Pam, pam,
pam, pam. Miehen suussa on tupakka, ja hän katsoo yleisöään vaiti. Takaa ryömii
lapsi. Miehen ilmekään ei värähdä, vaikka lapsi tarttuu häntä jalasta. Isä,
tässä minä olen, poikasi! Mies ei vilkaisekaan lastaan, vaan katsoo hiukan
kaikesta ohi. Pam, pam, pam, pam. Hän avaa suunsa.
Joskus menee monia harkkakertoja niin, että
päällimmäinen tunne on äärimmäinen epätoivo, että helvetti, ei vaan päästä
eteenpäin, mitään ei tapahdu, mitä tapahtuu? Nyt… Nyt on ollut peräkkäin jo
aika monet ihan megalomaanisen hyvät harkat, eikä tää päivä ollu millään lailla
poikkeus. Kaikki. Sujuu. Teatteri on oikeesti vissii ainoo asia meikän elämässä
atm joka sujuu aika smoothisti, kaikki muu on vaa epämäärästä paskea.
Hän toivoo,
että asia olisi nyt kokonaan poissa päiväjärjestyksestä. Jostain kuuluu huutoa,
nainen vaimentaa ne omalla äänellään, korottaa ääntään. Huuto toistuu, nainen
puhuu lujempaa. Juna saapuu, pilli viheltää. Tulee ilta, hyvää yötä. Täällä saat
levätä. Nainen alkaa yskiä. Kuolema puhuu.
Äänimaisemia tehdessä aika tuntu menevän ihan
hirvittävän nopeesti. Yhtäkkiä lavalla oli kirjailijoita, lavalla oli
kohtauksia, ja jotenki taas ällistyin siitä, miten nopeesti ja helposti mun
mielentilasta tuli sataprosenttisen teatteri. Se on se mielentila, missä istutaan
silmät selällään kunnioituksesta ja ihailusta ja sit sitä sekunnin verran toivoo, että
sais olla osa jotain niin hienoa, kunnes tajuaa että hei… Mähän olen.
Poika istuu
tuolillaan ja tuskailee. Meteliä on kaikkialla. Pitäisi tehdä sitä ja tätä,
mutta kun ei, mutta kun ei! Läksyjä, läksyjä, Aleksis, läksyjä! Mutta poika ei
kuuntele. Hän huutaa äänet hiljaisiksi, hän huutaa niin, että äänet peittyvät.
Hiljaisuus. Aleksis, oletko tehnyt läksysi?
Me maalattiin äänillä ja muutamilla lauseilla
maailmoja lavalle (maalaa maailmasi, terkuin tikkurila) ja meininki
oli kind of Oidipus, kind of Kaarna ja kind of jotain sellasta mitä en oo ikinä
nähny. Itketti sisäisesti, vuosin verta, nauratti, hymyilytti, tuntu ihan
hullulta, suorastaan järjettömän kiehtovalta, ja taikaa oli taas kaikkialla,
niiku yleensä aina parhaimpina hetkinä on.
Kadun vilinässä
on joskus hankalaa keskittyä. Naisen silmät katsovat eteerisesti suoraan
eteenpäin. Hän puhuu, ääni kuuluu elämän ylitse. Hän puhuu rakkaudesta,
totuudesta, valheesta, ja yhtäkkiä kaikki pysähtyy. Nainen tuijottaa yhä
eteenpäin, mutta nyt jopa torin lokit ovat hiljentyneet kuuntelemaan.
Paitsi että tää dominoiva lokki aka Elsa ei kyllä
hiljentyny kuuntelemaan, vaan huusi kuoleman lailla :D Ja iha vaa just so you
know, joka kerta ku kirjotan ”dominoiva”,
aattelen vaa ”oreoiva” ja nauran omalle paskahuumorilleni.
Nytkin kikatuttaa vähän. Huoh. Selkeesti oli hyvät harkat, harvemmin oon
missään näin hilpeellä tuulella, etenkää teatterin jälkee.
Tyttö tanssii
lavalla. Aivan valokeilan reunoilla kiertää mies, puhuu voimakkaalla äänellä
rakkaudesta, miehistä ja rakkaudesta. Tyttö tanssii, musiikki soi. Jostain
kuuluu hiljaista hyräilyä. Mies pitää tauon. Tyttö ei. Musiikki hidastuu. Viimeinen hyräily on matala ja värisevä, tytön
tanssi loppuu ja mies vaikenee.
Don’t get me wrong, teatteri on ihanaa, mut jotenki
usein teatterin jälkee tulee ihan selittämätön melankolia. En oo ikinä
ymmärtäny miks, ja siihe sisältyy lähes poikkeuksetta päänsärky,
totaaliuupumus, kykenemättömyys tehä yhtään mitään ja joku sellanen tunne et
kaikki ei nyt toimi elämässä. Vaik ois ollu millaset harkat, hyvät, huonot,
upeat, what ever. Mut tänään tosiaan jäi vaan hyvä olo ja tunne siitä et homma
toimii ja et maailma on oikeesti kaunis ja täynnä taikoja ja mahdollisuuksia,
ja ku kotikadulla puusta lens keltaoranssi vaahteranlehti hiuksiin, oli pakko
pysähtyy hetkeks vaan olemaan siinä. Elämään, kerrankin, ja hetken tuntu siltä
et elämä ei ookkaan vaan hidasta kuolemista. Terveisin naiivi, hölmö pikku
runotyttö.
Metsässä
tuulee. Mies seisoo puhumassa luonnolle luonnosta, hän kertoo, millainen on
kesä Lapissa. Hän puhuu ihmisistä, tikka hakkaa puuta. Hän puhuu
suvaitsemisesta, tuuli ujeltaa ja jossain rapisee. Hän puhuu kukista ja
kukkimisesta, mutta kun hän puhuu kuolemasta, kaikki vaikenevat.
Joten kiitos ihan sikana näistä harkoista. Aivan
mahtavaa taas kerran. Supermega-awesome. Keskiviikkona mennään metsään, koska
Heidi haluaa niin, ja kuulemma on lupa mennä alasti jos sataa vettä. Koska
mehän kaikki tiedämme että märkänä kaikki on helpompaa. Eli kirjallisuutta,
teatteria ja syksyistä metsää. Ajatus sivelee sieluttomuuttani aivan
uskomattomalla tavalla, olenhan Neiti Syksy, Ruskantyttö, Kaarna,
Metsänvaeltaja ja ties mitä muuta eeppistä mutta ah niin turhaa. Syksy on
ihanaa aikaa. Ah. Ciitos kaikille :*
Minä istun
katsomossa. Joskus tällainen heittää minut olemassaoloni syvimpiin syövereihin,
paikkoihin itsessäni joita en ole koskaan tunnistanut, paikkoihin joita en ole
halunnut katsoa, ja se tuntuu aina kamalalta. Tänään niin ei käynyt, en
sukeltanut yhtään mihinkään, olin pinnalla. Tuntui pelottavalta, pelottavan
hyvältä, pelottavan kauniilta, pelottavan ihanalta. Ja taas, taas kerran, jokin
teatterissa kosketti sitä kohtaa, jossa sieluni joskus on ollut, sitä kohtaa
jossa tuntuu hyvältä, kun nauraa sydämensä pohjasta, sitä kohtaa jota on vuosi
vuodelta vaikeampi koskettaa. Minä lauloin kotimatkalla tähdille, joita
jokainen näistä kirjailijoista on joskus katsellut.
Pinja
Mutta herra Kianto, ymmärsikö kukaan koskaan sitä, kuinka te itse
kärsitte?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti