioiden liioittelun ja kuolemasta valittamisen. Mun näkökulma asiaan on; oh, we didn't die! Mä oon elossa! Topiaksen rääkkäys ei ollu yhtä tarkkaa vääntelehtimistä ku viimeeks ku se oli meiän kaa, toki sain traumat vihan tunteen löytämisestä (mä en ikinä vihastu mä en osaa olla huutava enkä vihainen, jos ikinä oon ni damn mahdan olla pahasti hajalla) ja pelästyin miten vaikeeta on löytää ilon tunne. Juhon harjotuksissa yllätyin tosi paljon siitä miten vahvat Kaarnanostalgiat tuli kun tehtiin improkoreografiaa Miron kanssa. 

Joonaksen treeneissä oli itseasiassa ihan helvetin hauskaa. Mä en oikei tiie miten se menikää niin et ku makasin lattialla joka ikinen lihas tulessa, löysin silti voimaa laulaa Sataa salamaa mukana ja tehä vielä puol minuuttia lihasliikkeitä. Sannan mielikuvaharjotukset oli eka ihan hiton siistejä, sit ihan hiton siistejä ja ahistavia. Tein oivalluksia; en omista tunteita enkä osaa ilmaista niitä. Piti muistella eri tunteita, ja ainoastaan suru löyty suht nopeesti. Viha tuli ehkä seuraavaks nopeesti mut seki tosi hankalasti koska se piti rakentaa niin et muistelin asioita joita oon ite tehny mitkä ärsyttää mua. Ilo ja onnellisuus oli niiku ????? ku en joteki vaa saanu yhtää kiinni mistää. Kauneuden temppeli pisti mut ihan palasiks. Oon edelleen. Thanks, imagination. 
(mä kirjotan sen kokemuksen toho alas, mun on nimittäi pakko kirjottaa se voidakseni analysoida itseäni, ni miksen sit suoraa jakais sitä tänne skipatkaa ihmeessä tulee varsin pitkä selostus)

Tässä vaiheessa meikä kiittää kaikkia. Opettajia, koska joka ikisellä opettajalla oli hyödyllisiä, hyviä ja kivoja harjotuksia, jokasen kanssa sai viedä itteään äärirajoille ja pikkusen niiden ylikin, ja kaikilla oli monipuolisia juttuja joista oli helppo napata kiinni. Lisäks kiitos myöskin kaikille jotka oli mukana, koska ootte ihania ja teidän kaa on helppo tehdä ja teihin on helppo luottaa. Kiitos tosi paljon ♥

Pinja

Kauneuden temppeli

Ovi on valkoinen, tutun näköinen. Varmaan se sama, joka oli viime vuonna lavalla meidän esityksissä. En oikein tiedä. Avaan oven varovasti, sisältä tulee omituista, mustaa valoa. Miten valo voi olla mustaa? Mielenkiintoista. Astun sisään. Kauneuden temppeli rakentuu hiljalleen ympärilleni.

Metsä. Ei ihan tavallinen metsä, vaan paljon tiheämpi, vähän sademetsän kaltainen, mutta ei kuitenkaan. Paljon värejä, mutta enimmäkseen tummanvihreän eri sävyjä. Ja mikä tärkeintä, ei yhtäkään heijastavaa pintaa, josta näkisin itseni. Minä en ole olemassa, en oikeasti, en täällä, koska jos näkisin itseni, tämä ei olisi enää kauneuden temppeli. Ylhäällä on vuorotellen vain minut sisäänsä sulkevaa metsää ja auringon juuri sopivasti lämmittävää kultaa.

En tiedä, mitä tulen näkemään, kun siirrän sivuun karhean pusikon. Hätkähdän, sillä huomaan että en ole yksin. Eräs ihminen istuu kivisellä, pitkällä penkillä raottamani puskan takana. Yksin? Ehkä hän pitää yksinäisyydestä tällä hetkellä enemmän kuin muiden ihmisten seurasta. Ei epäilystäkään, hän kuuluu tänne. Hän ei näe minua, tai ei vain huomaa, että olen tässä. Hän ei ehkä halua nähdä. Mutta ei se mitään, mikään ei eroa todellisuudesta. Lasken puskasta irti. Paras mennä, etten häiritse.

Lähden kävelemään eteenpäin. Omituisten, luonnollisten, keltaisten lamppujen valossa, tasaisin väliajoin, polun molemmin puolin, on ihmisiä. Osa heistä on yksin, osa yhdessä. Tuttuja, tuntemattomia. Minä ymmärrän, että tässä temppelissä ovat kaikki muut maailman ihmiset. Joka ikinen maailman ihminen... Lukuunottamatta minua itseäni. Hetkeksi sydän pysähtyy reaktiona ymmärrykseen, ja jatkaa sitten. Kai minä tiesin tämän jo ennestään.

Polulle juoksee kettu. Sama kettu juoksenteli kesäteatterilla koko viime kesän. Kettu, joka tuli usein lähelle, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi lähelle. Nyt se tulee, se on ensimmäinen täällä, joka minut huomaa. Ensimmäinen, jolle olen tarpeeksi olemassa myös kauneuden temppelissä. Kosketan sen turkkia. Silkkinen kuonon yläpuolelta, karhea selästä. Se katsoo minua suoraan, näkee varmaan kaiken. Sitten se lähtee, mutta sen läsnäolo toi omituista lohtua joka jäi, vaikka en tajunnut sitä tarvitsevani.

Kauempana polulla on pieni tyttö. Tytöllä on polkkapituiset hiukset, ja ne ovat ranskanleteillä. Hiuksien päällä keikkuu vähän nuhjuinen, sininen hellehattu, ja tyttö on kyykyssä niin, että hänen siniruudullinen kesämekkonsa laahaa maata. Äiti aina sanoi, että puihin ei saa kiivetä tuossa mekossa, muistan äkkiä. Tuo tyttö olen minä. Minä viiden vanhana, suunnilleen, ja se minä on kauneuden temppelissä. Viisivuotias Pinja on osa kauneuden temppeliä, vaikka seitsemäntoistavuotias Pinja ei olekaan, ja sekin on lohdullinen ajatus.

Autan pienen itseni kiipeämään puuhun. You go, girl, ajattelen, kun hyvästelen hänet. Tee mitä tahdot, mekko se vain on. Koko ajan näen enemmän ihmisiä, kunnes tulee pyyntö kääntyä takaisin. Palaan samaa polkua taaksepäin, viisivuotias versio minusta on jatkanut matkaansa ja ketusta ei näy hännänpäätäkään, mutta samat ihmiset istuvat samoilla paikoilla. Kukaan ei näe minua, ja katson käsiäni. Minäkään en näe minua. Hyvä.

Hyppään ovesta ulos ja mätkähdän todellisuuden kovaan maahan makuulleni. Minä en kuulu tuonne. 

tiistai 11. lokakuuta 2016

Jöpötystä ja dinosaurusjumppaa

ANTEEKSI en eilen henkiseltä hyvinvoinniltani kyennyt hipaisemaankaan blogia kun pohdin Roolipeli- nimisen prokkiksen aikatauluja yötä myöten niin että olen nukkunut nelisen tuntia ja heräillyt jatkuvasti ja näin. Väsyttää ja ahistaakin ihan törkeesti, mutta ainaki koulussa oli tänään kivaa, oikeesti, en muista millon olisin ollut noin liekeissä opiskelusta (oon vahingossa suunnitellu mun lukujärjestyksen tiistaipäiville ihan helvetin hyvin.)

Mutta siis eilen. Merkkailtiin ympäristöämme syöksyilemällä salin päästä päähän ja nimeämällä esineitä ja asioita. Heidi johdatteli meitä kehittämään tästä dramaturgiaa, ja lopulta kun oltiin liian tyhmiä tajuumaan mistään mitään, se laitto Sulon demonstroimaan. Sulo laukkasi gasellimaisesti teatterisalin savannilla, ja Heidi kysyi;
"Mitä tuo gaselli tarvitsee?" johon Sulo heitti täysin randomisti;
"LEIJONAN!" joka oli sattumoisin oikea vastaus, ja näin syntyi hulvaton tarina, jossa leijonat Morgan ja Ripa jahtasivat Puppe-Adolf- nimistä gasellia ympäri savannia ja yrittivät estää tätä nuorta lihaa pääsemästä merkkaamaan paikkoja.

Tarvitsimme plot twistin. Ripalla oli skitsofrenia, ja Ripa puolusti Puppe-Adolfia. Paikalle ilmestyi kaksi passiivis-aggressiivista dinosaurusta varaosineen pitämään jumppatuntia (jälleen kerran äärimmäisen hämmentävää ylästatuksen poimimista), josta Ripa, Morgan ja Puppe-Adolf eivät innostuneet. Dinosaurukset poistuivat paikalta. Puppe-Adolf taisi synnyttää jossain vaiheessa. Savannilla suhisee.

Sitte tehtii sellasta BDSM harjoitusta jossa toinen parista sai käskeä toista tekemään mitä vaan ja toisen piti totella neutraalisti. Emma on nationalistinen lapsi jonka käsitys neutraalista laulamisesta on Maamme- laulun hoilaaminen. Mun on hankala käskeä ihmisiä, mutta käskyjen vastaanottaminen tuntuu helpolta (tarkottaako tää että jos mut heitettäis johonki psykologiseen testiin kuten se kamala Milgram tai vähä vähemmän kamala mutta suht ahdistava Kolmas aalto, ni oisin sittenki osa tätä kamalaa pahaa puoliskoa ihmiskunnasta???) ja on helppoa olla dominoitavana (oreoitavana tsih.)

Sit käveltiin tilassa spiraalin muodossa sisäänpäinkääntyneinä. Kun ei saanu reagoida ympäristöön, tuli jotenki tosi sellanen olo et pitää myös ite olla mahdollisimman näkymätön, ettei häiritse muita. Sen takia mä vetäydyin kasaan, laskin katseen maahan, kyllä mä tiedän miten ollaan näkymättömissä vaikka ei oikeesti oltaiskaan. En mä aina oo sellane huomiohuora mikä välillä puolivahingossa puskee esiin, joten mä vaan otin sen roolin minkä otan aina sellasilla oppitunneilla, joissa en halua avata suutani mistään hinnasta; katse alas, mahdollisimman vähän liikettä, alastatus, ei katseen kohdistamista mihinkään, kumara asento.

Heidi sit toki pyys meitä tekemään saman niin, että observoidaan ympäristöä, mikä muistuttaa aika lailla mun tavallista kävelemistä missä tahansa. Piti tehdä havaintoja, ja se vielä enemmän vahvisti mun normaalitilan aktivointia. Mä kattelen muutenki tosi paljon, kiinnitän huomiota ihmisiin ja niiden kauneuteen ja siihen, miten paljon asioita oikeesti on olemassa. Tästä siis tykkäsin.

Viimeisenä Heidi laitto musiikin soimaan ja käski tunnistaa omassa kropassa ne kohdat, jotka jöpöttää.

Pakko mennä tekemää kahen psykankurssin tehtäviä, byes, nähdään Kuoleman Viikonloppuna johon kolmasosa syventävistä raahautuu vajavaisten yöunien jälkeen. Thanks lyseon vapsu.
Pinja

Herra Kianto, auttakaa minua. Minä tarvitsen apua. En minä osaa.

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Ollaan liekeissä ja Miro on mun lempipoika

All hail Miro Mänttäri, mies joka lähti ilman mitään syytä hakemaan mulle kaupasta suklaata kun pyysin nätisti. Anteeksi noin kolme ja puoli sekuntia kestänyt ankaruuteni Sulo Rahman, minun ei ollut tarkoitus olla natsinainen mutta kun en oikein osaa ajaa elämääni :D

Tänäänkään siis Heidi ei ollut paikalla, mutta Ilona oli (mutta se ei vaikuttanut asiaan millään tavalla koska siitä huolimatta me muut tehtiin ohjausjuttuja koska Heidi halusi niin.) Mähän olen tänään tosiaan saattanut koeviikon kunniakkaasti päätökseen tekemällä filosofian kokeen (josta mun ainoot fiilikset on että mitähän vittua mutta eiköhän se läpi mene) ja ollut about kello seitsemään asti äärimmäisen hyperaktiivisen iloinen ja suorastaan en ees tiie, omituisen euforinen. En tiie johtuks toi vaan siitä et katoin Pysäkin ekaa kertaa kuvattuna ja itketti ja tuli iloinen ikävä musiikkiteatteria ja niitä biisejä ja sit yhtäkkiä tuli sellane toiveikkuus ja näin poispäin mutta tuntui hyvältä (kello 19 jälkeenki tuntu tavallaa melkei hyvältä mut euforia katos asteittain mikä oli vähän sääli.) 

Kun Heidi ei ole paikalla, pistetään Estradi maan tasalle. Saattaa olla että yksi keitto leimahti liekkeihin mikrossa, jonka jälkeen myös roskis osoitti palamiskykyään tasokkaasti, kun liekkejä yritettiin sammuttaa. Tämä episodi sattui viiden maissa aulassa, kun paikalla oli tasan Carita ja minä ja keitto, joka oli Caritan. Hyvin hyvää liekkiä ja savun hajua. Carita oli niinsanotusti liekeissä ja keittokin kävi aika kuumana.

Harkoissa sitte alotettiin samoilla lämppäjuttusilla ku viimeeksi, pallolämppä ja eeppinen kivi-paperi-sakset jossa Elsa oli alkuun pihalla kuin, no, Elsa, minkä ansiosta voitin ennätyksellisen helposti. Ilona taas tuli pohjattoman surulliseksi siitä että ei saanutkaan enää leikkiä sen jälkeen kun oli voittanut (toki me ilmotettiin välittömästi tälle tunteelliselle ihmisraukalle että se saa ihan ehdottomasti leikkiä jos se haluaa.)

Sitte tehtiin uusia sääntöjä swishbangboingiin. Klassinen bang vaihtui "fyttaniin", jossa kirjailija rypistää tekstinsä ja paiskaa sen toista päin huudahtaen samalla "vittu" ruotsiksi, ja siitä leikki jatkuu eteenpäin. Toinen uusi sääntö oli "alkoholinkieltolaki" tai vaihtoehtoisesti "ryyppy" eli kun yksi päättää ottaa ryypyn ja sammua, vuoro hyppää kahden henkilön yli. Kolmas uusi sääntö oli "Kiveksis ali!" jossa yksi huutaa "Aleksis Kivi" ja huitoo käsillään ottaen kontaktia johonkuhun toiseen, joka vastaa "Kiveksis ali" ja nämä kaksi vaihtavat paikkaa niin että jälkimmäinen henkilö sujauttaa itsensä ensimmäisen henkilön kiveksien ali.

Lämppäämisen jälkeen siirryttiin tekemään peiliharjoitusta (mun kirjotustaidot kukoistaa taas, saatanan piliharjoitus :D) jossa keskittyminen toimi ja oli herkkää ja mukavaa. Kirjailijana oli jotenki vakavampaa ja tiedosti enemmän mitä teki, tää tais olla aika yleinen mielipide. Itehän rupesin vahingossa tekemään miimisesti Kiannon elämäkertaa mutta no siis. Seuraava harjoitus oli kaunis nonsense-tekstin synnyttäminen josta syntyki sitte ihan todellisia helmiä, joista noin 70% pystyisin allekirjottamaan omaan elämääni peilaten (kertoo vissii jotai mun ajatusmaailmasta.) Viimesin harjotus mikä kerettiin tekemään, tapahtu mun natsiohjauksen alla (mä oon niin huono puhumaan kovaa ja kun puhun kovaa ja annan ohjeita, tuntuu pahalta), ja siinä näitä tekstejä luettiin ääneen eri tunnetiloissa.

Huomasin siinä sitte ku olin sanonu kaikki tunnetilat ja miettiny ne oikei tarkkaa et mitkä ei ois ihan perus ja mitä ois haastavaa tehä, että perhana mähän valitsin vaan ne tunteet mitkä mun elämässä on kaikista vahvoilla. Tänks, alitajunta. Sit kans katottiin statuksilla puheenvuoron vaihtamista, ja kaikki muut hankki sen suunnilleen huutamalla mutta aivan helvetin suureksi yllätykseksi yks Ilona vaan jotenki otti statuksensa halailemalla ja puhumalla kauniisti (yllätyittekö taaskaan, koska minä en..) ja näin eiköhän tämä pikkuhiljaa ollut tässä.

Emma on sitä mieltä että mä oon vähä ku meri; syvä, ehkä tyyni pinnalta mut kun se myrsky kerran puhkee ni sillon kuolee ihmisiä, ja osittain saastunut (johon hän vielä lisäs että se johtuu siitä ku ihmiset ei oo osannu käsitellä mua mut se ei oo totta mä en ite osaa käsitellä itteäni, ihmiset on ihania mä oon vaan typerä möykky.) Musta tuntu päivällä niin hyvältä et nyt on vaa vähä.. No. Sellane. Tyhjiö, tyhmä tyylitön tyhjiö. Toi oli omituinen tollane stressinvapautumisreaktio varmaanki näin koeviikon jälkeen toi euforia :D

Hyveksiä kiveksiä ja öitä (mä meen nyt tutkimaan siirappisia kuvia Manesta)
Pinja

Herra Kianto... Enhän minä ole mikään johtaja. Ei minusta ikinä tule olemaan sellaiseen. Mutta mihin minusta muka on, herra Kianto? Ei yhtään mihinkään.

maanantai 3. lokakuuta 2016

Emma on pehmeää panopuuroa

Otsikko vain siksi että oli niin eeppiset harkat etten osaa valita mitään muuta otsikoks ni otin sit Emman lausahduksen siitä, miltä tuntuu olla teatterilla ("oon ihan sellasta pehmeetä fucking puuroa") koska oon ilkeä kakka ja tykkään kiusia ystäviäni.

Tänään siis kävi niin että ohjaajamme Heidi ei ollut paikalla koska se on syömässä jäätelöä Helsingissä, ja varaohjaajamme Ilona ei myöskään ollut paikalla koska se on töissä, RIP Ilona, joten oltiin keskenämme. Heidi oli antanut meille melkein-selkeät ohjeet jotka löytyivät jostain gifien ja tarrojen keskeltä messengeristä. 

Ensiks leikittiin vanhaa kunnon kivi-paperi-sakset- leikkiä, joka ei oo muuttunu mikskään; ajoittain intensiivisempää ku palloleikki, ja kyse on aina elämästä ja kuolemasta. Miro etenkin oli taas hyvin lentävä tapaus, koska tämä fiksu poika oli juonut mäfää ja lisäksi keittänyt nuudeleita mäfässä (mikä on vaimomatskun vastakohta? aviomiesmatskuttomuuus? joka tapauksessa, se kuvaa mirppaa hyvin hyvin) ja sit juonu kupin kahvia. Tämä näkyi palloleikissä, levottomuudessa ja häiriintyneessä käytöksessä.

Elsa saapui paikalle myöhässä (omia perinteitään noudattaen tai ehkä yrittäen kompensoida sitä että meillä ei ollut Ilonaa myöhästymässä tapansa mukaan) koska on kuulemma saanut ajokortin ja on huono kuski. Asia selvä. Tehtiin ykköskohtausta, unohin oikeestaa jo kaiken mitä siinä tapahtu mut on meillä nyt ainaki jotain, ja on se kuvattu :D

Sit jakauduttiin ryhmiin ja tehtiin kolme erilaista kohtausta, toinen toistaan eeppisempiä. Lavalla oli nykyajan Eino Leino (Manella on vaikeuksia pysyä housuissaan, joten se laski ne alas ja leikki räppäriä), sit vähän pullaa uunissa ja äärimmäisen hupaisa kohtaus jossa Hella Wuolijoki ja Juhani Aho olivat puussa ja heittelivät toisiaan tuoleilla. Tähän sisältyi myös hassu vitsi;
"Mitä helvettiä, nainen, etkö sä tiedä että Hellan paikka on keittiössä!?" tai jotain vastaavaa en muista nyt ihan tarkalleen.

Meillä jäi ruhtinaalliset 25 minuuttia aikaa harkkojen lopusta. Meillä oli kolme vaihtoehtoa; slärväillään ja leikitään, kehitetään jotain fiksua ja syvällistä tai lähetään kotiin. Valittiin neljäs vaihtoehto; Saatananpalvonta. Teipit loppu melkein kesken mut sain tehtyy pentagrammin seinään. Nella maalas kaikille ylösalaisin olevat ristit otsaan ja viiltojäljet ranteisiin (tämä ei ole viittausta itsetuhoisuuteen, mut näihin rituaaleihin yleensä kuuluu verenvuodatusta) ja sit otettiin psykoottiset ilmeet. Nähtiin toisinsanoen vähän vaivaa et saatais meiän harkkakerta näyttämään hyvin hämmentävältä.

Saatananpalvontakin oli vähän hassua kun Saatana ei ollut paikalla.

Nyt biologian pariin voi jumalauta se koe on huomenna mä en helvetti selviä
Pinja

Maunon kädessä on keijukainen, ei kivespussit, ja mä en oo repimässä siltä hiuksia irti vaikka se pyys, vaan pidän vaan ihan nätisti kiinni

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Seinille puhumista ja Miro ei osaa käsitellä munia

Eilen olimme Iso-Kristiinassa pitämässä eeppistä satupiknikkiä lapsille. Postaus tulee vasta tänään koska olen ollut eilen melkein polttamassa mökkiä maan tasalle cocktailpiirakoilla, leikkimässä kuninkaan kupin kanssa, harhailemassa astetta lortomman näköisenä sammonlahdessa keskellä yötä ja näin poispäin. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan.

Ensinnäkin oman kappaleensa ansaitsee Elsa. Laitan sen tähän ensimmäisenä koska se kompensoi sitä miten Elsa saapui piknikpaikalle viimeisenä. Noin kello 12.30. Paikallahan piti siis olla kymmeneltä, ja ensimmäinen keikkavetokin oli jo yhdeltätoista. Tämä ei-niin-tyylikkäästi myöhästynyt olento oli kuitenkin "järkyttävän pahoillaan" asiasta, mitään vakavampaa vahinkoa ei tapahtunut koska keikka-aika oli niin lyhyt ettei kaikkia satuja ois ees ehtinyt vetää ekassa pätkässä ja koska auktoriteettihahmo ei tappanut häntä, me muutkin annoimme armeliaasti anteeksi (toki Elsa saa todennäkösesti kuulla tästä koko loppuikänsä.)

Auktoriteetista puheen ollen, ei varmaan yllätä taas että kuka meillä oli johtamassa hommaa kun Heidi hiihteli jossain muualla. Aivan oikein, ihastuttava Ilona, jonka mielestä on ihan okei purkaa tavarat muiden autojen tielle ja parkkeerata autonsa hetkellisesti keskelle parkkihallia niin että ohi mahtuu vaan just ja just. Ilona, joka himoitsi fetajuustokolmiota joka ilmeisesti oli sit kuitenki liian halpa hänen rikkaalle ylhäisyydelleen, ja päätyi ostamaan seitsemän euron salaatin. Ilona joka hoiti kaikki asialliset puhelut ja jonka niskaan itseasiassa sysättiin kaikki tärkeät tehtävät koska sähän sanoit et jos on jotain tärkeetä ni kertokaa ja siksi kukaan meistä ei halunnut ottaa kontaktia tärkeisiin ihmisiin; ei ollu meiän homma!!!

Okei, reiluuden nimissä, Ilona hoiti jälleen hommansa älyttömän hyvin. Organisaatio pelas paremmin ku lyseon järkkäämällä viikon reissulla Ranskaan, ja jostain syystä itseasiassa tuli mieleen joku mun ala-asteen sijaisopettaja joka oli vähän samantyylinen "voi, mä en yhtään halua pomotella ketään" - tyyppi joka silti sai a) kaikki kuuntelemaan ja tekemään jutut oikein ja b) kaiken menemään, ei vain sujuvasti, vaan myös nii että kaikilla oli kivaa. Kiitos siis Ilona että händläät meiät ja että oot just tollanen wannabe-auktoriteetti mikä oot, koska homma toimii.

Itse piknikhän meni oikein hyvin, johtui varmaan siitä että oltiin lämpätty niin antaumuksella. En oo ikinä nähny niin hysteerisen monotonista swishbangboingia mitä tehtiin siellä. Lisäks mm. hölkättiin ringissä ja hypittiin. Uskomattoman mukavaa oli meillä kaikilla. Sit Ilona häiriinty siitä ku seinä rupes puhumaan mikrofoniin ja hoiti homman asiallisella puhelulla ja juttelemalla seinälle mukavia (huom, jopa seinät kuuntelee ja tottelee Ilonaa.)

Mähän olin edeltävänä yönä nukkunut noin neljä tuntia koska yöllä on ihan okei mennä elokuviin ja on ihan okei myös jäätää mäkkärin autokaistalla koska ainoalla kyydillä kotiin on nälkä. Ja on ihan okei että kyyti ajaa väärään suuntaan sen viis kilometriä ihan vaa et sais mahollisimman pitkän suoran kutostiellä. On ihan okei ajaa 160km/h neljältä aamuyöllä kutostiellä ja olla kahdessa minuutissa ABC;ltä Uus-Lavolassa. Olin siis väsynyt enkä ollu saanu syötyä mitää koska u know kun väsyttää ni sit oksettaa ja sit mua yritettiin pakkoruokkia mut jälleen auktoriteettinainen pelasti mut jollain omituisilla voimillaan ja mun ei tarvinnu syödä. Koska olisin oksentanu trust me.

Miro ei muuten osaa käsitellä munia. Kun Villen piti auttaa, sen oli tarkotus rikkoa kananmunia kulhoon väkivaltasesti, joten se paiskas munan kulhoon. Muna pomppas kulhosta alas ja meni rikki maahan (ja jostain kaukaa kuului leppälinnun valitus "munani!!") ja toista sai hakata kulhon pohjaan kymmenen kertaa ennen ku se meni rikki. Lapsilla oli ainakin hauskaa. Mun parta meinas pudota ja olin varmaa psykoottisin ukki mitä on ikinä nähty. Mutta ihan hauskaa. Kyllä juu.

Nyt mä palaan filosofian ja biologian pariin, olkaa hyvin hyvät, hyvästi. 
Pinja

intensiivinen punahilkka

wild as fuck (wild ass-fuck) ville auttaa