Tervehdys uskonnontunnilta. Keskityn opetukseen. Ja teen tehtäviä. En kirjoita blogipostausta päivää myöhässä oppitunnilla. En ole huono ihminen. Olen aktiivinen opiskelija. Osaan kaiken. En ole väsynyt eikä päähän koske. Kaikki on hyvin.
Palataan siis eiliseen. Oli hyvät treenit, päästiin taas kerran paljon eteenpäin meiän roolityöskentelyssä. Lisäks tehtiin hysteeristä, passiivis-aggressiivista Kaurismäki-pallolämppä-swishbangboingia. Kantturat ammuivat.
Sitte siirryttiin kattomaan kaikkien demopätkiä. Vahvaa läsnäoloa, intensiivistä pakahtumista, häitä, rakkauden puutetta ja elämää. Miro luki kaunista tekstiä joka muuttui turhankin eroottiseksi loppua kohden. Emma rikkoi äänihuulensa pakahtuessaan. Mä oon liian vakava Kiantona ja ilmeisesti ihan hyvä olemaan minä, yllättävää kyllä.
Tää postaus vastaa pituudeltaan ihan ensimmäisiä tän blogin postauksia, mut mun pitäs tehä ihan miljoona juttua tän päivän aikana koska lähen huomenna Turkuun ettimään turvaa Jeesuksesta, musiikista ja seurakunnasta johon en kuulu. Vähän kahta esseetä, vähän ompelijalla käymistä, vähän siivoamista, vähän tiivistelmiä. Siksi siis poistun nyt kun tunti alkaa olla lopuillaan (kerkeen hetken tehä esseetä nro 1.) Hyvästi.
Pinja
Herra Kianto, on niin paljon helpompi seisoa sinun saappaissasi kuin olla ihan minä vaan.
On niin vaikeaa hengittää oikein. On niin vaikeaa kohdata itsensä ja yleisö. Mistä lähtien kaikki on tuntunut tältä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti