Asia on nakki ja nakki on asia (trailerin kuvaukset on vakava asia)

Taide on vaativaa, ystävät kalliit

Tänään kuvattiin Kaarnan traileria samassa mystisessä metsässä, jossa oli myöskin promokuvaukset sillon kauan sitten, ku oli järkyttävän kylmä. No, nyt ei onneks ollu ihan yhtä kylmä, mutta tää kerta oli muuten huomattavasti traumaattisempi. Ai miten niin? No, se selviää ihan pian.

Ilmestyttiin siis Taijalle neljän maissa (kipittelin lyseolaisten harkoista suoraan sinne, kahvipärinöissä ja silti vähän väsyneenä) kokoonpanolla Taija, minä, Leevi, Miro ja Sulo. Ja Joonas joka erehty talosta, kuten me kaikki sillon ku ekaa kertaa mentiin Taijalle. Ja Ilona, joka nyt vaan oli Joonaksen mukana.  Mentiin sinne hienoon metsään ja alettiin noudattaa Heidin antamia ohjeita tunnollisesti. Meininki oliki ihan semi professional, kunnes Ilona ja Joonas häipy sieltä ja jätti meidät oman onnemme nojaan :D Siinä vaiheessa meno meni vähän vielä aiempaa enemmän hysteeriseks kikatteluks ja sekoiluks. Onneks ei kuitenkaan ollu kylmä. Vaikka kyllähän noi muut tekikin kaikkensa aiheuttaakseen meille näyttelijöille sekä fyysisiä että emotionaalisia traumoja. Mutta trailerista tulee hiano, varmasti, ja Sulo editoi sen viikonlopun aikana. Eiköhän se saada julkastua ens viikolla :3

Traumoista nyt esimerkkeinä se, et vaikka ei ollukkaan hirveen kylmä, ni kyllä se lumi nyt vaan sattuu silti olemaan aika viileää ainetta (kappas vitun keppanaa), ja siihen sitten tuli käsky heittäytyä istumaan ja kastelemaan ittensä. Ei siinä mitään, ei siinä mitään. Kunnes kävi käsky heitellä lumipalloja. For. Reals. Jos Miroa käskee heittelemään lumipalloja mua kohti, voiks siitä muka seuraa mitään hyvää? EI! Mutta teatterin vuoksi voi tehdä uhrauksia, ja sen puolesta voi kestää kipua ja mitä tahansa muutakin. Lunta oli sitte joka puolella, ja oli kylmä, ja lisäks nyt tääl kotona oon tajunnu, et mun toisessa kädessä on oksien aiheuttamia hankaumia/viiltoja ja ehkä joku pikkune haava joka aiheutu siitä hemmetin lumesta. Ja kun innostuin leikkimään oksan kanssa (huom, seisoen tasaisella maalla liikuttamatta jalkojani yhtään), kaaduin maahan, tein Inkat, ja nyrjäytin nilkkani. Nilkka on tosin nyt ihan okei pikku kipua lukuunottamatta, että en mä ihan Inka oo :D

Emotionaaliset traumat? Kuulkaa kyllä. Siinä loppuvaiheessa kun mietittiin jotain sellasta matskua, mitä Heidi ei ollu suunnitellu, Taija ilmotti yhtäkkiä että mut pitäis saada istumaan kaatuneen puunrungon päälle, et auringonlasku näkyis taustalla. Well, ei siinä muuten mitään, mutkun tää puunrunko oli puolentoista metrin korkeudessa ja en pystyny nojaamaan mihinkään, ja vaikka yleensä tykkäänki kiipeillä puissa, se on eri asia sillon, jos voi ottaa tukea oksista ja rungosta. Lisäks tää runkohan oli ehkä mun jalan paksunen, joten siin oli suhteellisen hankala pysyä. En muista millo oisin edellisen kerran pelänny niin paljon. Ja ihanat pikku mulkut Sulo ja Miro ei kyl helpottanut tilannetta yhtään tökkimällä mua kepeillä ja nauramalla, kun mä tärisin ja meinasin kuolla siellä. Ja Taijahan yritti saada mut nousee seisomaankin, like, WHAT. Hengissä mä nyt kuitenki oon.

Hassuja juttujakin sattu vaikka millä mitalla, ja niitä näette tossa videolla, joka on tossa alapuolella. Paitsi Miron lausahdus, joka ei valitettavasti oo videolla;

"Asia on nakki... Ja nakki on asia!" joka tuli niin kovin spontaanisti ja iloisesti, että kaikki repes sille täysin. Ja videollekin tallentunut ihana;

"Mä yritän saada sen silleen smoothiks."

"Mut mä haluun pirtelön..." Koska mehän ei voida olla hiljaa ku Taija yrittää keskittyä kuvaaman kaunista maisemaa, EHEI ♥

No, eiköhän siinä ollu sanalliselta puolelta kaikki. Adios, ensi viikkoon,

Pinja