Heipsankeiksan jälleen taas, vaihteen vuoksi uudestaan (oho, noi
rimmas). On tiist- ei vittu, keskiviikko, ja koulujen alkuun on enää se kuusi päivää. Tämä on toiseksi viimeinen kesäbonus, viimeisen julkaisen päivää ennen koulujen alkua, eli maanantaina 10.8.. Tänään puolestani pohdin suuria kysymyksiä. Tai no, jos tarkkoja ollaan, yhtä suurta kysymystä.
Jokainen voi sitten omalla kohdallaan miettiä samaa, jos siltä tuntuu. Eli
tosiaankin, missä mä olisin ilman teatteria? Minkälainen ihminen olisin? Mitä
tekisin elämälläni (öö, millä elämällä, hehe), mistä haaveilisin? Näihin
kysymyksiin löytää vastauksen vain, jos miettii, mitä teatteri on mulle antanut
ja miten se on muhun vaikuttanut (tää kuulostaa nyt jonkun nyyhkytarinan alulta, ihan superdepressiivinen, jessus, keskiyön kuutamolla on muhun hassu vaikutus).
Okei. Aloitin teatterin kuutosluokalla. Olin sillon aika helvetin rasittava
esiteini, halusin olla keskipisteenä ja kerjäsin huomiota keinolla millä
hyvänsä. Lisäks olin auttamattomasti ja kiertelemättä täysi kusipää ainakin
välillä, ihan tahallisesti ja täysin tietoisena siitä että voisin olla
huomattavasti mukavampi ihminen. Tein hyviäkin asioita, mutta ihan vääristä
syistä, ja näytin kaiken lisäks todella syöpäseltä koska olin just päässy
meikkaamisen makuun :D Teatterin myötä musta on tullut rauhallisempi (öö joo,
tota ei varmaan usko kukaan, mutta no, ei tää nyt ollukkaan sillä että olisin vieläkään mikään hiljainen
ja rauhallinen tyyppi, vaan vähän eri tavalla sekasin, en niin kauhian kovaääninen minäminäminä huomiohuora), ehdottomasti
siedettävämpi ihminen, ja mun tahallinen kusipäisyys ainakin omasta mielestäni
tuntuu hävinneen kokonaan. Tokihan mä vittuilen ja oon sarkastinen ja näin,
mutta en ikimaailmassa tosissani, ja pyydän useimmiten anteeks koska säikähdän
itekkin että muutun taas sellaseks itsekeskeiseks paskaks joka olin :’D Siitä se mun hysteerisyyski aina välillä johtuu, ku oon ollu sellane riehuva ja äänekäs ja sit tajuun sen ja alan sekoilemaa... Joo. Eteenpäin sanoivat Pinja ja Inka teatterin verhoissa.
Teatteri on myös kasvattanut musta huolellisemman ihmisen, en
todellakaan käyttänyt kalenteria tai ollut ajoissa yhtään missään
kuutosluokalla, nope nope, olin tosi huolimaton ja unohtelin aina kaiken, ja
myöhästelin joka paikasta enkä ees välittäny asiasta. Teatteri on myös vieny
mun vapaa-ajan lähes kokonaan, mikä on aika isosti vaikuttava tekijä tänäkin
päivänä siihen, miltä mun elämä näyttää. Musta on tullut melkein orjamainen
muita ihmisiä kohtaan, tuhat kertaa säikympi kuin ennen (syytän tästä mun
kroonista hermoromahduksen partaalla olemista, jolloin jokainen asia säikäyttää,
kun luulee et on taas munannu jotai, ja on varma että on kamala ihminen), ja samaan aikaan itsevarmempi ja
epävarmempi. Eeppinen paradoksi tapahtui juuri päässäni ja edeltävän lauseen lopussa. Tarkotan siis että mun ei enää todellakaan tarvii eikä tee mieli
tehdä itestäni numeroa, että tuntisin että musta tykättäis. En vaan sit oikein
tiie että miten päin pitäis olla, joten oon usein vaan hiljaa tai sit järkyttävä sähläri, ainakin
tietyissä tilanteissa :D Ehkä se ei oo epävarmuutta, vaan epätietoisuutta.
Uskon kuitenki että musta tykätään enemmän nykyisessä muodossa ku ennen. Ite ainakin tykkään, tavallaan. Vaikka
välillä nykyäänki oon kyllä saakelin kovaääninen ja sit jälkeenpäin oon sillee, et mitä
hittoa nyt taas (y)
Mainitsin tossa aiemmin, että tein hyviäkin asioita, mutta vääristä
syistä. Sillä tarkotin sitä, että jos sillon ekana vuonna välillä teinkin kaikkien
muiden hommia, ylimääräsiä juttuja ja lupasin auttaa ja sit näytin olevinaan
kauheen väsyneeltä, se johtu siitä että halusin suurinpiirtein tietoisesti mielistellä
ja olla esillä ja näyttää tosi uhrautuvaiselta. Hyi oikeesti en kestä itteäni, yök, paha pikku Pinja XD Toisena ja kolmantena vuotena en oikeestaan ollu ku sellanen välimuoto,
hoidin omat hommani ja sillä hyvä. Nykyään mä vaan teen kaikenlaista, koska
tuntuu että miks ei, jonkun pitää tehä niitä juttuja, ja on mukavaa auttaa, ja
rakastan teatteria ja kaikkia siihen liittyviä hommia yli kaiken, etenki jos saan niiden
ansiosta olla teatterilla enemmän, ku se paikka vähän niinku tuo mulle mielenrauhaa (useimmiten). Ei mua enää kiinnosta että millaisena
ihmiset mut näkee, lähinnä vaan toivon ettei kukaan ihan hirveesti mua vihaa ja etten oo ihan kamalan rasittava idiootti.
Siitä päästääki kätevästi ulkonäköön. Sillon ekana vuonnahan mä meikkasin
oikein kunnolla (ja näytin silti kävelevältä norsunvitulta), ja oli hirveen
tärkeetä että en menny mihinkään ilman meikkiä ja että teatterillakin oli aina
siistit vaatteet (tyyliä farkut ja joku olevinaan ultimate hieno t-paita), puhumattakaan esimerkiks
kaupunginteatterista jos jotain siel kävin kattomassa tai tekemässä. Nykyään
näytän lähinnä pulsulta teatterilla, en jaksa meikata väsymyksen takia (ja
koska tiien et se ei paranna mun naamaa juuri yhtään, joten miks turhaan
vaivautua) ja heiluin kaupunginteatterillaki sillon likaset hiukset löysällä
nutturalla ja lökät jalassa, sekä musta, nuhjuinen t-paita päällä. Jos mun
kutosluokkalainen minäni olis nähny mut siinä, se olis varmaa alkanu selittää
hyperdramaattisesti miten HIRVEEN väsyneeltä mä näytän, ja et miten mä KEHTAAN
olla niin meikitön ja niin tylsissä vaatteissa ihmisten ilmoilla, siellähän voi
olla vaik jotain NÄYTTELIJÖITÄ joihin pitää tehä vaikutus. Ja sit se ois ehkä ampunu mut. Ja mä oisin antanu sen tehä niin, koska mua väsytti :D Että sellasta
teatteri on tehny mulle (y)
Millanen mä siis olisin ilman teatteria? Voisin kuvitella, että oisin
alottanu tanssiopistolla street-dancen, Ellan kanssa (se oli sillon kakkosvaihtoehtona), joten pyörisin varmaan
niissä porukoissa. Uskoakseni meikkaisin päivittäin, ja mulla olis jopa
vapaa-aikaa, jota viettää kavereiden kanssa. Mulla ei tosin olis niin paljon
kavereita, eikä niin mielettömiä ja erikoisia kavereita, vaan ihan nää
koulukaverit ja sit sieltä tanssin puolelta. Mistään ei saa niin rajattoman
ihmeellisen ihania ystäviä kuin teatterilta. En olis varmaan kovinkaan väsynyt (tai no, ei voi tietää),
ja jaksaisin yrittää vetää huomiota puoleeni jotenkin, aika varmasti vähän
teennäisellä tavalla. Mulla ei varmaan olis paniikkihäiriötä, ja en olis
missään vaiheessa haaveillut muuttavani Helsinkiin lukioon. Haluaisin tulla
kirjailijaks tai psykologiks (hmm, kumpikaan ei sinänsä oo paha vaihtpehto vieläkään, tosin kirjoittaa voi harrastukseksikin), tai ehkä tanssijaksi, vaikka en siinä varmaan
oliskaan kovin hyvä, ottaen huomioon mun fyysisen lahjattomuuden. Olisin
kovaäänisempi ja pyytelisin tekemisiäni vähemmän anteeks, vaikken enää oliskaan ihan täys
kusipää. En olis tehny juuri mitään näyttelemiseen liittyvää ikinä, vaan ollu
mukana koulun tanssiprojekteissa. Oisin fyysisesti paremmassa kunnossa, mutta
mulla ei olis näin hyvää (?) itsetuntoa. Oisin kevytmielinen ja huoleton, mutten
ikimaailmassa näin intohimoinen, ja onnellinen siitä mitä mulla on.
Ei se oo paljoa, se mitä mulla on, mutta se on silti kaikki, mitä mä
tarviin. Joku vapaa-aika, pyh, ei se haittaa jos on pitkiä treenejä
viikonloppuisin, kun samassa paikassa on kaikki ne ihanimmat ihmiset koko
maailmassa. Ei se haittaa, jos en kerkee olemaan kotona, kun Estradi tuntuu
ihan yhtä kodilta. Onhan siellä jääkaappikin (first things first), ja
teatteriperhe, jossa on kunnia olla osana. Ei se mitään, että osa entisistä
kavereista on jäänyt taakse mun kusipäisyyden takia (I totally deserved that tho), kun oonhan mä kuitenkin
löytänyt maailman kauneimmat, rakastavimmat, villeimmät, intohimoisimmat ja
kultaisimmat ihmiset teatterilta (I totally don't deserve them tho, mutta rakastan silti niiiin paljon ♥). Ei se mitään, että nukahtelen välitunneilla
ja iltapäivisin, koska tiien että se vähäinen energia on mennyt siihen, mitä
haluan koko sydämestäni tehdä. Eikä siitä oo mitään haittaa, että oon oppinu
näyttämään rotan perseeltä ja silti kävelemään julkisilla paikoilla ilman
huppua. Teatteria saa kiittää oikeestaan siitä, että oon se ihminen, joka oon.
Mä en vielä tiedä, kuinka paljon tykkään siitä ihmisestä, mutta huomattavasti
enemmän ku siitä, mikä olin ennen, joten voiton puolella ollaan. Mitäkö mä haluun? Haluun, toivon vaa et saisin
tehdä teatteria ihan loppuun asti, koska sillon mun sydän pysyis ehjänä, ja
vaikka sen pintaa taide raapisikin, se vaan merkkais sitä, että mä oon eläny
elämääni niin, että se on tuntunut jossain (nyt oli muuten tekotaiteellinen
lausepaska, huuhuh, tekis mieli sanoa äänee et Pinja pliis). Teatteri on se asia, joka pitää mut hengissä (näin tämä tuhatsanainen paska tiivistetynä yhteen lauseeseen).
Jestas, tosiaankin, yli tuhat sanaa. Ens viikolla sitten vähän kertausta siitä, mitä
teatterilaisten kanssa on kesällä tehty ja miten on mennyt. Oikein hyvää
illanjatkoa :*
Pinja
Tässä alla näette eron (joka on luojan kiitos valtava) vuosilta 2011 ja 2015
 |
| 2011. Okei, siis ihan oikeesti, ihan tosissaan, JÄRKYTTÄVÄÄ. Aivan kamalaa. Mutta jopa kauneimmilla meistä on ollut fagottivaiheensa (katson sinua virtuaalisesti, Iris, vaikka fagottivaiheesi olikin semi cute :D) |
 |
| 2015. Hmm. Thanks, puberty, I guess. But you could have done better, really :D |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti