Iltaa. Otsikko kertoo tasan tarkkaan vain ja ainoastaan sen, että kyseinen kappale soi viime vuodelta tutun Inkan ansiosta päässäni erittäin epämiellyttävästi sekaisin Finlandiahymnin, Apulannan biisien ja muutaman jeesuslaulun kanssa. Sillä ei siis ole mitään tekemistä oman sydämeni kanssa, eikä se myöskään olisi millään lailla mahdollista, kun en kyseistä elintä varsinaisesti edes omista. Ja jos omistankin, se pumppaa veren lisäksi myös jotain todella äänekästä (sellaista äänekästä joka huutaa että sun pitäis tehdä jotain eikä vaan istua senkin laiskimus) päätellen aivojeni valtaisasta jyskytyksestä, joka ei etenkään nukkumaanmenoaikaan ota loppuakseen. Sattuu.
Siitä päästäänkin tämän päivän sattumuksiin (ottakaa huomioon niin tökerösti rakennettu aasinsilta, että eläinparka putosi jokheen jo ensimmäisten askelten jälkeen. RIP aasi), joita ei juurikaan ollut. Treenailtiin pikkujouluohjelmaa ekat 45 minuuttia, kunhan pääsin pois verhoista johon olin mennyt istumaan ja kuuntelemaan musiikkia koska mielipuolisuus, ahdistus, olemassaolo ja elämä. Tän jälkeen Heidi esitteli meille esityskauden lämppää (moi esityskauteen on puol vuotta) jossa ensin hinkataan itseämme, sitten hakataan itseämme ja sen jälkeen voimakkaasti hipelöidään itseämme.
Sitten kuunneltiin biisejä joita Heidi oli valinnut näytelmää varten ja säädettiin niiden kanssa. Ilmeisesti näytti hienolta, paha sanoa kun olin lavalla mutta no anyways se myös oli kivaa. Enää ei oikein tuu ees ajatelleeks et kuinka paska tanssija oikeesti oon, sitä vaan hytkyy eteenpäin sillee lol ei kiinnosta enää, koska mikään ei kiinnosta (tässä leikin välinpitämätöntä, vaikka suurin ongelmani taitaakin yleismaailmalisesti olla epätodellisen tunnollisuuteni äärirajat).
Keskiviikkona on elämäni ensimmäinen kerta kun en ole teatteriharkoissa. Ensimmäinen kerta tämän neljän ja puolen vuoden aikana. Tähän asti oon ilmeisesti raahautunu teatterille kuoleman kielissäkin, mutta nyt olen toisaalla tekemässä taidetta (joten kyseessä ei ole RIKOS vaan enemmänkin korvaava teatterikerta, onhan mulla siinä sellanen noin viiden sekuntin näyttelijämomentti kun saadaan kaikki vuorotellen katsoa yleisöön) joten postausta ei keskiviikkona tule.
Tämä postaus oli kuin syvä huokaus; suoraan sydämestä mutta äärimmäisen masentava. Tämä oli kuin talven ensimmäinen lumihiutale; uniikki, mutta myöskin epämiellyttävän märkä (häh). Postaus oli kuin auringon häikäisevä säde; ihan nätti, mutta silti ajoittain sitä toivoo olevansa sokee ettei tarvis nähdä sitä. Kuin finlandiahymnin korkein kohta huomisessa Sibelius-konsertissa; naamioitu laadukkaan kauniiksi mutta tosiasiassa päätöntä kiljumista epävireessä. Kuin valokuva, jota tässä ei ole; parempi mielikuvissasi kuin todellisuudessa. Kuin ankara vitutus; olemassa mutta taitavasti peitelty sanahelinään.
Elämä on kuin suklaarasia; puolet sisällöstä on sellaista mitä et halua, terveisin Inka
Pinja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti