Estradin lapset: Roolipeli, eli miksi en enää ikinä halua vastuuta mistään

Hyvää lauantai-iltaa kaikki. Tänään tämän spesiaalipostauksen aiheena on lukioporukalla (ja okei, mukana oli myös pari amista ja yks sekasikiö kaksoistutkintolainen) tekemämme teatteridiplomi, jonka siis päädyin hämmentävästi ohjaamaan ja jota esitettiin tänään Estradilla. Tässä kohtaa ilmotan että kaikki muut kuvat on Iidan ottamia, paitsi toi mis on koko porukka, sen otti Ilona tänää esityksien jälkeen.

täs kohtaa meil oli vielä itsetuntoa ja uskoa tulevaisuuteen

Esitykset meni itseasiassa hyvin. Lukuunottamatta sitä että valot lakkas toimimasta pariks minuutiks ja lähin pois ja Ilona luuli et hylkäsin sen, tai sitä et verikapselit ei tehny yhteistyötä Johannan kanssa, tai sitä et Arttu yritti alitajuisesti jollain tapaa viitata Pähkinänsärkijään kansallisoopperassa, mut rikkokin pähkinäkupin. Esitykset kuitenkin meni kunnialla alusta loppuun ja mä oon ihan helvetin ylpee koko porukasta. Oikeesti.

Tässä kohtaa hoxhox, lisätietoa prokkiksesta löytyy täältä, maestro Arttu on kirjottanu nerokkaasti ja mahtavasti tästä Lyskariin ja suosittelen kurkkaamaan, koska mun selitys on huomattavasti epäselvempi :D

Miten mä sitte ylipäätään päädyin tekemään tällästä? Ihan helvetin hyvä kysymys, jos saan sanoa. Mä tiesin kyllä että teen lukiodiplomin tänä vuonna, mut tuli silti vähän yllätyksenä, kun ihmiset joiden uskoin karttavan mua viimeseen asti (koska meillä on historiaa mut siitä ei puhuta koska eilen puhuttiin lol ja vaik oon edellee kusipää in general ni uskokaa pois olin vielä pahempi sillo joskus ja en itekkää haluis olla itteni kaa missää tekemisissä enää jos oisin sillo joutunu olemaa jne.) pyys että tulisin ohjaamaan ja näyttelemään niiden prokkikseen. En tunnetusti osaa sanoa ei, olin tilanteen yllättämä ja muutenki vaa äärettömän ilonen ja kiitollinen että mua oli pyydetty mukaan, joten päädyin sitte tähän spektaakkeliin. Onneks päädyin, koska ihana työryhmä ja eeppinen meininki. Ja iha kaunis lopputuloskin, okei okei, hyvi veditte jätkät.

mun ilme ku älysin et mua ei vihata vaik varmaa pitäis

Näytelmän nimi oli Roolipeli, ja Roolipelissä oli mukana aikamoinen porukka. Arttu, joka aiheutti mulle elinikäiset traumat vuonna 2013 chilisuklaan avulla. Johanna, jonka ego on suurempi ku kaikkien meidän muiden egot yhteensä. Samu eli Smau eli Mirpan sirkusteleva isoveli, megalomaanikko ja IB-hörhö. Iida, jonka olemassaolo summaantuu vahvasti avaruuskissojen leikkikaluihin, pitkään kemiaan ja vielä pidempiin hiuksiin. Tuisku, joka on habitukseltaan vitun jäätävä, mutta kuulemma matemaattinen nero. Jennifer, joka uhras puol elämäänsä ja koko omaisuutensa tän prokkiksen takia. Inka, jonka kaikki muistaa kyllä (se lortto joka oli aina rikki jostai kohtaa mut ei enää.) Mane, jota kukaan ei myöskään voi unohtaa. Jasper, joka piti Murolandian kuumuudet- ryhmäkeskustelua elossa sopimattomilla meemeillä. Ella, josta oli hurjasti apua kun meinasin hajota palasiks. Leevi, joka istu nöyrästi joka harkoissa, tarvittiin sitä tai ei. Ja sit Miro, jonka hahmo kiipes vuorelle kylpytakissa johtaakseen lintukulttia. Hyvä, tasapainoinen jengi.

lopettakaa en hyväksy tätä herran vuonna 2016

Näytelmähän siis perustuu tän pääporukan (eli kaikkien nevarien joita ette etukätee todennäkösesti tiie; Arttu, Johanna, Iida, Samu ja Tuisku) roolipeliin, jossa on pitkä, sekava juoni ja paljon väkivaltaa. Ja lintuja. Let's tiivistetään. Erään baarin pitäjä, ei ainakaan herra Adams, vaan Adrien Chevalier, ja sit pari juoppoa ja raivostuttavan salaperäistä sivuhenkilöä päätyy hörhöjen keskelle ja sitä kautta vuorelle lintukultin luokse, josta ne menee Kaliforniaan koska kirja nimeltä Unaussprechlichen Kulten, ja sit selvii et yks juoppo on riivattu ja toinen riivataan, sit tulee lisää hörhöja ja pari täytehahmoa, sit kuvioon tulee Sanato ja kenguru ja menneisyyden puintia joka päättyy lopulta kuolemaan, ja tää kaikki tungettii kahteen tuntiin ja jeesus kristus mikä töimaa.

tässä taidetta ennen harkkojen alkua

Matka ensi-iltaan ei ollu ihan täysin mutkaton. Oikeestaa välillä tuntu et se oli pelkkää mutkaa niinki pitkälle et lopulta pyörin ympyrää kunnes huimas ja sit hajosin. Mut täähän nyt johtu lähinnä siitä, et meitä oli iso porukka ja kaikilla oli omat kiireensä, ja siks harkkoja oli tosi vähän ja vaikee järjestää. Plus et mä oon ihan helvetillinen sählä enkä oikei osaa ottaa kontrollia itestäni ja vielä vähemmän muista. Sit ku tuli vähän muuttujia matkaan ni elämä oli välillä vähä karmivaa. No, joka tapauksessa, ihmiset teki ihan älyttömän hyvää työtä. Kaikki hyvin nyt. Voin taas hetken hengittää.

täs mä oon just vetäny ranteeni auki koska ohjaajan tuskat, ja vertailen mun viiltoja manen kaa

Läppää synty ihan samalla tavalla ku missä vaan, missä taiteilijanuoret hengailee porukalla. En tosiaankaan muista kaikkia juttuja, mut oon kirjottanu mun käsikseen seuraavat huomiot ylös;

ROSVO 1: Kädet ylös tai ammutaan!
ROSVO 2: Just nii! Tää on ryöstö!
MORISATO: ...kenet mä tapan?

ADRIEN: Thomas Williams, mitä vittua?!

ALEXANDER: Onko meillä tässä... Vittu!

(Fogey vain hymyilee.)
"Pitiks mun sanoo-"
"Miro, pää kiinni ja mulkoile!"

(Thompson raahaa Alicen pois lavalta.)
"Tuisku, et tallo sen nahkaa!"

(Salamurhaaja tekee itsemurhan.)
"Miro, nyt otat sen veitsen ja tapat ittes, ei voi olla noi hankalaa!" ja heti seuraavassa läpimenossa "...no, tapatko ittes vai et?"

(Sanato suuttuu ja vetää jonkun keppinsä esille.)
"Oispa keppiä", terveisin Iida.

Lisäks esityksistä täytyy muistaa verikapselit, se kun Samun keppi hajos Johannaan, VITUN MIRO JA MANE JOTKA PÄÄTTI HOMOSTELLA ja se pimeys, koska paras improvisaatio ikinä ku kaikki valot on pois toiminnasta;
"Thompson, miks täällä on näin pimeetä?"
"On yö."

"eipä sinuun paljon taiteellisuutta mahdu (etenkin kun olet jatkuvasti umpitunnelissa.)"

Nyt on sitte tullu aika kiittää. Ihan tosi paljon. Ensinnäki siitä että mut on ylipäätään otettu tähän mukaan, en vieläkää ihan ymmärrä sitä et miks, mut kiitoskiitoskiitos, ootte hienoja ihmisiä, anteeks jos oon ollu viimeset puol vuotta (puol elämää) kamala, yritin parhaani mukaan olla olematta. Toiseks kiitos siitä että ootte ollu ihan älyttömän kannustavia toisianne ja mua kohtaan ja suhtautunu tähän erittäin tosissanne, on ilo tehä tälläsessä porukassa teatteria. Kolmanneks kiitos siitä et ootte ihania ihania ihania ihmisiä ja mulle tulee oikeesti ikävä tätä prokkista vaikka tää oliki pahin töimaa ikinä.

Kiitos myös Estradille, koska saatii esiintyä siellä ja jopa pitää yhet harkat ennen esitystä. Tiloja missä on valot ja tarpeeks tilaa on aina vähän vaikee löytää, onneks on Estradi ja Estradin erittäin cool ja reilu henkilökunta, etenkin rehtori Ulla, kiitos paljon!

Yks spesiaalikiitos kuuluu myös Ilonalle joka järkkäs ittensä meiän lapsenvahdiks tänään, vaikka matkassa oliki mutkia; oot oikee enkeli, Ilona, ja arvostan suurensuuresti sitä että hommasit itelles vapaan iltapäivän meiän takia. Ilona myös teki juttuja valoilla ja äänillä mun kanssa, enkä ois varmaa pärjänny ilman sitä (vaikka siitä ei juurikaa ollu muuta hyötyä ku henkistä tukea, mut Ilonan tapauksessa se on ehdottoman riittävää.) Ihana Ilona ♥

Joten. Tuota. Karonkka olis sitten parin viikon päästä ja. Nyt pitäis sitte lopettaa tää postaus. Mitenhä mä sen tekisin. En mä oikei tiie. Lol. Onneks oon ollu höpö ja kirjottanu jotai tekstinpätkää aikasemmi tänä vuonna. Lopetetaa siihe ni näyttää fiksulta ja taiteelliselta. Kiitos ja kumarrus rakkaat ihanat ihmiset ♥

Koko syksy kuin unessa

hiljaa, hiljaa

mutta ensilumessa

minä hymyilin

Kiitän luojaani

(jos sellainen on)

että minulla on heidät

Minä tosissani luulin ettei näin enää ikinä olisi

En minä olisi tätä uskonut

mutta heihin minä kyllä uskon

ja minä en voi sanoa kuin

Kiitos.