ANTEEKSI en eilen henkiseltä hyvinvoinniltani kyennyt hipaisemaankaan blogia kun pohdin Roolipeli- nimisen prokkiksen aikatauluja yötä myöten niin että olen nukkunut nelisen tuntia ja heräillyt jatkuvasti ja näin. Väsyttää ja ahistaakin ihan törkeesti, mutta ainaki koulussa oli tänään kivaa, oikeesti, en muista millon olisin ollut noin liekeissä opiskelusta (oon vahingossa suunnitellu mun lukujärjestyksen tiistaipäiville ihan helvetin hyvin.)
Mutta siis eilen. Merkkailtiin ympäristöämme syöksyilemällä salin päästä päähän ja nimeämällä esineitä ja asioita. Heidi johdatteli meitä kehittämään tästä dramaturgiaa, ja lopulta kun oltiin liian tyhmiä tajuumaan mistään mitään, se laitto Sulon demonstroimaan. Sulo laukkasi gasellimaisesti teatterisalin savannilla, ja Heidi kysyi;
"Mitä tuo gaselli tarvitsee?" johon Sulo heitti täysin randomisti;
"LEIJONAN!" joka oli sattumoisin oikea vastaus, ja näin syntyi hulvaton tarina, jossa leijonat Morgan ja Ripa jahtasivat Puppe-Adolf- nimistä gasellia ympäri savannia ja yrittivät estää tätä nuorta lihaa pääsemästä merkkaamaan paikkoja.
Tarvitsimme plot twistin. Ripalla oli skitsofrenia, ja Ripa puolusti Puppe-Adolfia. Paikalle ilmestyi kaksi passiivis-aggressiivista dinosaurusta varaosineen pitämään jumppatuntia (jälleen kerran äärimmäisen hämmentävää ylästatuksen poimimista), josta Ripa, Morgan ja Puppe-Adolf eivät innostuneet. Dinosaurukset poistuivat paikalta. Puppe-Adolf taisi synnyttää jossain vaiheessa. Savannilla suhisee.
Sitte tehtii sellasta BDSM harjoitusta jossa toinen parista sai käskeä toista tekemään mitä vaan ja toisen piti totella neutraalisti. Emma on nationalistinen lapsi jonka käsitys neutraalista laulamisesta on Maamme- laulun hoilaaminen. Mun on hankala käskeä ihmisiä, mutta käskyjen vastaanottaminen tuntuu helpolta (tarkottaako tää että jos mut heitettäis johonki psykologiseen testiin kuten se kamala Milgram tai vähä vähemmän kamala mutta suht ahdistava Kolmas aalto, ni oisin sittenki osa tätä kamalaa pahaa puoliskoa ihmiskunnasta???) ja on helppoa olla dominoitavana (oreoitavana tsih.)
Sit käveltiin tilassa spiraalin muodossa sisäänpäinkääntyneinä. Kun ei saanu reagoida ympäristöön, tuli jotenki tosi sellanen olo et pitää myös ite olla mahdollisimman näkymätön, ettei häiritse muita. Sen takia mä vetäydyin kasaan, laskin katseen maahan, kyllä mä tiedän miten ollaan näkymättömissä vaikka ei oikeesti oltaiskaan. En mä aina oo sellane huomiohuora mikä välillä puolivahingossa puskee esiin, joten mä vaan otin sen roolin minkä otan aina sellasilla oppitunneilla, joissa en halua avata suutani mistään hinnasta; katse alas, mahdollisimman vähän liikettä, alastatus, ei katseen kohdistamista mihinkään, kumara asento.
Heidi sit toki pyys meitä tekemään saman niin, että observoidaan ympäristöä, mikä muistuttaa aika lailla mun tavallista kävelemistä missä tahansa. Piti tehdä havaintoja, ja se vielä enemmän vahvisti mun normaalitilan aktivointia. Mä kattelen muutenki tosi paljon, kiinnitän huomiota ihmisiin ja niiden kauneuteen ja siihen, miten paljon asioita oikeesti on olemassa. Tästä siis tykkäsin.
Viimeisenä Heidi laitto musiikin soimaan ja käski tunnistaa omassa kropassa ne kohdat, jotka jöpöttää.
Pakko mennä tekemää kahen psykankurssin tehtäviä, byes, nähdään Kuoleman Viikonloppuna johon kolmasosa syventävistä raahautuu vajavaisten yöunien jälkeen. Thanks lyseon vapsu.
Pinja
Herra Kianto, auttakaa minua. Minä tarvitsen apua. En minä osaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti