sunnuntai 21. elokuuta 2016

Nella purkaa aggressioitaan osa 3

Hejssan toverit, ja tervetuloa viimeisen sarjakuvan pariin. Tähän alkuun totean eilisestä kuvauspäivästä pari tärkeintä asiaa (alunperin piti tehä erillinen postaus ettei tän postauksen pyhyys kärsis, mut oon liian laiska pikku paska, joten ne tulee nyt tähän). 1) Ei oo motii haluun kotii. 2) Heidi tarjos Mirolle tamponia ja kerto että vaikka sen uittais alkoholiin, ei silti tulis känniin (omakohtaisia kokemuksia löytyy kuulemma). 3) Ella oli kuollu joten pitää ottaa uusintakuvauspäivä joskus. I had fun. Almost.

Ja nyt tämän päivän tärkeään asiaan

Spoilers! Ei onnellista loppua. Sad stori bruh. Kaikkia ikävämpiä asioita tarkastellaan myöhemmin humoristisesta näkökulmasta. Tämä henkilökohtainen kamppailu, joka kosketti lisäkseni myös Emmaa, ei ole poikkeus. Kaikki jotka sarjiksen ovat jaksaneet lukea läpi, varmasti muistavat itse mitä kävi, enkä ala sitä turhaan vuodattamaan.  

Minulle on kuitenkin tärkeää, että pystyn käsittelemään kahden vuoden takaista epäreilua kohtelua ja sen tuomia tunteita jotenkin, joka ehkä puhuttelee muitakin kuin minua itseäni. Vaikkakin vain siksi että se saattaa naurattaa. Ketä kiinnostaisikaan ikiaikainen valitus asiasta jolle ei voi mitään? Ei ketään, ja siksi tuhatsanaisen valitusesseen sijasta piirsin sarjakuvan. Sarjakuva julmalla ja katkeralla satiirilla, koska olen kuitenkin sitä mieltä, että kaiken sen jälkeen mitä kävi, on minulla oikeus valittaa ainakin vähän. Ja paljonkin.

Olen lykännyt asian käsittelyä itseni kanssa liian pitkään, ja sen huomaa jo siitä, miten ikävältä koko jutun ajattelu edelleen pitkän, pitkän ajan jälkeen tuntuu. Itkun tihrustaminen ei tietenkään auta. Minun täytyy ottaa vastaan tunteeni ja ajatukseni ja käsitellä ne juuri niinä. Tiedostan miten tärkeää ryhmään kuuluminen ja teatterin tekemisen mahdollisuus minulle ovat, nyt paljon voimakkaammin kuin ennen. Tämä opetus oli tärkeä, vaikka esiintyikin kaikkein inhottavimmassa mahdollisessa muodossa. Tajusin mitä teatteri minulle on vasta kun menetin sen, niin ennalta-arvattavalta kuin se kuulostaakin. Juttuhan on niin ettei Nelsin päässä oo kaikki hyvin. Nelsin sydämessäkään ei oo kaikki hyvin. Estradi sen on aina saanu paremmaksi, mut oon käsittänyt sen, että täytyy keksiä muitakin resursseja elämästä selviytymiseen. Tällästen paskojen tilanteitten varalta. Edes jotain hyvää tästä kulmikkaasta vittusaatanavuodesta jota en koskaan anna ohjaajan unohtaa. xD (OIKEUTETUSTI)

Viimeisen orastavan teatterivuoteni kunniaksi tää sarjakuva saakin jäädä blogiin muistuttelemaan Nelsistä, joka korvattiin kerran videotykillä.


Sinä tulevaisuuden opiskelija, jolle on vaarassa käydä näin, VALITA VITUN TOLLO ENNENKUIN ON LIIAN MYÖHÄISTÄ.


Erittäin triggeröitynyt Nel$


Jatkan tähän perään vielä itse Nellan toiveesta (koska "Kuntola, tämä oli yhteinen projekti, kirjoita loppusanat") siitä, miten sen lisäksi että tää homma kosketti Nellaa ja Emmaa kaikista eniten, se kosketti myös muita. Mua. Ei tietenkään ees sadasosaa siitä määrästä, miten se kosketti näitä kahta, mutta kuitenki. Toisaalta... Ei kukaan oikeesti pysy entisellään. Toisten elämät menee sekasin ku ei pääsekkään johonki, mihi haluaa. Toisten elämät menee sekasin ku Heidi pakottaa ne videotykin taakse. Toisten elämät ei mee sekasin, koska ne on jo. Toisten elämät menee sekasin kun rippileirille soitetaan ambulanssi eikä mikään enää tunnu samalta.

Elämä on paskaa ja paska on perseestä. Heidi ja Joonas saa ikuisuuden muistaa, miten huonoja päätöksiä vuonna 2014-2015 tuli tehtyä. Mä muistan ikuisesti, miten mun sielu itki verta koko sen vuoden, koska olin hyvin sensitiivisessä tilassa just puhjenneen paniikkihäiriön takia. Oli kamalaa joutua kattomaan, kun ihanat, lahjakkaat ihmiset joutu istumaan koko vuoden paikallaan ja kattomaan ku muille huudettiin siitä, että ne ei keskity tarpeeks. Etenki ku oli ite niin keskeisessä roolissa, ettei ykskään lohduttava sana ollu minkään arvonen.
Tänä vuonna me ei anneta sellasen tapahtua. Niin mä oon jo sanonu. Etenki, koska vaikka Estradi rikkoo, se myös korjaa. Aika parantaa haavat ennemmin tai myöhemmin, ja Estradi on laastareista parhain. Mä en tiedä missä mä oisin ilman Estradia. En ehkä missään. En ainakaan kaikkialla, niinku nykyään. En miljoonan ihmisen holhottavana ja pienen, mustan teatterisalin uhrina. En rakastamieni ihmisten keskellä. En osana yhteisöä, joka ei päästä irti (en sit tiie onko tää hyvä vai huono juttu, koska joskus tuntuu että jeesus ihmiset let me go en mä kuole nälkään jos mulla ei oo nälkä). En sellasena ihmisenä ku mitä nyt oon.
Mä ja Nels kiitetään ja kumarretaan. Vähän katkerina, vähän kieroina, reilusti rikki, mustan huumorin siivittäminä ja elämän mustelmille hakkaamina. Kiitti tästä kesästä ja pitäkää varanne, kun teatteri huomenna alkaa.

Pinja
(kiitti muru, aiheutit mulle todella vahvan ahistuksen ja syyllisyyden puoltoista vuotta myöhässä)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti