Kuolemaa, kipua ja nylkykauraa

Ehtoota nuorukaiset ja muut. Tänä viikonloppuna meitä on kidutettu julmasti; meillä on luututtu lattioita, meidän sieluttomuudestamme on vuodatettu tulenpunaisia veripisaroita ja meidän tuskanhuudoistamme on sävelletty elämän mittaisia sinfonioita. Kiitos tästä kuuluu kaikkien tuntemalle Topias "Tupsu" Myllyselle, Tampereen Nätyn ihastuttavalle Juho Rantoselle, ei enää Estradin nurkissa pyörivälle Joonas Savolaiselle, tangon salat kahdellekymmenelle teinille tunnissa opettaneelle Milla Susijoelle ja Lappeenrannan kaupunginteatterin eeppiselle ammattilaisaarteelle Sanna Kemppaiselle.

Aloiteltiin lauantaiaamuna yhdeksältä pirteinä ja hyvissä voimissa ja lopetettiin muutama tunti sitten (toki meidät päästettiin välillä yöksi kotiin näkemään painajaisia seuraavasta päivästä.) Paikalla oli meidän porukka plus po6- porukka, ja lisäks lauantaina kanssamme oli ihana, rakas Nuppu, ja paikalla pyörähti myös aivan yhtä ihana ja rakas Emma, joita oli aivan mahtavaa nähdä ♥ Ruokatauoilla pohdittiin elämän suuria kysymyksiä, kuten; "Miten nyhtökauraa... Nyhdetään?" terveisin Jesse ja; "Eiks se sit voi olla nylkykaura?" terveisin Emma samassa keskustelussa.

Topiaksen kanssa tehtiin samoja juttuja ku kaks vuotta sittenki; kärsittiin ja tajuttiin miten paskoja ollaan ja miten helpoilta liikkeet näyttää ku joku joka on tanssinu pienen kurjan elämänsä läpi, tekee ne. Ilmaistiin iloa ja vihaa, ja harjotukset oli toimivia ja hyviä. Tuli oivalluksia ja asiat onnistu, vaikka osa tanssimaisista liikkeistä oliki vähän sinne päin kun ei vaan ihan kroppa suostunu tekemää niiku käskettii.

Juhon kanssa keskityttiin parikontaktiin, työntämiseen ja vetämiseen, sekä liikkumiseen yhtenä vaikka liikkujia oli kaks. Tämäkin oli haastavaa, mutta tykkäsin yllättävän paljon ottaen huomioon, että en osaa liikkua ees yksinäni. Tähän kaksoispiste ja iso D- kirjain (because you need to have the D hahahah.) Hyvin vartalopainotteista ja fyysistä siis ensimmäisenä päivänä. Me mentiin kotiin itkemään koska...

...seuraavana aamuna, tänään siis, meidän aamun aloitti kaikkien ikävöimä Joonas. Joonas, joka oli suurimman osan muistikuvissa se joka pisti ylimääräisestä yskähdyksestä punnertamaan koko ryhmän eessä, Joonas joka kaks vuotta sitten pisti ihmiset juoksemaan kunnosta riippumatta, Joonas. No, Joonaksen satsi koostuki aika lailla pelkästään fyysisestä tekemisestä, mut huolimatta siitä et treenattiin ulkoisten vatsalihasten ja sisäisten vatsalihasten lisäks, hmm, hämäriä vatsalihaksia (ei mulla ennen oo ollu näitä lihaksia mihin nyt koskee), treeni oli hyvää ja itseasiassa hauskaakin. Eipä ois uskonu. Tervetuloa vetämään kuntopiiriä lukion liikuntatunneille, Joonas.

Milla opetti meidät kävelemään ryhdikkäästi, ottamaan askeleita musiikin tahdissa ja lopulta ihan oikeesti tanssimaan tangon perusaskelia. Tehtiin harjotuksia ilmapallon kanssa ja edettiin yläkoulusta tutulla "kaikki tanssii kaikkien kanssa"- tyylillä, kunnes oltiin siinä mallissa että pystyttiin ottamaan pikku minitanssiaiset. Musta tuntuu et loppujen lopuks kaikki oppi sen perusaskelen jollain tasolla, ja kuten Joonas demonstroi, lantion asento vaikuttaa myös äänenkäyttöön lavalla.

Sannahan on tunnettu siitä että se ei kiduta fyysisesti, ja tänäänkin tuhouduttiin enemmän tai vähemmän nimenomaan henkisesti. Tehtiin mielikuvaharjoituksia, jotka toimi muuten mun kohdalla paremmin kuin ikinä ennen, ihan älyttömän makeeta, ja mielikuvitusmatkoja jotka hajotti ihmisiä itseni mukaanlukien, ja lopulta sitä saamarin tunneneliötä johon mun on aina pakko työntää itteni mut joka päättyy aina niin että tärisen ja ahistaa koska tunteita ewww. Olemme raunioina.

Okei. Tähän voin lopettaa asioiden liioittelun ja kuolemasta valittamisen. Mun näkökulma asiaan on; oh, we didn't die! Mä oon elossa! Topiaksen rääkkäys ei ollu yhtä tarkkaa vääntelehtimistä ku viimeeks ku se oli meiän kaa, toki sain traumat vihan tunteen löytämisestä (mä en ikinä vihastu mä en osaa olla huutava enkä vihainen, jos ikinä oon ni damn mahdan olla pahasti hajalla) ja pelästyin miten vaikeeta on löytää ilon tunne. Juhon harjotuksissa yllätyin tosi paljon siitä miten vahvat Kaarnanostalgiat tuli kun tehtiin improkoreografiaa Miron kanssa. 

Joonaksen treeneissä oli itseasiassa ihan helvetin hauskaa. Mä en oikei tiie miten se menikää niin et ku makasin lattialla joka ikinen lihas tulessa, löysin silti voimaa laulaa Sataa salamaa mukana ja tehä vielä puol minuuttia lihasliikkeitä. Sannan mielikuvaharjotukset oli eka ihan hiton siistejä, sit ihan hiton siistejä ja ahistavia. Tein oivalluksia; en omista tunteita enkä osaa ilmaista niitä. Piti muistella eri tunteita, ja ainoastaan suru löyty suht nopeesti. Viha tuli ehkä seuraavaks nopeesti mut seki tosi hankalasti koska se piti rakentaa niin et muistelin asioita joita oon ite tehny mitkä ärsyttää mua. Ilo ja onnellisuus oli niiku ????? ku en joteki vaa saanu yhtää kiinni mistää. Kauneuden temppeli pisti mut ihan palasiks. Oon edelleen. Thanks, imagination. 

(mä kirjotan sen kokemuksen toho alas, mun on nimittäi pakko kirjottaa se voidakseni analysoida itseäni, ni miksen sit suoraa jakais sitä tänne skipatkaa ihmeessä tulee varsin pitkä selostus)

Tässä vaiheessa meikä kiittää kaikkia. Opettajia, koska joka ikisellä opettajalla oli hyödyllisiä, hyviä ja kivoja harjotuksia, jokasen kanssa sai viedä itteään äärirajoille ja pikkusen niiden ylikin, ja kaikilla oli monipuolisia juttuja joista oli helppo napata kiinni. Lisäks kiitos myöskin kaikille jotka oli mukana, koska ootte ihania ja teidän kaa on helppo tehdä ja teihin on helppo luottaa. Kiitos tosi paljon ♥

Pinja

Kauneuden temppeli

Ovi on valkoinen, tutun näköinen. Varmaan se sama, joka oli viime vuonna lavalla meidän esityksissä. En oikein tiedä. Avaan oven varovasti, sisältä tulee omituista, mustaa valoa. Miten valo voi olla mustaa? Mielenkiintoista. Astun sisään. Kauneuden temppeli rakentuu hiljalleen ympärilleni.

Metsä. Ei ihan tavallinen metsä, vaan paljon tiheämpi, vähän sademetsän kaltainen, mutta ei kuitenkaan. Paljon värejä, mutta enimmäkseen tummanvihreän eri sävyjä. Ja mikä tärkeintä, ei yhtäkään heijastavaa pintaa, josta näkisin itseni. Minä en ole olemassa, en oikeasti, en täällä, koska jos näkisin itseni, tämä ei olisi enää kauneuden temppeli. Ylhäällä on vuorotellen vain minut sisäänsä sulkevaa metsää ja auringon juuri sopivasti lämmittävää kultaa.

En tiedä, mitä tulen näkemään, kun siirrän sivuun karhean pusikon. Hätkähdän, sillä huomaan että en ole yksin. Eräs ihminen istuu kivisellä, pitkällä penkillä raottamani puskan takana. Yksin? Ehkä hän pitää yksinäisyydestä tällä hetkellä enemmän kuin muiden ihmisten seurasta. Ei epäilystäkään, hän kuuluu tänne. Hän ei näe minua, tai ei vain huomaa, että olen tässä. Hän ei ehkä halua nähdä. Mutta ei se mitään, mikään ei eroa todellisuudesta. Lasken puskasta irti. Paras mennä, etten häiritse.

Lähden kävelemään eteenpäin. Omituisten, luonnollisten, keltaisten lamppujen valossa, tasaisin väliajoin, polun molemmin puolin, on ihmisiä. Osa heistä on yksin, osa yhdessä. Tuttuja, tuntemattomia. Minä ymmärrän, että tässä temppelissä ovat kaikki muut maailman ihmiset. Joka ikinen maailman ihminen... Lukuunottamatta minua itseäni. Hetkeksi sydän pysähtyy reaktiona ymmärrykseen, ja jatkaa sitten. Kai minä tiesin tämän jo ennestään.

Polulle juoksee kettu. Sama kettu juoksenteli kesäteatterilla koko viime kesän. Kettu, joka tuli usein lähelle, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi lähelle. Nyt se tulee, se on ensimmäinen täällä, joka minut huomaa. Ensimmäinen, jolle olen tarpeeksi olemassa myös kauneuden temppelissä. Kosketan sen turkkia. Silkkinen kuonon yläpuolelta, karhea selästä. Se katsoo minua suoraan, näkee varmaan kaiken. Sitten se lähtee, mutta sen läsnäolo toi omituista lohtua joka jäi, vaikka en tajunnut sitä tarvitsevani.

Kauempana polulla on pieni tyttö. Tytöllä on polkkapituiset hiukset, ja ne ovat ranskanleteillä. Hiuksien päällä keikkuu vähän nuhjuinen, sininen hellehattu, ja tyttö on kyykyssä niin, että hänen siniruudullinen kesämekkonsa laahaa maata. Äiti aina sanoi, että puihin ei saa kiivetä tuossa mekossa, muistan äkkiä. Tuo tyttö olen minä. Minä viiden vanhana, suunnilleen, ja se minä on kauneuden temppelissä. Viisivuotias Pinja on osa kauneuden temppeliä, vaikka seitsemäntoistavuotias Pinja ei olekaan, ja sekin on lohdullinen ajatus.

Autan pienen itseni kiipeämään puuhun. You go, girl, ajattelen, kun hyvästelen hänet. Tee mitä tahdot, mekko se vain on. Koko ajan näen enemmän ihmisiä, kunnes tulee pyyntö kääntyä takaisin. Palaan samaa polkua taaksepäin, viisivuotias versio minusta on jatkanut matkaansa ja ketusta ei näy hännänpäätäkään, mutta samat ihmiset istuvat samoilla paikoilla. Kukaan ei näe minua, ja katson käsiäni. Minäkään en näe minua. Hyvä.

Hyppään ovesta ulos ja mätkähdän todellisuuden kovaan maahan makuulleni. Minä en kuulu tuonne.