Älkää ikinä juosko kahdeksaa kilometriä maihareissa veren maku suussa. Se, että jaloista lähtee tunto ei estä massiivisten rakkuloiden muodostumista. Päivän fun fact.
Heidi siis passitti meidät lenkille.
"Ei siitä mitään hikiliikuntaa tule mutta ulkona ollaan ja vähän liikutaan."
Lies, lies everywhere. Ensinnäkin kipitettiin ihan järkyttävästi pidempi matka ku mitä piti (ihan oikeesti helvetti, eikö teatteriväki vaan kykene suunnistamaan annettujen ohjeiden mukaisesti?) mutta ei se mitään, ja toiseks, AI EI HIKILIIKUNTAA? Lukuunottamatta kaikkien edellä kiitänyttä, lievästi hengästynyttä Manea ja tasaista tahtia kipittävää Ilonaa, joka kahdeksan kilometrin jälkeen oli ainoa freshin, pirteän ja iloisen näköinen, kaikki oli suhteellisen kuolleita tän koitoksen jälkeen.
Mihin on valunut Kuntolan kunto? (Ei sitä oo ikinä ollukkaa mut hei mihin on valunu mun sisukkuus?) Yritin eka seurata ensimmäisiä koska paras taktiikka ikinä, mut kun Mane nyt on mikä on, ni jättäydyin/jäin jälkeen ja lopulta kaikki jätkät plus Emma oli kiitäny mun ohi. Tässä vaiheessa yskin jo keuhkojani pihalle koska vaikka mulla on aktuaalisesti tilavuudeltaan aikuisen miehen keuhkot, en saatana osaa hengittää.
No, sit hilpeästi siinä Mallan ja Annin kanssa jotenki vuoroteltiin, jossai vaiheessa ne oli mun eellä ja jossai vaiheessa spurttasin niitten ohi vaik olin kuoleman kielissä. Ilona kyseli yhessä vaiheessa että oonko hengissä ja tais muistuttaa (tasaisella, äärimmäisen ei-hengästyneellä äänellä) jotain "omasta juoksutahdista" johon en kyenny ees vastaamaan kun olin jo niin dead. Täs pitää tietää etten harrasta mitään liikuntaa ja kiskon cooperin testistä 2250m pelkällä puhtaalla henkisellä panoksella, eli en omista omaa juoksutahtia, vaan meen massan etupään mukana. Ku sit lopulta päästii kääntymää ympäri, mun taktiikka vaihtu. Päätin, että kuten aikuisten maailmassa tehdään, kaikesta selvitään juttelemalla. Otin siis itseni puhutteluun ja mutisin koko takaisintulomatkan itselleni jotain tälläistä;
Noniin, sinä pikku läski, eiköhän pistetä töppöstä toisen eteen? Pystyt parempaankin, luuseri, koitahan nyt harppoa. Susta ei ikinä tuu mitään jos nyt löysäilet, hop hop, juokse juokse juokse. Hei, kuuletko, askeleita takana. Ihan sama kuka se on, mutta nyt sä pikku luuseri teet sen, mitä parhaiten osaat; pakenet. Pakene askelten ääniä niinku itse Saatana olis sun kannoillas. Typerä laiska ääliö, opettele hengittämään ja juokse, kroppa pää kiinni, valita vasta kun pääset perille, älä viiti olla tollanen surkee kasa paskaa, keho, jalat kantaa alat kantaa, ritä nyt kerranki onnistua ees jossain!
Johtopäätöksenä siis se, että joskus julmalla itsensä ruoskimisella on hyvät lopputulokset, koska meikä pääs loppuun asti horjumatta ihan hirveesti, vaik hengitys vinkuki viimeset neljä kilometriä, vaik en nähnykkää enää mitää ja vaik jaloissa ja käsissä ei ollu enää tuntoa, ja vaik kuulemma näytin kuolevalta. Juoksutekniikka oli aukoton; järjetön spurttaus -> kävelyä hetken, kunnes jonkun askelet takaa kuuluivat -> älä katso taaksesi -> järjetön spurttaus -> kävelyä jne. Suomalainen Sisu Suomi Finland Perkele!!!!
Sit meidät vapautettiin villiin luontoon kuvaamaan monologinpätkiä. Mä, Anni, Emma ja Riina (Mikkelin miesten naisvastine, tyttöteatterin kasvatti, Jenniferin toveri, joka on tietämättään astunut pahuuden pesään, Estradille, ja pohtii nyt kahden ryhmän välillä että mihin menee), ikäjakaumalla 13-24, keksittiin mallikkaasti eimitään, ja päädyttiin lopulta erittäin läppöihin tuloksiin. Ei se mitään. Hyvin hyvää teatteria ja ammattimaisuutta.
Olin ensin ihan törkeän kuumissani. Sitten tuli jäätävän kylmyyden demoni, joka ei vieläkään ole poistunut kehostani. Huomenna ei tuu olemaan helppoa sängystä nousemista. Tai pyöräilyä kouluun.
Pinja
Herra Kianto, lähtisittekö kanssani katsomaan täysikuuta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti