Maybe "badstuga" will be our always

”Käviköhän Hellalla usein… NUOHOOJA!” terveisin Heidi Parkkinen ja asiattomat paskaläpät :D

Tänään taas hyvää harkkaa, hysteeristä pallolämppää ja Heidin totaalisen järkkyjä kommentteja asioihin. Mä taas en nyt oikein. En tiie. Oon tuntenut oloni tosi möykyksi koko päivän, vähän jo eilen illalla, koska elämä. Sellaseks möykyks et ei oikein tunnu olemassaolevalta, tai siltä et jaksais olla olemassa, mut toisaalta taas meh, mitäpä muutakaan mä tekisin, no enhän mä tee mitään, niinpä. Siis ihan ääripassiivinen fiilis, semmonen ”mikään ei merkitse mitään ja itkisin jos osaisin mutta toisaalta miksi kun tuntuu vaan möykyltä, no niinpä älä ahdistu mitä edes on ahdistus no se on toi tunne mikä sulla nyt on ja se tuntuu puristuksena päässä ja mahassa ja keuhkoissa kyllä sä tiedät mitä on ahdistus, joo joo mut turpa kiinni kun oon vaan möykky”- fiilis. Että. Vaikee kirjottaa. Vähän. Mut nyt loppuu taas tää mun höpöhöpö blaa blaa mun omasta hupsusta elämästäni, tänään mennään jälleen vähän deepimmällä otteella koska en valitettavasti muuhun nyt pysty. Anteeksi että annan henkilökohtaisen elämäni vaikuttaa postauksiini, mutta sisimmässäni olen kuitenkin vain pieni ihminen joka rikkoo itsensä lisäksi muita ihmisiä ja se varmaan johtuu siitä että mulla on niin rosoiset reunat että niihin on helppo satuttaa näppinsä, anteeksi Ella että hajosit, anteeksi maailmaaaaaa.

(Tästä seuraavasta selostuksesta se verran et täs on toivottavasti kaikki mut mä en kerro et mikä kohta on kenenkin, kyllä te varmaan ittenne tunnistatte, ja todennäkösesti kaikki muutkin. Ei mulla muuta. Hyvää yötä niille jotka tän tän illan aikana lukee, ja ihanaa päivää kaikille niille, jotka tän lukee huomenna tai millon tahansa tulevaisuudessa. Mjnä poistun kuuntelemaan aivan huikean kaunista elokuvaversiota Apulannan Armosta, ja yritän sen voimin olla olemassa vielä pari tuntia ennen ku pääsen nukkumaan.)

*

Siitä välittyy jotain sellaista, mihin on helppo samastua. Jotain siitä, miten joskus omat ajatukset ovat niitä, jotka sen hiljaisuuden rikkoo, vaikka miten yrittäisi rauhoittua. Jotain siitä, miten on välillä vaan pakko täyttää elämänsä äänillä, ettei tarvis kuunnella omia mietteitään. Nehän ne usein on, ne pahimmat.

Turhautumista siihen, miten kaupungissa asiat ei näytä samalta kuin maaseudulla. Turhautumista siitä, miten sata vuotta sitten jokainen taivaankappale loisti kirkkaammin. Turhautumista nykyhetkeen, siihen paikkaan missä on ja siihen tunnetilaan, mikä on.

Juuri sitä ominta itseään. Omaa ajatusta, omaa tunnetta, omalta itseltään kuulostamista ja läsnäoloa. Rehellisyyttä itselleen ja koko maailmalle, ei mitään liikaa eikä liian vähän. Alussa se toinen puoli minästä, ja loppua kohden pikkuhiljaa se toinen. Laaja tunneskaala, laidasta laitaan kahdessa minuutissa. Niin se taitaa joskus mennä tosielämässäkin?

Joillain taas menee kuunvalossa tosi lujaa. Selvästikin. Välillä kuulosti siltä että joku muukin oli pilvessä kuin kuu, mutta toisaalta, tuoltahan ajatukset kuulostavat. Ainakin minulla. Selvästi muillakin. En minä tiedä, mutta nauratti ainakin ihan kamalasti.

Kirjoittaminen ei ole helppoa. Aivan järjetön luomisen tuska, miten ihmeessä nämä kirjailijat saavat kaiken kuulostamaan niin hyvältä? Niin, sitä monesti miettii kun vääntää itku kurkussa jotain typerää esseetä pikkutunneilla, ja tietää että herätyskello on vain muutaman tunnin päässä. Tunnetta siitä, miten samat sanat eivät kuulosta samoilta, kun eri ihminen sanoo ne.

Maailma tuomitsee, sinä et. Se taitaa olla vahvin ajatus tässä. Kyseessä on voimakas hetki, sellainen, jossa kaikki ympäriltä samaan aikaan katoaa ja muuttuu terävämmäksi, aistikkaammaksi. Hetki, jossa on kaksi ihmistä eri aikakausilta, molemmat tarkkaillen toisiaan, mutta ei koskaan tuomiten. Turvaa ja rauhaa samalla, kun muu ympärillä pimenee. Ahdistus, aistikkuus, epätoivo, ymmärrys.

Halu olla yhtä taitava. Melankolia muuttuu nopeasti turhautumiseksi. Mieleen tulee psykologian tunti, frustraatio-aggressioteoriat, kaikki turha, mitä ei pitänyt ajatella. Kun lavalla sanotaan, että teen tämänkin väärin, en voi muuta kuin ajatella, että tervetuloa kerhoon.

Sielunsisaruus kuuluu äänestä. Jotain on löytynyt, ja niin paljon on vielä löydettävää. Kaksi kukkasta kietoutuu toisiinsa ja opettelee tuntemaan toisen kaiken oman elämän keskellä. Kiinnostusta, yhteisymmärrystä ja loputonta läheisyyttä. Jotain kaunista, mitä ei voi hajottaa.

Kun nyt tässä ollaan, niin se nimi. Naurattaa. Naurettavaa. Jos pelkästään nimi on näin hankala, miten tässä voi keskittyä yhtään mihinkään? Leikkisyyttä, levottomuutta, tylsistymistä, mutta kuitenkin huvittuneisuutta siitä, mitä on tekemässä. Vahva kontakti yleisöön, koska siis, kuulostaapa typerältä!

Mikä on todellista? Vain tämä hetki. Vain se, että kuu hohtaa, ja että se hohtaa eri tavalla, kuin aurinko. Kuun valo on rehellistä. Kuun valo on läsnä. Molemmat ovat läsnä toisilleen, ja käsi kädessä on helpompi katsoa kelmeitä heijastuksia päivänvalosta.

Jotain sellaista tuskaa tai haurautta, jota en ennen ole nähnyt tässä ihmisessä tällä tavalla. Ajatuksia, elämän naurettavuutta. Jotain kaiken sen takana, jotain syvempää. Yhteinen sävel, tuskaa ja naurua, minä näen lavalla kaksi ystävää puhumassa toisilleen siitä, mikä maailmassa haavoittaa ja voiko sille vain nauraa päin naamaa.

Kaipuu. Ehkä jotain henkilöä kohtaan, ehkä jotain paikkaa, me emme tiedä. Voimakas yksinäisyyden tunne, toinen on kaukana, ei istu vieressä eikä minkäänlaista kontaktia ole ehtinyt vielä syntyä. On vain yksinäisyys, ranta, uuden paikan tuntu, eteerisyys ja hiljainen ikävä.

Hetkittäin ymmärtää, hetkittäin ei. Voiko tuo toinen oikeasti olla niin säteilevä, kuin uskotaan, vai voisiko yhtenevyys löytyä tavasta valaista maailmaa muiden kautta? Tähti-ihmiset tunnetaan myös aurinkoihmisinä, lämpiminä, säteilevinä, rehellisinä. Voiko tuo toinen muka kuulua siihen ihmisryhmään, ja jos ei niin voiko lavalla edes heijastaa jotain paloja ihmisestä, jos tämä ei itse säteile mitään?

Kuu häikäisee. Onko varjossa kuitenkin parempi? Kuunsilta, järvi, kosketus veteen. Jotain sanoinkuvaamatonta tunnetta, mutta ei niin, että se kävisi päälle. Tunne on vahva suomalaisuus, kylmyys, mutta kuitenkin jotain pintaa syvemmälle menevää, sitä jotain mikä tulee, kun koskettaa veden pintaa ja se kietoutuu sormien ympärille. Rauha.

Luja tahto selvitä. Vaikuttaa, kertoa, mitä mieltä on. Tieto siitä, kuinka oma elämä on oikeastaan aika hyvää, ja selkeä, vahva näkemys siitä, että elämässä voi selvitä ihan kaikesta, tuntui miltä tahansa. Huoleton, mutta vakuuttava statement. Minäkin hetken uskoin.

Kiire. Kiire, mutta kun on nämä velvollisuudet. Onko meistä kummallakaan aikaa katsoa kuuta, niin kaunis kuin se onkin? Vahva ymmärrys lavalla, pahoittelut, mutta täytyy poistua. Uskallus jättää toinen metsään, ja uskallus lähteä yksin. Uskallus kertoa siitä. Loppu, muttei lopullinen.

*

Valo viiltää

Silmissä kiiltää

Vie minut pois!

Ota kädestä, anna unohtaa

kaikki hyvin ois

en jaksa enää odottaa.

(tämä oli puuttuva palanen omasta monologistani olen siis tämän kirjoittanut juu ja niin öäh tuntui fancylta lopettaa runoon)

Pinja

Herra Kianto, en saa teistä selvää, mutta pidän silti kiinni, koska en koskaan ole kahdesta ihmisestä se ensimmäinen joka irrottaa otteensa. Vahvuutta vai heikkoutta, herra Kianto, sitä en tiedä, mutta minusta ette eroon pääse.