Olen ja elän ja hengitän, mutta mitä?

Yritä parhaasi, ole ihminen ihmiselle

Hyvää joulua. On jouluaattoilta, kello on seittemän mun sisäinen introverttini rupes huutamaan mulle jo tuntikausia sitten, mutta onnistuin vasta nyt karkaamaan sosiaalisesta kanssakäymisestä. Tekis mieli avata joululahjaks saatu roseeviinipullo, on vähän sellanen joulumelankolia, mut samaa aikaa ihan kivaa. Sit muistin, et hitto, melkei lupasin tehä kivemman joulupostauksen tänne (tosin tää on vähä turhaa ja oikeesti vaa sitä et mä täytän mun melankolista tyhjyyttä tekstillä, jonka lukee ehkä kolme ihmistä, mut ei se mitää.) Ja et koht on taas uusvuos ja siitäki vois jotai sanoa. Tai sanoa nyt ees jotain jostakin.

Uskoitko sinä todella joskus johonkin muuhun kuin sanomalehtipaperin väriseen tulevaisuuteen?

Minä lupasin itselleni että uskoisin, mutta se jäi.

Vuonna 2011 joulu oli vielä ei-stressaavaa aikaa. Ainoa juttu, joka joulussa ärsytti, oli se ainainen siivoominen sitä ennen ja se et vanhemmat oli kireellä tuulella ku kaiken piti olla just eikä melkei. On se edellee aika ahistavaa, mut sen kaa on oppinu elää, etenki ku ite säätää kans lahjojen ja siivouksien kanssa. Sillon joskus jouluaattoa ootettii ku kuuta nousevaa, ja kaikessa oli taikaa sen muutaman päivän ajan. Ei se enää oo niin, vaikka mä oon kirjottanu mun päiväkirjaanki et mä lupaan aina tykätä joulusta yhtä paljon ku sillo (mun päiväkirjat vuosilta 2009-2012 on aivan hillitöntä paskaa alusta loppuun.)

Ja niin jäin minäkin, ja minä jäin jäädyin jätin jäät, jättäydyin jäiseen jätteeseen, ja elin.

Elin, sisäelin, mutta ulkoistin sen elämän pois sisältäni jotta voisin katsella mihin sattuu sen sijaan että tökkisin itseäni sokeasti sydämen kohdalta ja toivoisin, toivoisin, että joskus kipu kaikkoaisi.

Ja sillon vuonna 2011 mä olin myös alottanu teatterin. Intoa täynnä, tulevaisuus kirkkaana ja täydellisenä siinä just mun silmien eessä. Kyllä mä sillonki kärsin joulumelankoliasta, mut sillo se johtu siitä et olin oottanu nii kaua ja sit se oli aina tosi nopeesti ohi. Nyt tuntuu et en ees löydä sitä odotusta, ja tuntuu että ihan kaikki on tosi nopeesti ohi, ei pelkästää joulu. Mun elämä kiitää savuna ja sumuna mun silmien eestä, ja kun mä ojennan mun käden ja yritän ottaa kiinni, en onnistu. Joko mä oon niin aineeton, että en saa otetta mistään, tai sitte mun elämä on. Mä kiidän tosi paljon, mulle tapahtuu juttuja joita en ikinä ois uskonu tapahtuvan, ja mä vaa nyökkään kohteliaasti ja hymyilen, koska niin kuuluu tehdä.

Suudella nyt kahta ihmistä yhtä aikaa eihän se ole, mitä se on, mitä, enhän minä uskonut olevani sellainen tyttö, ei minulle ikinä tapahdu mitään sellaista? (eikä se edes toimi, pitää vuorotella)

Ihmisyyttä, elämää se on, sanoisi taidelukiota käyvä hipsteriteini, joka joskus halusin olla, 

ja jonka täydellisen rumuutensa takia esteettistä teemukia nuolevat auringonsäteet, kun hän istuu talon katolla aamunkoitteessa ja katsoo kaupunkia, koska on vapaa; 

vapaus määrittyy sen mukaan, missä juot aamuteesi.

Voihan se joulun taian katoominen johtuu myös siitä, et nykyää vähä kaikessa on taikaa. Siinä kohtaa ku lakkasin olemasta kusipäämulkku ja heräsin vähä, ni huomasin et joka paikassa on taikaa. Taikaa on leopardikuvioisissa tyynyliinoissa, hetkissä kun vuodenajat vaihtuu, koiran sähköisessä turkissa, hiuksissa joihin heijastuu auringonsäteitä ja ihmisissä, etenkin ihmisissä. Joulu ei menettäny merkitystään mut kaikki muut asiat sai sitä lisää. En mä tiie. En tiie mihi suuntaa mun elämä tästä menee, ku kaikessa on taikaa mut taikaki tuntuu jo usein aika ulkoiselta, ihan ku mut ois suljettu taian ulkopuolelle vaikka ihastelen sitä edelleen. En tiie mihi suuntaa mä oon menossa, tuntuu etten mihinkään. En ees tiie mihi suuntaa tää teksti on menossa, mut kyllä mä vielä liitän tähän teatterin. Ei hätää.

Kirjoita itsesi historiaan, mutta vältä kirjoitusvirheitä, kielioppivirheitä, anglismeja, alkoholismia, lidliä sekä kultalusikoita perseessä, niistä tulee helposti monta kuppaa ja kuuttakuuttakuutta muuta.

Ihmiset eivät edes tee historiaa, historia tekee ihmiset, äläkä sinä mieti tuota liikaa, älä filosofoi, anna minun kirjoittaa itseni internetiin ja sinun sivuhistoriaasi kun en muuta osaa.

Tää vuos alkaa kohta olla ohi. En mä oikei tiie mitä muuta siit pitäs aatella ku et vittu, just opin kirjottaa asiakirjoihi vuodeks 2016 ja nyt pitää taas älytä vaihtaa viimene numero. Uusvuos on muuteki kauhee töimaa, ja mun pitää olla taas monessa paikassa ja multa puuttuu vielä mekko :( Kun mä vuonna 2011 ajattelin viis vuotta eteenpäin, mä aattelin et jes, oon sillo Kallion lukiossa (jonka muute löysin tyylii just sillo joulomalla 2011), oon kaunis ja suosittu ja taiteilija, ja asun Helsingissä ja elämä hymyilee. Mikää noista ei toteutunu, mut on mun elämä jännempää ku sillo. Tai siis sillo kaikist jännintä oli ain et mikä sketsihahmo putoo seuraavaks ja et mitä jos nään joskus Aku Hirviniemen. Nykyää joka viikko, jokanen meno, on täynnä jotai uutta ja hämmentävää, ja oon oppinu tottumaa siihenki. Ai, tänään kävi näin. Ja nyt tein näin. Hassua.

Osaa, osaan ottaa osaa, vaikka kukaan ei koskaan oikeasti voi noin vain ottaa osaa toisen tuskasta.

Usko pois, olen yrittänyt, mutta ei se toimi. Voi vain olla läsnä, kantaa sammuneen sänkyynsä portaita ylös, silittää itkevän hiuksia, kuiskata jotain lohduttavaa, jos vain osaa, mutta osaa ei kukaan osaa ottaa.

En oo ikinä kirjottanu mitään blogitekstiä näin kauaa, alotin seittemältä illalla ja kello on puol yks yöllä... No, anyways, yks juttu jossa jaksaa aina olla taikaa, on teatteri. Jos mun pitää miettiä viime vuodelta kymmenen kertaa, kun hymyilin leveesti tai tunsin tosi vahvaa iloa, surua tai järkytystä, niistä ainaki seittemän tai kaheksan on ollu teatterin takia. Osa sellasta, että oon kattonu teatteria (teatteri vaikuttaa muhun syvemmin ku tosielämä, mikä välillä hämmentää), osa Estradilla kun oon ollu harkoissa. Siksipä siksi, kiitos kaikille ihanille ihmisille jotka on mun kanssa tehny teatteria kuluneen vuoden aikana. Niin Estradin väelle, Pysäkin porukalle, teatteridiplomijuttuhöskälle (ollaa elossa vaik karonkka oliki vähä hassu!!!) ja myös päätään hiljalleen nostavalle Nahkatakkisen tytön ihmisille. Eli suomeks noin puol lyseota, syventävät ja noin kymmenen muuta :D Olette kaikki hienoja ihmisiä ja tämä oli vuoden turhin blogipostaus. 

Löytää uuden lempitarinansa käsinkirjoitettuna paketista,

niin, ja hän ei ehkä muista mitä on onnellisuus, mutta hän on silti täällä

(elää muita ihmisiä varten, koska pelkää)

Kiitos, hän ajatelee tiiviisti. Ja hyvää joulua.

Pinja