Hyvää huomenta (kello on kirjaimellisest tasan kaks ku alan kirjottaa tätä mut on anyways vasta aamu mulle ja tässä on koko päivä aikaa kirjoittaa niin maan perkeleesti esseitä joten tulen nyt tänne höpöilemään) ja hyvin hyvää sunnuntaita.
Keskiviikkona kohtasin triggeröityneen Heidin, Miro kiskas nii paljo kokaiinia sieraimiinsa et meinas tukehtua ja kaikki oli yhtä kaaosta paitsi et onnistu kuitenki. Toisin sanoen meillä oli satupiknik. Ja sitte iha normaalit harkat sen jälkee. Miro ei osaa olla hengittämättä. Typerä poika. Pöllin kirjastosta teepussin. Worth it.
Mut nyt pääasiaan. Perjantai-iltana pitkän ja raskaan koulupäivän jälkeen rantauduin Emmalle. Cringettiin naamamme irti ku katottiin videoita meidän sikiöajalta (2012) lähtien. Täysin järkyttävän kamalaa kamaa. Etenki sikösulo ja millikiiturimiro on aika usein tähtirooleissa niissä videoissa. Koostetta tulee jos mun hölöm kone suostuu toimimaan ja tekemään sen mitä tehdä täytyy. Eli toimimaan. This makes no sense. Emma luki varmaa puolet mun runokokoelman runoista ja ne oli tyyliin kaikki ihan tosi brutaaleja since 2014. Järkyttävää kamaa sekin. Jatketaan.
Takapenkki on täyteen ahdettu ja äärimmäisen epämukavan näköinen, mutta siitä huolimatta kaikki on hyvin. Penkit heiluvat naurun tahdissa, laitetaan musiikkia kovemmalle, ja lauletaan kovempaa. Naurattaa aidosti, kerrankin.
Lauantaiaamuna (klo 15) lähdettiin seikkailulle. Pyhä Kyyti eli Ellan auto oli järjestelty salaliitto, josta veti herneet nenään onneks vaan kaikki ulkopuolelle jääneet ihmiset (etenki Iris ja Ilona), eli ei kukaa tärkee ku kaikki tärkeet oli Ellan autossa (just kidding mä vaa halusin etupenkille, Emmalla ei oo muita ystäviä ku mä ja paholaiskaksikko-koiraduo Mirppa ja Sulppu on aina hyvää matkaseuraa.) Emma väitti et organisoin sen elämän ja matkaseuran päin helvettiä, mut oikeesti sil oli ihan kivaa. Pyhä Kyyti saapui viimeisenä Mikkeliin, mutta matka oli sitäkin hupsumpi. Takapenkillä hilluvat sillit suolassa, eli Emma, Miro ja Sulon Jalat (tulin siihe tuloksee et Sulo on pelkkää jalkaa) katselivat jo aiemmin mainittuja ihastuttavia videoita kunnes Sulo alkoi harkita stripparin uraa ja voimaan pahoin. Tämä tummanpuhuva poika myös onnistui joka liikkeellään potkaisemaan sekä mua että Ellaa. Tänään ihmisenpuolikas on huomenna leijonamunakas. (Mirolla on oudot ruokailutottumukset.)
Istutaan syömään ja nauretaan. Viereisessä pöydässä nauretaan kovempaa. Haaste vastaanotettu, ja minäkin olen hyvällä tuulella. Kerrankin.
No, kun viimein päästiin Mikkeliin, nähtiin vaan tien laitaan hylätyt autot eikä meiän ihmisiä missään. Heidi on vakaasti sitä mieltä et se on käskeny meitä soittamaa ku ollaa perillä, mut koska ees Ella ei tienny tästä, oletan että näin ei ole (Ella on se joka tietää aina.) Päätettii et aha, hyvä on, me mennää sit YYYKSIIIN ja mentii mäkkärii. Kun muu porukka ilmestyi paikalle, Miro sano än-yy-tee-NYT ja lähettii pois koska lol ei me ois haluttukaa hengaa niiden muiden kanssa. Mun lapanen löyty ulkonta ja Miro oli onnellinen ettei kukaan oo kussu sen päälle, koska Mirolla itellään on tapana kuljeksia kaduilla kuseksimassa pudonneiden juttujen päälle (ku hiekkalaatikkoo kuseminen kiellettiin siltä keväällä 2014.)
Ihmiset ovat hassuja, kun eivät ymmärrä omaa ihanuuttaan. Onneksi meitä on useampi muistuttamassa. Tulee vähän Vaasanreissua edeltänyt yö mieleen, kun silittelen samojen ihmisten hiuksia taas. Hyvä olla. Kerrankin.
Harhailtiin ostoskeskuksissa ja tulii siihe tuloksee et Mikkelis on vaan elämänkoululais-amis-jonneja. Sit lähettii sivistyksen pariin kaupunginteatterille, jossa muut jo meitä oottelikin. Aulassa tapahtui kohteliaisuuksia ja koskettelua, koska ihmiset on hassuja ku niitä silittelee, ja Heidi halus et otetaan yhteiskuva. Mä onnistuin melkein välttämään sen, mut en sit kuitenkaan. Huoh.
Ensin nauretaan tunti ja sitten tulee järkytystä. Ilmari Iki-Kianto, mitä vittua? Minä tunnen tunteita, pitkästä aikaa, ja rakastan rakastan rakastan teatteria. Olen samalla osa jotakin enkä olemassa ollenkaan. Kerrankin!
Itse näytelmä, Red Nose Companyn Punainen viiva, oli äärettömän hauska. En oo varmaa ikinä pitäny niin kovaa ääntä missään teatteriesityksessä. Jeesus. Iris kuulosti kissalta vaikka se onki Hiiris. Mulle ei tarjoiltu väliajalla konjakkia. Sulo tuijotteli alastomia naisia seinällä. Toinen puoliaika meni niin vahvasti tunteisii etten ees tienny et niin vahvasti voi mennä tunteisii sellasen nauramisen jälkee. Ehkä se oliki sitä et olin nii avoimessa kikatustilassa et siit liuku hyvin helposti järkytykseen. Huhhuh. I loved it.
Tie on pimeä, ja ensimmäistä kertaa tuntiin on hiljaista. Takapenkillä hohtaa yhden kännykän valo, ja kaksi muuta nukkuvat ahtaasti mutta sikeästi. Rauha, onnellisuus, hysterian jälkeinen euforia, tieto siitä ettei tarvitse olla mitään muuta kuin olemassa. Kauniita sanoja. Kerrankin.
Paluumatka Pyhässä Kyydissä oli aivan helvetin eeppinen. Takapenkin sankarit ei pysyny kasassa puolta minuutia pidempään, vaan Sulo oli koirapilli, Miro laulo matalalla äänellä Rammsteinia samalla ku muut kaks kilju jotain muuta, ja joka kerta kun tuli mainos missä mainittiin "seksi", ne hajos vielä pahemmin. Kunnes ne taantu ja nukahti, mut sit ne heräs ja alko kiljumaa Chandelieria nii järkyttävän kamalasti et ei voida enää koskaa kuunnella sitä pokkana. Sama koskee myös klassikkoa "It's raining men" vaikka Radio Aalto kusikin homman.
Asfaltin pinta kiiltää yössä. Ensimmäinen valonpilkahdus aikoihin. Minä toivoani, jonka kadotin. Paina taas kaasu pohjaan, anna elämän mennä. Lauletaan hiljaa yhdessä ja liu'utaan kohti edellä ajavaa autoa. Ei mietitä mitään muuta kuin hirviä, kuolemaa ja sitä, että toiset ihmiset voi nähdä pimeydestäkin, kun he loistavat niin vahvasti. Hymy, vihdoinkin, kerrankin.
Yritettiin pitää Ilona, joka ajoi meidän edellä, niin lähellä ettei se karkaa. No, alettiin vähän epäillä sen nopeusrajotuksien noudattamista ku ajettii kaheksankympin alueella satasta sen perässä eikä saavutettu sitä ollenkaan. Paitsi sillo aina kun se päätti jarrutella ihan höpöissä kohdissa ja Ella luuli joka kerta et siin on kamera. Ellan muisti toimii muuten tosi hassusti;
"Kun tultiin Mikkeliin päin, muistan et ton puun kohdalla laulettii jotai herkkää, ja sillo ei viel ollu kameroita."
Riemukas hetki, autossa valot päälle jotta taaksejäävät saavat mahdollisuuden nähdä vahingoniloiset vilkutuksemme ennen kuin katoamme taas yön pimeyteen. Turvallista matkaa kotiin. Kotiin, kerrankin.
Ohitettiin Ilona Kuukanniemessä. Victory is real. Kuulin huhupuheita myös driftaamisesta Helsingintiellä kun mut oli dropattu kyydistä (mun henki on liian kallis moiseen sekoiluun.) Emmaa nauratti vielä seuraavana aamunakin. Ilona on elossa, löytänyt perille ja maaginen (lol kirjotin vahingossa eka maahinen.) Ella pääs hengissä kotiin vaikka matkaseura olikin vain etupenkin osalta syvällistä. Mirosta ja Sulosta ei oo kuulunu tänään mitään mutta ne on kans hengissä. Oletan että myös Parkkinen & Parkkinen plus muu poppoo on selvinny. Oli hyvin hyvää reissua.
Ja minä makasin hereillä vielä aamukahdelta puhumassa siitä, miten vieläkin naurattaa.
 |
| Ennen esitystä otettu kuva, jossa on vahvasti tilanne päällä. Heidistä lähtien oikealla puolella kaikki on jotenki ihan tosi sekavasti. En tiedä mitä Heidi tekee, Ella onneks osaa hymyillä, Iris näyttää siltä et se rukoilee jumalilta voimaa tähän hetkeen, Ilona on confused, Emma tuomitsee mua ja mä vaa haluun pois :D |
 |
| #klovnie |
Ciitos ja kumarrus te kaikki äärimmäisen ihanat muruset ♥
Pinja
Herra Kianto, on kiellettyä sörkkiä emotionaalisesti epävakaan teinitytön tunteita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti